Tämänkertainen
kirjoitus käsittelee yhtä tässä viimeisen kuukauden aikana töitteni lomassa lukemaani
kirjaa, eli
Jiří Grušan (1938–2011) laajaa historian
esseetä Tšekkoslovakian toisesta presidentistä,
Edvard
Benešistä (1884–1948). Alun perin Gruša kirjoitti esseensä saksaksi,
otsikolla Beneš als Österreicher, mutta se julkaistiin ensin tšekinkielisenä Tšekissä
kuin saksankielisessä maailmassa. Keväällä 2011 brnolainen kustantamo
Barrister &
Principal julkaisi esseen tšekinkielisen käännöksen nimellä
Beneš jako
Rakušan.
Heti
julkaisemisensa jälkeen, Grušan essee herätti keskustelua Tšekissä, eikä
reseptio jäänyt pelkästään muutaman suutahtaneen tuhahduksen asteelle, vaan
keskustelua Grušan esseestä käyntiin niin blogeissa, lehdistössä, radiossa,
televisiossa, yleisöesitelmissä kuin yliopiston luentosaleissakin.
Närkästymisen määrä vastasi kirjoituksien volyymia, joskin täytyy muistaa,
ettei Gruša jäänyt yksin ajatuksiensa kanssa: kyllä hänen esseetänsä
arvostettiin, ja etenkin tšekkiemigranttien keskuudessa hänen esseetään
pidetään yhtenä parhaimmista samettivallankumouksen jälkeen julkaistuista Tšekin
(Böömin) historian pohdiskeluista. Joka tapauksessa, ampiaispesän rikkomisessa
tapahtui kerrankin niin, että laadukkaasta argumentoinnista seurasi julkinen ja
avoin keskustelu, jota käyntiin monella taholla ja monin erilaisin välinein,
mutta tärkeintä oli, että keskustelu kansallisesta menneisyydestä syntyi ja keskustelussa
käsiteltiin menneisyyden myyttejä ja osaksi jopa rikottiin. Kun yksi essee saa
aikaan tällaisia reaktioita, niin se on syytä lukea ja opiskella, jotta voisi
tietää mistä on kysymys.
Loppuvuosi
2011 oli tšekeille raskasta, surunuutisten aikaa. Ensin kuoli Jiří Gruša lokakuun lopussa, sitten undergroundrunoilija
Magor, eli
Ivan
Martin Jirous marraskuussa. Ja aivan
kun tämä ei olisi vielä riittänyt, niin kirjailija-toisinajattelija Václav
Havel kuoli ja haudattiin menneen vuoden joulukuussa. Näiden poismenojen myötä näkyvä
osa 1970- ja 1980-lukujen toisinajattelijoiden ja muutostentekijöiden
kärkijoukkoa sekä 1990- ja 2000-lukujen poliittisen ja yhteiskunnallisen
eliitin terävintä kärkeä poistui elävien keskuudesta, mikä puolestaan muistutti
tämänpuoleiseen jääneitä siitä, että yksi Tšekin historian aikakausi oli vääjäämättä
saapumassa päätökseensä. Tämän pian ohitsemme lopullisesti ja hieman kivuliaastikin
lipuneen aikakauden korkeimmaksi symboliksi nousee luonnollisestikin Václav
Havel, mutta meille suomalaisille tuntemattomampi Jiří Gruša kuului samaan sukupolveen, samaan
aikakauteen, samaan kertomukseen ja Grušan
Beneš jako Rakušan on eräänlainen
kuolinvuoteen pyyntö kansalle, jonka tulisi tarkastella menneisyyttään - se on
pyyntö menneisyyden pohdiskeluun näkökulmaa vaihtamalla.
Jiří Gruša syntyi vuonna 1938 Pardubicessa.
