perjantai 29. kesäkuuta 2012

Viimeinen työviikko, 23.–30.kesäkuuta

Viimeinen Marburgissa viettämäni työviikkoni sujui yleisissä kesäfiilismerkeissä, eli tunnelma oli kuin olisi kesäloman alkamista odotellut: pitää kuitenkin kyykkiä toimistolla hörppimässä kahvia, teeskennellen työntekoa ja loppuaika menee ”työpöytää siivotessa”.

Vakituisen työpisteen puuttumisessa on se hyvä puoli, että kaikki se roina ei pääse keräytymään työpöydälle. Tässä ollaan jo matkalla kohti paperinkeräystä.

Ei aivan noinkaan, vaikka kieltämättä ilmassa alkaa olla jo kaipuuta kotiin. Viikonloppuna pyöräillessä saatu pieni flunssa etsi alkuviikon osalta liikunnan, joten aikaa liiankin paljon kaikkeen, sillä ennen keskiviikkoiltaa en päässyt kuntoilemaan. Sain kuitenkin kirjoitettua jotain huomioita Grušan Beneš-esseestä ja tehtyä muutamia pieniä muutoksia yhteen yhteisartikkeliin, joka lähtisi tämän kuun lopussa sen julkaisevan lehden toimitukseen. Lisäksi lueskelin vielä Zbyněk Zemanin mielenkiintoista Edvard Beneš -elämäkertaa siinä Grušan sivussa, joten tulihan tuota jotain puuhasteltuakin.

Aika on siis täynnä ja kotimatka koettaa. Mitä kolmesta Marburgissa vietetystä kuukaudesta tuli opittua, mitä jäi plakkariin ja mikä kulkee mukana jatkossakin? Herder-Institut tarjosi loistavat työskentelymahdollisuudet, joskin työhuone olisi voinut olla lämpimämpikin. Kirjaston tarjonta oli suorastaan erinomainen aiheeni kannalta ja sain luettua ison pinon sekä aikalaiskirjoittelua Ruská pomocná akcesta 1920-luvulta, että tšekkoslovakialaista historiankirjoitusta 1950–1970 -luvuilta, aikakaudelta, jonka tutkimus puuttuu Helsingistä lähes kokonaan. Tätä itseään marxilaiseksi historiankirjoitukseksi kutsuvaa tutkimusta oli sekä mielenkiintoista että puuduttavaa lukea – jos tutkimuksen ensimmäinen alaviive on joko Leninin koottuihin tai Klement Gottwaldiin, tietää lukija pääsevänsä lukumatkalle maailmaan, jossa tiedettiin miten historiaa pitää väärentää. Siltikin, näissä teoksissa oli paljon materiaalia, jota voin hyödyntää tutkimuksessani, sillä nykytutkimus ei näihin aiheisiin enää tunnu paljoa puuttuvan. Kysymys tietenkin herää, onko oma tutkimukseni jäänyt ajastaan, mutta uskoisin kuitenkin sen käsittelyn kestävän tarkastelun siinä missä Zeitgeistin harjalla hulmuavien aiheidenkin.

Lisäksi Herder-Institut tarjosi oivallisen työyhteisön. Jään kaipaamaan keskusteluita Leibniz Graduate Schoolin jengin kanssa. Aiheet vaihtelivat salafistien toiminnasta 1800-luvun patriotismiin, tutkimusrahoituksen turvaamisesta valistukseen, kansanluonteisiin, ääriliikkeisiin, kirjallisuuteen, pakolaisiin, koulutukseen jne jne. Lisäksi sain keskustella kolme kuukautta slovakkikollegan kanssa tšekiksi ja samassa opin häneltä paljon sotienvälisestä slovakialaisesta akateemisesta ja poliittisesta eliitistä. Keskustelut kaikkien kanssa olivat mahtavia ja ihmisiähän sitä jää aina kaipaamaan.
Pitäisi kirjoittaa myös jotain kaupungista itsestään ja niistä kaikista pyöräretkistä, jotka tulivat kolmen kuukauden ja yli 3000 kilometrin aikana tehtyä, mutta työpäivä pääsisi päätökseen ennen kuin saisin sanottua sen, mitä haluaisin – ehkäpä pitää kirjoittaa sekä Hessenin pyöräilymahdollisuuksista että kaupungista joskus jotain erikseen.

