Seitsemäs, kahdeksas ja osittain yhdeksäskin työviikko, 14.-29. toukokuuta

Edellinen työviikko oli hieman katkonainen. Kävin helatorstain vapaapäivän myötä muutamien päivien ajan Suomessa ja palasin sitten takaisin Marburgiin maanantaina illalla. Pitkään en ehdi työpöydän ääressä oleskelemaan, sillä huomenna aamulla (torstai) lähden pyörämatkalle Italiaan, jotta voin ajaa sieltä takaisin Marburgiin. Kuluneen ja menneen ”työviikon” miellyttävintä antia on ollut Jiří Grušan laajan esseen, Beneš jako Rakušan, analysointi, mutta valitettavasti se ei ehtinyt aivan kokonaisuudessaan kirjalliseen muotoonsa ennen matkaani. Siispä, sen sijaan, katsahdan tulevan viikon epistolaan, eli viiteen tulevaan pyöräilypäivään.

***

Edessä on siis kevätretkeni. Kun sain tietää, että pääsisin kolmeksi kuukaudeksi Herder-Institutin tutkijakouluun vierailevaksi tutkijaksi, niin mielessä välähti ajatus käydä katsomassa pari Giron etappia, mikäli vain aikataulut ja muut konjunktuurit sopisivat kohdalleen. Ja sopivathan ne ja siksipä olen lähdössä huomenna aamulla junalla kohti Pohjois-Italiaa. Tarkoituksena on käydä katsomassa yksi Giron etappi, yhdeksästoista sellainen, ja ajaa sitten seuraavina päivinä takaisin Marburgiin. Matkaa viiden pyöräilypäivän aikana olisi tarkoitus kerättä sellaiset 830-860 kilometriä, riippuen nyt monesta mutkasta ja niiden klaaraamisesta.

Huomenna torstaina lähden siis aamulla kuuden jälkeen junalla kohti Bolzanoa, minne saavun puoli kuuden jälkeen illalla. Sieltä on edessäni siirtymä Bolzanosta Gargazzoneen, missä majoitun kaksi yötä. Matkaan Bolzanosta majoitukseen tulee vain 20 kilometriä, joten sitä ei nyt varsinaisesti voida pitää ajopäivänä. Saanpahan toki tilaisuuden rullailla jalkoja rauhassa auki.

Perjantaina 25. toukokuuta koettaa kauan odoteltu juhla, kun lähden katsomaan Giron vuoristoetappia. 19. etappi on siinä mielessä katsojalle suotuisa, että viimeiset noin 50 kilometriä ajetaan kahteen kertaan. Etappi päättyisi messevästi Alpe di Pampeagon huipulle, nippanappa 2000 metrin korkeuteen, mutta minulla ei taida olla sinne näillä välityksillä asiaa (53/39 ja 13-29), ellen sitten innostu taluttamaan pyörää huippua kohdin. Ei ole kuitenkaan varaa hukata energiaa liikoja seuraavia päiviä ajatellen, joten olen henkisesti varautunut katsomaan etappia jostain sopivasta kohtaa Cavalesen ja Teseron väliltä. Riippuu kaiketi sitten kuitenkin siitä fiiliksestä ja ennen kaikkea säästä, mutta olen laskeskellut että kun palaan illalla takaisin Gargazzoneen, niin päivämatkaa olisi kertynyt sellaiset reilut 120 kilometriä. Kun Cavalese ohitetaan toista kertaa viimeistää noin klo 17.15 paikallista aikaa, niin täytyy varata reilut parisen tuntia paluumatkaankin, joten senkään vuoksi ei huvittaisi lähteä kampeamaan vuorelle, ettei takaisinpaluu liikoja viivästyisi.

Tällainen päivämatka olisi kuitenkin tarkoitus ajaa:

Näytä suurempi kartta

Pe, 25. toukokuuta, Gargazzone – Tesero – Gargazzone

Seuraavana päivänä, lauantaina 26. toukokuuta, olisi reittini varrella legendaarinen Stelvion etappi, mutta valitettavasti se ajetaan reittini kannalta väärältä rinteeltä ylös, eikä siltä pohjoispuolelta, joten etappi jäänee minulta välistä. Ja ei se ihan siinä oman reittini varrella aivan olisi, sillä huipulle päästäkseen, mäkeä saa kavuta useammankin tunnin ja minun välityksellä sinne ei ole mitään asiaa. Pienen option kuitenkin pidän – eli jos jostain saan kyydin Stelviolle, niin lähden mukaan. Jos en, niin jatkan Via Claudia Augustaa pitkin Itävallan puolelle ja majoittaudun Imstissä, suurin piirtein tällaisella reitillä:

Näytä suurempi kartta

La, 26. toukokuuta, Gargazzone – Imst

Päivän kohokohdaksi noussee matkan ainoan ylityksen ajaminen. Reschenpass on 1507 metrin korkeudessa ja sillä on etelästä tultaessa pituutta reilut 23 kilometriä. Nousumetrejä on vajaat 600, joten ei paha rykäisy. Pitkään sitä tosin minun jaloillani ja välityksilläni saa kinkamoida. Tosin, onneksi ylitys on loiva - vain ensimmäiset 10 kilometriä ovat vaativia ja nousun maksimijyrkkyys on vain 10%. Samankaltaisia rinteitä olen ajanut Marburgissa ajellessani, joten jos olosuhteet ovat hyvät, niin en usko että mäki tuottaa ongelmia. Tässä hieman lisätietoa Reschenpassista.

Sunnuntaina olisi sitten edessä Alppien ylityksen toinen osuus. Edellistä päivää pidempi päivämatka ja yksi nousu tuottaa haastetta. Onhan jo kolmas peräkkäinen ajopäivä ja se alkaa olla ihan hyvää haastetta kaltaiselleni ei-niin-vakavasti-itseään-ottavalle-konkelinkuljettajalle. Päivän nousu on nimeltään Fernpass, jonka etelärampille tulee mittaa 10 km ja tuolle matkalle mahtuu vain vaivaiset 371 nousumetriä.

Päivän haasteeksi tuleekin itse matka, eli pääseminen Günzburgiin, mistä olen varannut itselleni majoituksen. 184 kilometriä ei päivämatkana ole itselleni ihan jokapäiväistä herkkua, varsinkaan, jos on edellisinä päivinä ajanut yli satasen lenkkejä. Kestävyysliikunnan haasteet siis alkavat tänään. Füssenistä eteenpäin siirryn pois Via Claudia Augustalta, eikä minulla ole oikein tarkkaa tietoa ajettavista teistä ja niiden kunnosta. Tiedossa on kuitenkin Alppien jälkeen tasaista ja jos saan tuulen mukaani selänpuolelta, niin päivästä voi tulla hupaisakin.

Näytä suurempi kartta

Su, 27. toukokuuta, Imst – Günzburg

Maanantai on Saksassa vapaapäivä ja enkä tiedä yhtään miten pitkä viikonloppu vaikuttaa käyttämieni teiden liikennemäärää. Epäilemättä, luulisi, että paluuliikennettä on matkalla sinne ja tänne. Yritän siis välttää kaksinumeroisia teitä niin pitkälle kuin mahdollista. Günzburgista Aaleniin ajattelin kuitenkin ajaa tietä nro 19 ja jatkaa sieltä edelleen pohjoisen suuntaa tiellä nro 290. Kolminumeroiset tiet ovat yleensä jo aika rauhallisia ajaa täällä Hessenissä, mutta en tiedä sitten miten homma sujuu Baijerissa. Würzburgiin matkaa kertyy sellaiset 185 kilometriä, joten reipas päivämatka se on tässäkin tiedossa.

Näytä suurempi kartta

Ma, 28. toukokuuta, Günzburg – Würzburg

Viimeinen matkapäivä sitten varmaan vedetäänkin jo aikas väsyneenä. Kuten kaikille etapeille, niin varaan tällekin päivälle mahdollisuuden nousta junan kyytiin, mikäli kunto pettää tai sää on niin kelju, että se muodostaa ongelmia. Tämän päivän etuna on se, että vaikka Hessenin puolella maasto alkaa muuttua mäkisemmäksi kuin edellisinä kahtena päivänä, niin koti ja tutut reitit alkavat häämöttää kulkijan silmissä sen verran kutsuvina, että toivottavasti pääsen ajamaan viimeisen päivän hyvällä tuulella ja mieluusti myötäsellaisessa.

Näytä suurempi kartta

Ti, 29. toukokuuta, Würzburg – Marburg

Ja kun kaikki käy niin kuin olen tässä pitkään suunnitellut, niin minun pitäisi saapua kotiin Marburgiin ensi viikon tiistai-iltana, noin 840 kilometrin matkan jälkeen. Miten reissussa käy, siitä varmaan tulee kirjoiteltua tänne omaan blogiin matkan selästä.