Hän opiskeli 1960-luvulla filosofiaa ja historiaa Kaarlen yliopistossa. Hän oli
yksi julkaisujen
Tvář
ja
Sešity pro
mladou literaturu perustajista, mutta vuodesta 1969 alkaen häneltä kiellettiin julkaisutoiminnan
harjoittaminen Tšekkoslovakiassa – tämän jälkeen hän pystyi julkaisemaan
kotimaassaan enää samizdateja. Grušan keskeisin kaunokirjallinen ja lopulta
vankeuteen johtanut teos on kokeellinen romaani
Dotazník,
jonka tšekkiläinen emigranttikustantamo
Sixty-Eight Publishers
julkaisi Kanadassa vuonna 1978. Teos on Kansalliskirjaston Slaavilaisen
kirjaston kokoelmien yksi korvaamattomista helmistä. Vuonna 1981 Grušalle myönnettiin
opiskelustipendi Yhdysvaltoihin, mutta maastapoistuminen tiesi monessa
tapauksessa kansalaisuuden ja sen vuoksi myös kotiinpaluun mahdollisuuden
menettämistä. Tämän valinnan hän teki ja Gruša palasi Tšekkoslovakiaan vasta
vuonna 1990. Vuosina 1982–1990 hän asui ja työskenteli pääsääntöisesti
Länsi-Saksassa. Vuonna 1991 Václav Havel nimitti hänet Tšekkoslovakian Saksan-suurlähettilääksi
ja hän oli toimessaan vuoteen 1997 saakka, minkä jälkeen hän toimi hetken aikaa
opetusministerinä. Vuosina 1998–2004 Gruša toimi Tšekin tasavallan Itävallan
suurlähettiläänä ja edelleen vuosina 2005–2009 hän johti wieniläistä diplomaattiakatemiaa
(
Diplomatische Akademie Wien). Gruša oli myös kansainvälisen PEN-klubin
presidentti vuosina 2003–2009. Kyseessä ei siis ollut mikään rivivirkamies. 28.
lokakuuta 2011, Tšekin tasavallan itsenäisyyspäivänä, Jiří Gruša kuoli sydänkohtauksen ja sitä seuranneen sydänleikkauksen
komplikaatioihin Hannoverissa, Saksassa. Gruša edusti tšekkiemigranttien
keskuudessa siinä mielessä poikkeuksellista sukupolvea, ettei hän kokenut
Saksaa vihollisena kuten aikaisempien sukupolvien mentaliteettiin oli taottu,
vaan toisin kuin monet kanssakansalaisensa, hän ymmärsi, tunsi ja oli
vihaamatta uutta kotimaataan. Jiří Grušaa pidetään merkittävänä
tšekkiläisenä ajattelijana, kirjailijana, poliitikkona ja diplomaattina. Karel
Hvíždalan
mukaan hän oli niin merkittävä, että hänestä voidaan käyttää epiteettiä
Eurooppalainen. Hvíždalan
luokittelun mukaan tähän kategoriaan tšekkiläisistä pääsevät vain harvat, kuten
pyhä Vojtěch (Adalbert
Prahalainen), Jan Ámos Komenský, Milan Kundera ja Jiří Gruša.
Itse sain
tietää Grušan kuolemasta marraskuun alussa, kun olin saapunut Prahaan
arkistomatkalle. Luin tuolloin jotain Grušan esseestäkin, mutta jostain
merkillisestä syystä johtuen jätin sen tuolloin ostamatta (lukematta). Nyt kun
luin täällä Marburgissa Benešiin ja ensimmäiseen tasavallan ensimmäisiin
vuosiin ja erityisesti sen ulkopolitiikkaan liittyvää aineistoa, niin Grušan
kirja tuli uudelleen vastaan. Kun Beneš on oman tutkimukseni yhteydessä
vaikuttanut pikemmin ristiriitaiselta henkilöltä kuin myyttiseltä historian
(lue, kansakunnan) sankarilta, niin monisäikeinen Grušan esseen reseptio antoi
minulle hyvän syyn tarttua tähän kirjoitukseen, lopultakin. Mitään se ei
välttämättä tutkimukselleni antaisi, mutta jospa oppisin siitä jotain.
Mutta
nyt on aika lopultakin tarkastella itse esseetä. Se on esseistiseen ja rennon
analyyttiseen tyyliin kirjoitettu tutkielma Edvard Benešin maailmankuvasta,
jota ohjaa hänen viharakkaussuhteensa Itävaltaan, tai kuten Gruša kirjoittaa
sen, ohjenuora on
Austria eine Art Hassliebe. Mitä tuo Itävalta
vihan ja rakkauden kohteena tarkoittaa, palaamme siihen ehkä myöhemmin, mutta
sitä ennen vielä pari huomiota esseen tyylistä.