***
Lähdön odotteleminen on aina tuskallista ja koen olevani erityisen huono odottamaan lähtöä. En oikein pysty keskittymään ja en saa paljoakaan aikaiseksi. Huomenna palaan siis Suomeen, mutta onneksi ei tarvitse pyöriä rinkiä huoneessa, sillä aamupäivällä ehdin vielä ajamaan hyvänmittaisen lenkin Marburgissa ja lähialueilla – sitä ja kotiinpaluuta odotella, hyvää viikonloppua.

tiistai 26. kesäkuuta 2012

Beneš, itävaltalainen

Tämänkertainen kirjoitus käsittelee yhtä tässä viimeisen kuukauden aikana töitteni lomassa lukemaani kirjaa, eli Jiří Grušan (1938–2011) laajaa historian esseetä Tšekkoslovakian toisesta presidentistä, Edvard Benešistä (1884–1948). Alun perin Gruša kirjoitti esseensä saksaksi, otsikolla Beneš als Österreicher, mutta se julkaistiin ensin tšekinkielisenä Tšekissä kuin saksankielisessä maailmassa. Keväällä 2011 brnolainen kustantamo Barrister & Principal julkaisi esseen tšekinkielisen käännöksen nimellä Beneš jako Rakušan.

Heti julkaisemisensa jälkeen, Grušan essee herätti keskustelua Tšekissä, eikä reseptio jäänyt pelkästään muutaman suutahtaneen tuhahduksen asteelle, vaan keskustelua Grušan esseestä käyntiin niin blogeissa, lehdistössä, radiossa, televisiossa, yleisöesitelmissä kuin yliopiston luentosaleissakin. Närkästymisen määrä vastasi kirjoituksien volyymia, joskin täytyy muistaa, ettei Gruša jäänyt yksin ajatuksiensa kanssa: kyllä hänen esseetänsä arvostettiin, ja etenkin tšekkiemigranttien keskuudessa hänen esseetään pidetään yhtenä parhaimmista samettivallankumouksen jälkeen julkaistuista Tšekin (Böömin) historian pohdiskeluista. Joka tapauksessa, ampiaispesän rikkomisessa tapahtui kerrankin niin, että laadukkaasta argumentoinnista seurasi julkinen ja avoin keskustelu, jota käyntiin monella taholla ja monin erilaisin välinein, mutta tärkeintä oli, että keskustelu kansallisesta menneisyydestä syntyi ja keskustelussa käsiteltiin menneisyyden myyttejä ja osaksi jopa rikottiin. Kun yksi essee saa aikaan tällaisia reaktioita, niin se on syytä lukea ja opiskella, jotta voisi tietää mistä on kysymys.

Loppuvuosi 2011 oli tšekeille raskasta, surunuutisten aikaa. Ensin kuoli Jiří Gruša lokakuun lopussa, sitten undergroundrunoilija Magor, eli Ivan Martin Jirous marraskuussa.  Ja aivan kun tämä ei olisi vielä riittänyt, niin kirjailija-toisinajattelija Václav Havel kuoli ja haudattiin menneen vuoden joulukuussa. Näiden poismenojen myötä näkyvä osa 1970- ja 1980-lukujen toisinajattelijoiden ja muutostentekijöiden kärkijoukkoa sekä 1990- ja 2000-lukujen poliittisen ja yhteiskunnallisen eliitin terävintä kärkeä poistui elävien keskuudesta, mikä puolestaan muistutti tämänpuoleiseen jääneitä siitä, että yksi Tšekin historian aikakausi oli vääjäämättä saapumassa päätökseensä. Tämän pian ohitsemme lopullisesti ja hieman kivuliaastikin lipuneen aikakauden korkeimmaksi symboliksi nousee luonnollisestikin Václav Havel, mutta meille suomalaisille tuntemattomampi Jiří Gruša kuului samaan sukupolveen, samaan aikakauteen, samaan kertomukseen ja Grušan Beneš jako Rakušan on eräänlainen kuolinvuoteen pyyntö kansalle, jonka tulisi tarkastella menneisyyttään - se on pyyntö menneisyyden pohdiskeluun näkökulmaa vaihtamalla.