/ Jussi-Pekka

Kuudes työviikko, 5.-13. toukokuuta

Kuudes työviikko toi tullessaan tähtihetken parrasvaloissa, vaihtelua lukemiston suhteen ja pannuttamisen pyöräreissulla.

Näkymä Johannisbergin linnan viinitarhan yli Reininlaaksoon

Reittäni koristaa hyvinkin kämmenen kokoinen kirjava mustelma. Ruhje ei nyt ole mitenkään erityisen kipeä, mutta sen verran nyt kumminkin, ettei tee mieli läiskiä itseään millään esineellä tahi avokämmenellä. Ohjaustanko otti liukkaalla kaatuessani sen verran osumaa, että lauantaina sain tehdä päiväretken Gießeniin hakemaan uuden hieman taipuneen vanhan tilalle. Jätän pyörän huoltoon ensi viikolla ja saavat samalla laittaa välineen tältäkin osin kuntoon. Matkaa tuolle kohtalokkaalle perjantaiselle lenkille kertyi muutamaa kilometriä vajaa kaksisataa, mutta kroppa on niin piiskatun oloinen, että tuntuu kuin matkaa olisi ollut enemmänkin. Joka tapauksessa, valmistautumiset Italian-matkaa varten ovat käynnissä ja tuota kaatumisepisodia lukuun ottamatta ihan tolallaan. Nousumetrejäkin on harjoiteltu, ettei mikään yllättäisi Alppeja ylitettäessä.

***

Työn saralla viikon tähtihetki ajoittautui keskiviikkoaamuun, jolloin pidin esitelmän omasta väitöstutkimukseni aiheesta Leibniz Graduate Schoolin tutkijakollokviossa. Maanantai-illan ja osan tiistaita valmistelin esitelmään, en tosin kovin paljoa, sillä kyseessä oli ”vanhaa materiaaliani”, eli puhuin pikemminkin Suomen Yliopistollisen Avustuskomitean toiminnasta, koostumuksesta, sen tavoitteista, heidän verkostoistaan ja toisaalta yritin hieman heittää palloja koulun johtajan ja kirjastonhoitajan suuntaan, jotka kumpikin ovat orientoituneet Böömin (ml. tasavallat) historiaan.

Esitelmääni seuranneen keskustelun anti jäi valitettavan ohueksi. En sen vuoksi, etteikö olisi keskusteltu, sillä esitelmäni jälkeinen keskusteluosuus kesti kuitenkin tunnin ajan. Täällä keskustellaan toisinaan laadukkaammin kuin kotona tutkijaseminaarissa, mutta kysymykset tavallaan muodostuivat sellaisiksi, mitä odotin niiden etukäteen olevankin. Oikeastaan vain pari kysymystä antoi virikkeitä eteenpäin, joten paljoa ei tästä kierroksesta jäänyt käsiin. Oli toki hyvä esitellä aihetta tällekin yleisölle, mutta minulle henkilökohtaisesti sellainen olo, että nyt tämän luupin pyörittäminen saa hetkeksi riittää ja on todellakin tarpeen päästä puntaroimaan muita yhtälöitä. Tavallaan nuo keskustelussa esitetyt kysymykset tukevat tätä, sillä aiheen ympäriltä ei näytä paljoakaan enää irtoavan sellaista, mitä en olisi ottanut huomioon. Pitäisi siis päästä kirjoittamaan. Ja kyllähän sitä kirjoittaisikin, mutta…

Kirjoittaminen ei juuri nyt kiinnosta, sillä luenta ohjaa edelleen tekemistä. Kyseessä on työekonominen ongelma, eli vanha fiksaatio kerätä kaikki materiaali kasaan suodattamista varten. Tapa on erittäin raskas ja varsin epäkäytännöllinen, mutta sortunut siihen jo monta jeesuksen vuotta, kykenemättä irtaantumaan ”haalimisesta”. Siispä sen sijaan, että olisi kirjoittanut kepeän kivasti, lennokkaan raikkaasti ja moitteettoman virheettömästi liukuhihnalta mitään, niin pönötin kirjastossa ja luin tšekkoslovakialaisia saksan-, tšekin- ja slovakinkielisiä sanomalehtiä vuodelta 1921 ja yritin niiden kautta konstruoida päässäni tapahtumien julkisen kulun Tšekkoslovakiassa.