Gruša
itse kertoi viimekeväisessä radiohaastattelussa, että hänen esseensä on Edvard Benešin
psykogrammi, eli kirjoitus, jossa hahmotellaan tutkimuskohteen psykologista
profiilia. Kyseessä ei siis ole suoraan tietokirjallinen teos, jollaisena kustantaja
on sitä markkinoinut, vaan hahmotelma mielenmaisemasta. Tämä essee ei ole
pelkästään tietokirjallisuutta tai esseistiikkaa, vaan se kunnioittaa
ilmaisussaan niin Michel de Montaignyn perinnettä kuin toista vahvaa esseeilmaisun
haaraa: essee on nimittäin tšekkiläisessä historiografiassa ollut voimakas
argumentoinnin väline, muistellaanpa vaikka Josef Pekařin esseetä (tutkielmaa) Svatý Václav vuodelta
1921, joka oli omana aikanaan mullistava (vain lähes satasivuinen, kuten
Grušankin teksti), kirjoitus kansallisista stereotypioista ja niiden
perinpohjaisesta analyyttisestä pöllytämisestä, aivan kuten on Grušan Beneš,
itävaltalainenkin.
Vaikka
ei olisi tarvinnut, niin Gruša on hyödyntänyt jonkinlaista viiteapparaattia
kirjoituksessaan. Tällä tavoin hän on pystynyt torppaamaan ison osan ennakoidusta
ensikritiikistä ja voinut esittää tekstinsä lähes tieteellisenä analyysinä.
Ehkäpä tšekkiläinen yleisö tarvitsi tuota lähdeviitteisiin nojautuvaa
vakuuttelua, mutta tekstin luonne ja tyyli on muutoin sellainen, ettei tämä
välttämättä olisi ollut edes tarpeen. Siltikin, loppuviitteissä on paljon
sellaista lisätietoa, jotka avartavat Grušan maalailua Benešin
mielenmaisemasta, mm. niin Benešin kuin Adolf Hitlerin sukutaustat saavat
lisävaloa viitteiden kautta. Toisaalta lähdeviitteisiin on sisällytetty paljon
sanoihin, käsitteisiin ja sanojen etymologioihin pohjautuvia pyörittelyjä,
jotka avautuvat tšekistille epäilemättä paremmin kuin satunnaiselle lukijalle –
mainio lisä silti.
Grušan
narratiiviin pohjautuva argumentointi on niin vahvalla pohjalla, ettei
lukijalla ole oikein mahdollisuuksia kyseenalaistaa hänen tekstiään. Grušan
esseetä lukiessa tulee monin kohdin sama olo kuin lukiessa Peter Englundin
tuotantoa – tarina kuljettaa lukijaa yhä syvemmälle aiheeseen osoittaen
historiasta nyansseja, joita moni muu ei taida (merkityksessä: osata) tuoda
esiin, vaikka samat lähteet on luettu moneen kertaan. Kumpikaan heistä on tosin
yritetty (Tšekissä) lannistaa lähdepositivismin valomiekkaa heilauttamalla,
mutta siinä kuitenkaan onnistumatta. Kun on hyvä, niin voi kirjoittaa lähteet
auki niihin orjallisesti tukeutumatta.
Eduard
Beneš (kuten Gruša kirjoittaa hänen etunimensä saksalaista kirjoitusasua noudattaen)
on yksi Tšekkoslovakian historian merkityksellisimmistä henkilöistä. Grušan
kirjoittaman Benešin psykogrammin yksi johtavista ajatuksista on hänen
suhteensa Itävaltaan, sillä elihän hän puolet elämästään itävaltalaisena, syntyen
aikaan jolloin maaseudun asukkaan jälkeläisillä oli ensimmäistä kertaa
mahdollisuus nousta ennen tavoittamattomille estradeille, olivatpa ne
politiikan, taiteen tai tieteen näyttämöitä, omien avujensa varassa. Tämä on
yksi Grušan ensimmäisistä huomioista, kun hän määrittelee Benešin
sielunmaisemaa suhteessa itävaltalaisuuteen.
Ja
sama luokkakierto oli mahdollista niin Böömin kuningaskunnassa kuin Itävallassakin.
Tässä suhteessa Gruša rinnastaa Benešin kertomuksen hänen ikätoverinsa Adolf
Hitlerin kasvutarinaan ja esittelee monia yhteneväisyyksiä heidän taustoistaan,
perheistään, sukulaisistaan, koulutuksestaan ja poliittisista tavoitteistaan,
esitellen näitä esimerkkejä lopulta jopa hieman anekdoottimaisella otteella. Yhtäläisyyksiä
löytyy taustatekijöiden lisäksi myös kummankin henkilön aseksuaalisuudesta ja
yksinäisyydestä. On siis helppoa ymmärtää, miksi tšekkiläinen lukija on voinut
repiä pelihousunsa lukiessaan Grušan esseetä. Benešin tarinan kuljettaminen ja hänen
elämänsä vertaaminen yhteen ihmiskunnan historian suurimpaan rikolliseen on
keino, joka on tartuttanut useammankin pullan kurkkuun. Mutta näkökulma on kuitenkin
herkullinen ja tarjoaa poikkeavan tulkinnan juuri suhteessa Hitleriin, josta
muodostui Benešille
hänen politiikkansa kohtalo, credo, antipodi. Tässä esseessä Gruša on
historioitsija, joka tarkastelee tutkimuksensa kohdetta psykohistorian
tutkimusvälineitä muistuttavin menetelmin ja kykenee näin tuomaan esiin ainakin
perinteistä poikkeavan tulkinnan Benešistä. Tästä käsittelystä voisi ottaa
oppia, vaikka onhan Mannerheimin kuvaa esimerkiksi
animaatiotaiteessa
taannoin rapsuteltukin.
Ei
Benešistä tullut Hitlerin suurinta vihollista aikojen saatossa, mutta on hyvä
muistaa, miksi Tšekkoslovakian alistaminen vuonna 1938 Hitlerin ikeen alle oli
kuitenkin niin tärkeä osa kansallissosialistista kertomusta. Kun Grušakaan ei paljoa Konrad
Heinleinista ja
sudeettisaksalaisista kirjoita, niin minäkin olen tässä yhteydessä oikeutettu
jättämään sen pohdinnan ja
Benešin dekreetit
hieman vähemmälle tarkastelulle. Hitlerin silmissä ranskalaismyönteinen Beneš
oli yksi niistä Versaillesin häpeärauhan arkkitehdeistä, eli oli siis mukana
siinä ympärysvaltojen kostossa, jossa saksalaisuus tukahdutettiin ja alistettiin.
Ennen
kuin katsomme miten Gruša perustelee Benešin epäonnistumisen Hitlerin kanssa,
katsahdamme hetkeksi kultaiselle 1920-luvulle. Kirjan keskeinen käsite on
kuitenkin ’odrakouštět’, eli Tšekkoslovakian
erkaannuttaminen Habsburgien ajan Itävallasta. En oikein tiedä, miten termi
pitäisi kääntää suomeksi, mutta englanniksi se voisi olla
’de-austrianization’
ja saksaksi
’Entösterreichisierung’. Grušan piirtämässä Benešin psykogrammissa tämä
käsite on keskeinen. Gruša osoittaa kuinka alkuun, Benešillä oli loistava visio
siitä, mitä Itävalta pelastettaisiin, sillä olihan Tšekkoslovakia eräänlainen
Itävalta-Unkari pienoiskoossa, mutta kuitenkin siitä olisi saatava siivottua
itävaltalaiset elementit pois. Uuden Itävalta-Unkari –nimisen yrityksen nimi
oli kuitenkin Benešin mukaan Pieni Entente, joka solmittiin Tšekkoslovakian, Romanian ja
Jugoslavian kesken, Ranskan toimiessa ententen takuumiehenä. Grušan mukaan juoni
oli ovela: Habsburgien restauraation estäminen perustamalla Itävalta-Unkari sen
enempää Itävaltaa kuin Unkariakaan mukaan ottamatta.