Vaikka tutkimuksessani ei ole kysymys lehdistötutkimuksesta, niin hyödynnän sanomalehtiä parissakin suhteessa. Ensimmäinen tulikin jo jotenkin mainittua, eli joskus ajanlukuun ja –kuluun pääsee hyvin kiinni lukemalla kronologiaa sanomalehdistä. Tiedämme, ettei kaikkea päästetty sanomalehtiin silloin, sen enempää kuin tänäänkään, mutta tapahtumaketjun hahmottamisessa on sanomalehti joskus hyvä lähdeaineisto. Toinen syy lukea sanomalehtiä on narratiivi. Kun vallankäyttäjä osoittaa puheensa yleisölle sanomalehden sivuilla, pyritään lukija vakuuttamaan omasta toiminnastaan, ratkaisuista, näkökulmista. Ja vuonna 1921 venäläisten tiedemiesten avustamisen yhteydessä paljoltikin oli kyse siitä, millaisten perusteluiden varassa tämä avustustyö myytiin lukijoille.

***

Sunnuntai toi mukanaan hieman luksusta, kun pääsin kälyni ja hänen perheensä kanssa Rheingaun kierrokselle, Eberbachin luostariin ja Johannisbergin linnaan, jonka tuottamia virvokkeita oli nautinnollista tarkastella kauniissa kevätsäässä.

Viides työviikko, 28. huhtikuuta – 4. toukokuuta

Viidennellä työviikolla kelit lämpenivät, minkä seurauksena Hesseniin tuli kesä. Liekö lämmenneen sään ansiota, mutta työhommissakin turbulenssi väheni, joskin viikko kului lukiessa ennen kaikkea tunnustuksellista tšekkoslovakialaista historiankirjoitusta 1950- ja 1970-luvuilta. 

 Lahn-joen laaksoa Marburgin linnavuorella olevien puiden takaa

Slovakialainen kollegani pyöritteli koko viikon ajan päätään ja naureskeli, tosin hyväntahtoisesti, sille tšekkoslovakialaiselle tutkimukselle, jota olen täällä tämän viikon aikana joutunut ja saanut lukea. Olen kuitenkin yrittänyt joka kerta puolustautua lukemistoni puolesta, siitäkin huolimatta etteivät nämä tutkimukset läpäisi minään maailman aikakautena tutkijan objektiivisuusvaatimuksia millään mittarilla laskettuna.  

On hieman puolustettava tässäkin yhteydessä näitä aineistoja ja kerrottava miksi näitä tulee lukea. Tämä on ehkä antikvaarin pedanttisuutta, josta ei kirjastolainen tutkimusta tehdessään pääse eroon, mutta tämä piintymys kääntää kaikki tutkimusalaani liittyvät kivet on sellainen ominaisuus, jonka lasken kuitenkin pikemminkin hyveeksi kuin haitaksi. Yritän selittää asiaa oman tutkimukseni kontekstissa.

Suomalaisen Yliopistollisen Avustuskomitean keväällä 1921 alkuun polkaisema hanke sai kansainvälistä vastakaikua ennen kaikkea Tšekkoslovakiassa, ja heti kesästä 1921 lähtien sillä oli vahvat yhteydet niin hallituksen pakolaispolitiikkaan (Ruská pomocná akce) kuin Tšekkoslovakian kaupallisiin pyrkimyksiin Neuvosto-Venäjällä. Varsinkin tuo jälkimmäinen aspekti on muodostunut nyt täällä Marburgissa ollessani ja sen kirjastoja hyödyntäessäni erinomaisen tärkeaäksi tutkimukseni kannalta, sillä avustushanketta ei tšekkiläisessä historiankirjoituksessa ole tarkasteltu niinkään tiedeyhteistyön tai humanitaaristen tekojen yhteydessä, vaan ennen kaikkea kysymys on liittynyt ennen kaikkea ulkomaankaupan ja tšekkoslovakialais-neuvostoliittolaisten suhteiden tarkasteluun. Näinpä 1950- ja 1970-luvuilla kirjoitettu historiantutkimus sisältääkin paljon neuvostosuhteiden reflektiota ja sotienvälisen ”porvarillisen” tasavallan suhtautumista Neuvosto-Venäjään, Neuvostoliittoon jne jne.  No, tämä puolestaan tietysti johtaa siihen, että historioitsija joutuu (niin halutessaan) lukemaan jokusenkin arkin kaikenlaista ”roskaa”, koska tällaista tutkimusta harrastettiin sellaisina aikoina kun historiankirjoituksessa vallitsi dogminmukainen narratiivi.

Voin kertoa, että tällaisen tutkimuksen lukeminen työkseen alkaa ennen pitkää hyydyttää naurun kuin naurun, jos vaikka luennan alussa parin ensimmäisen teoksen kohdalla teksteihin jaksaakin suhtautua hieman hymähdellen ja voivotellen näissä tutkimuksissa harjoitettua retoriikkaa. Tällaisen tutkimuksen camp-huumoriarvo katoaa aika pian, kun joutuu tai saa lukea alun neljättäkymmenettä taloushistoriallista tutkimusta siitä, kuinka porvarillinen maailma oli perisynnillisen äkkiväärässä riistäessään nälänhädässä olevia neuvostokansalaisia 1920-luvulla ruoka-avun (almujen) avulla. Pahimmillaan tällaisessa tutkimuksessa harjoitettu ehdottomuus ja tarkoituksellinen sokeus muulle maailmalle ei tarjoa kovinkaan kummoisia lukukokemuksia, vaan ne muistuttavat yksipuolisuudessaan ja näköalattomuudessaan eräiden suomalaisten taloudesta kirjoittavien kommentaattoreiden viimeaikaisia puheenvuoroja monessa suhteessa. Ainoa ero on, että nämä nallet ja apuset kirjoittavat tekstinsä kenenkään heitä siihen pakottamatta.

No, kirjoitukseni tarkoitus ei ollut pohtia vapaudessa kirjoittavien fundamentalistien manifesteja, vaan osoittaa että joskus kannattaa lukea kökköäkin tutkimusta. Ottaen huomioon, että tuona em. aikakaudella julkaistujen tutkimusten arvo on käytännössä nykyhistoriassa kadotettu täysin (ja syystäkin), niin ne pitävät silti sisällään arvokasta tietoa aihepiirin tutkijalle. Parhaimmillaan näitä ylhäältä annettua oppia noudattanutta historiankirjoitusta harjoittivat varsin järkevät ihmiset, jotka sitten vuoden 1989 jälkeen ovat pystyneet toimimaan ammatissaan ilman ohjausryhmän antamaan suodatinta. Ja parhaimmillaan kun nämä tutkimukset todellakin tarjoavat nykyhistorioitsijalle lähes ainutlaatuisen väylän mielenkiintoisen (aikalais-)aineiston pariin. Koska nämä tutkimukset eivät pääse välttämättä nykyajan crossreference-scholar-ranking-top research -listoille, niin tästä seuraa se, etteivät ne nouse esiin nykyhistorioitsijoiden tutkimuksesta. Tämä johtuu tiedeyhteisön aineistodiskriminaatiosta, eli kukaan ei halua (edes tekijät itse) viitata niihin, mistä seuraa se että näitä tutkimuksia on todella vaikea löytää heikon viittausfrekvenssin vuoksi. Tämä on myös sellaista tutkimuksen aluetta jonne Googlen käsi ei yletä – syitä en lähde arvailemaan. Tällaisen nykyajasta katsottuna ”väärän” aineiston sisällään pitämän informaation esiin tuleminen ja sen hyödyntäminen on siis kiinni ennen kaikkea tutkijan harrastuneisuudesta ja säntillisyydestä aineistonsa parissa. Perusduunia, käytännössä lukemista siis.

Tässä tänään taas kannoin instituutin kirjaston pinon julkaisuja, slovakkikollegani naurahti ääneen ja kysyi, että taasko sinä luet tuota roskaa. Vastasin, ettei tämä ole sitä samaa kamaa jota luin vielä eilen, vaan kerroin hänelle tämän olevan sitä aineistoa, jonka löysin lukemalla tuota ”roskaa” ja jota ei lainkaan ole hyödynnetty nykytutkimuksessa, mm. täysin unohdettuja aikalaistutkielmia Neuvosto-Venäjän NEP-politiikasta ja ulkoasianhallinnon virkamiesten kirjoituksia avustustoiminnasta.

Tarinan opetus: ei ole aineiston karvoihin katsomista. Tai jotain sellaista…

***

Kuluneen viikon aikana Marburgissa tuli kesä. Viikonlopuksi lämpeni niin, että pääsin ajamaan vuoden ensimmäiset pyörälenkit lyhyessä ajoasussa, mikä tarkoittaa pyöräilijälle jotain samaa kuin lehmien pääsy kevätlaitumille, noin niin kuin vertauskuvallisesti. Kilometrejä kertyikin mukavasti ja valmistautuminen toukokuun Italian-kierrokselle on hyvässä vaiheessa – viikonloppuna olisikin tarkoitus harjoittaa itseään sitten lisää. Samalla piristyy mielikin.