Eurooppalainen
liittopolitiikka kuitenkin tarkoitti 1930-luvulle tultaessa sitä, että
voimistuva Saksa ja siellä vaikuttanut toinen itävaltalainen sai aikaan Benešin
toiminnassa kierteen, joka oikeastaan loppui vasta 1989/1993 ja mistä
toipuminen jatkuu edelleen. Pikku-ententen täydentäminen Neuvostoliiton kanssa ajateltiin
takaavan turvallisuuden natsi-Saksaa vastaan, mutta kuten tiedämme, tästä
liitosta ei ollut apuja Benešin Tšekkoslovakian pelastamiseksi. Kun Beneš
joutui nojautumaan Neuvostoliiton tukeen, hän tuli laittaneeksi liikkeelle
historian pyörän, jonka pysäyttämiseksi eivät hänen voimansa ja taitonsa enää
riittäneet ja hänen päätöksensä esim. Marshall-avusta kieltäytymisestä voidaan
nähdä edistäneen kommunistien valtaannousua vuonna 1948. Loppujen lopuksi kävikin
niin, että Beneš ei aliarvioinut Hitleriä vaan bolševikkeja, siitä huolimatta,
että hän ja Masaryk olivat esiintyneet suurina Venäjän asiantuntijoina aina
1910-luvulta lähtien. Ehkä se Benešin ulkopoliittisen uran suurin virhe tuli
tehtyä jo vuosina 1919–1920, kun Tšekkoslovakia tuki Neuvosto-Venäjän vastaista
interventiota – venäläisen muisti on pitkä, kuten Beneš joutui huomaamaan, kun hänen
sisäpoliittisen kyvyttömyyden ja Neuvostoliiton intervention pelossa
käytännössä luovutti vallan Klement Gottwaldin johtamille kommunisteille
nimittämällä hallituksen uudelleen.
Gruša muistuttaa
siellä täällä, että Beneš oli kuin olikin Musilin teoksen Mies vailla ominaisuuksia henkilöhahmo,
Kakanian kasvatti ja sen ajattelumaailman tuote. Kyvyttömyys asianhoitoon
korostui kun Beneš joutui toimimaan yksin. Tuolloin hänen toimintansa muodostui
vaaralliseksi ja oman maansa etujen vastaiseksi, kirjoittaa Gruša. Hänen
mukaansa Beneš oli loistava, kun hän työskenteli Masarykin (vuosina 1915–1935)
ja Churchillin (vuoden 1940 jälkeen) alaisuudessa, mutta kun hän oli
päätöksentekijän roolissa, eli vuosina 1935–1938 ja 1945–1948, hän toimi sekä
omaa, että edustamansa kansan etua vastaan. Ja näin oli, koska hän halusi
korjata Münchenin (1938) tuhot, mutta tuli samalla tuli vain edistäneekseen
uusien vahinkojen aiheutumista.
***
28. lokakuuta on Tšekin kansallispäivä.
Maailmansodan jälkeen syntyneiden ”uusien” kansakuntien itsenäisyyspäivien valikoitumisesta
tiedämme, etteivät päivät aina osuneet aina itsenäisyydenjulistamisen kanssa
kohdilleen. Tšekkoslovakian itsenäisyysjulistus luettiin ensimmäistä kertaa
Philadelphiassa, 25. lokakuuta 1918. Tieto juurisyntyneen maan pääkaupunkiin
saatiin pian, mutta oikein ei tiedetty, miten asiaan tulisi reagoida: 28.
lokakuuta torilla kuitenkin tavattiin ja itsenäisyysjulistus saatiin luettua Prahassakin.
Päivän valinta ei kuitenkaan ollut ihan täysin sattumaa, sillä vuonna 1871 samaisena
päivänä tšekit (böömiläiset) äänestivät yhdenvertaisuudesta Wienin (Itävallan) kanssa.
Historian pientä ironiaa, mutta samana päivänä, vain 140 vuotta myöhemmin Gruša
kuolee sydänleikkauksessa, mutta kirjallinen perintö innoittaa tarkastelemaan
menneisyyttään laatikon ulkopuolelta, kuten nykyään on näkökulman vaihdos ja
mukavuusalueen ulkopuolinen toiminta tapana ilmaista.