Jiří Gruša syntyi vuonna 1938 Pardubicessa. Hän opiskeli 1960-luvulla filosofiaa ja historiaa Kaarlen yliopistossa. Hän oli yksi julkaisujen Tvář ja Sešity pro mladou literaturu perustajista, mutta vuodesta 1969 alkaen häneltä kiellettiin julkaisutoiminnan harjoittaminen Tšekkoslovakiassa – tämän jälkeen hän pystyi julkaisemaan kotimaassaan enää samizdateja. Grušan keskeisin kaunokirjallinen ja lopulta vankeuteen johtanut teos on kokeellinen romaani Dotazník, jonka tšekkiläinen emigranttikustantamo Sixty-Eight Publishers julkaisi Kanadassa vuonna 1978. Teos on Kansalliskirjaston Slaavilaisen kirjaston kokoelmien yksi korvaamattomista helmistä. Vuonna 1981 Grušalle myönnettiin opiskelustipendi Yhdysvaltoihin, mutta maastapoistuminen tiesi monessa tapauksessa kansalaisuuden ja sen vuoksi myös kotiinpaluun mahdollisuuden menettämistä. Tämän valinnan hän teki ja Gruša palasi Tšekkoslovakiaan vasta vuonna 1990. Vuosina 1982–1990 hän asui ja työskenteli pääsääntöisesti Länsi-Saksassa. Vuonna 1991 Václav Havel nimitti hänet Tšekkoslovakian Saksan-suurlähettilääksi ja hän oli toimessaan vuoteen 1997 saakka, minkä jälkeen hän toimi hetken aikaa opetusministerinä. Vuosina 1998–2004 Gruša toimi Tšekin tasavallan Itävallan suurlähettiläänä ja edelleen vuosina 2005–2009 hän johti wieniläistä diplomaattiakatemiaa (Diplomatische Akademie Wien). Gruša oli myös kansainvälisen PEN-klubin presidentti vuosina 2003–2009. Kyseessä ei siis ollut mikään rivivirkamies. 28. lokakuuta 2011, Tšekin tasavallan itsenäisyyspäivänä, Jiří Gruša kuoli sydänkohtauksen ja sitä seuranneen sydänleikkauksen komplikaatioihin Hannoverissa, Saksassa. Gruša edusti tšekkiemigranttien keskuudessa siinä mielessä poikkeuksellista sukupolvea, ettei hän kokenut Saksaa vihollisena kuten aikaisempien sukupolvien mentaliteettiin oli taottu, vaan toisin kuin monet kanssakansalaisensa, hän ymmärsi, tunsi ja oli vihaamatta uutta kotimaataan. Jiří Grušaa pidetään merkittävänä tšekkiläisenä ajattelijana, kirjailijana, poliitikkona ja diplomaattina. Karel Hvíždalan mukaan hän oli niin merkittävä, että hänestä voidaan käyttää epiteettiä Eurooppalainen. Hvíždalan luokittelun mukaan tähän kategoriaan tšekkiläisistä pääsevät vain harvat, kuten pyhä Vojtěch (Adalbert Prahalainen), Jan Ámos Komenský, Milan Kundera ja Jiří Gruša.

Itse sain tietää Grušan kuolemasta marraskuun alussa, kun olin saapunut Prahaan arkistomatkalle. Luin tuolloin jotain Grušan esseestäkin, mutta jostain merkillisestä syystä johtuen jätin sen tuolloin ostamatta (lukematta). Nyt kun luin täällä Marburgissa Benešiin ja ensimmäiseen tasavallan ensimmäisiin vuosiin ja erityisesti sen ulkopolitiikkaan liittyvää aineistoa, niin Grušan kirja tuli uudelleen vastaan. Kun Beneš on oman tutkimukseni yhteydessä vaikuttanut pikemmin ristiriitaiselta henkilöltä kuin myyttiseltä historian (lue, kansakunnan) sankarilta, niin monisäikeinen Grušan esseen reseptio antoi minulle hyvän syyn tarttua tähän kirjoitukseen, lopultakin. Mitään se ei välttämättä tutkimukselleni antaisi, mutta jospa oppisin siitä jotain.

Mutta nyt on aika lopultakin tarkastella itse esseetä. Se on esseistiseen ja rennon analyyttiseen tyyliin kirjoitettu tutkielma Edvard Benešin maailmankuvasta, jota ohjaa hänen viharakkaussuhteensa Itävaltaan, tai kuten Gruša kirjoittaa sen, ohjenuora on Austria eine Art Hassliebe. Mitä tuo Itävalta vihan ja rakkauden kohteena tarkoittaa, palaamme siihen ehkä myöhemmin, mutta sitä ennen vielä pari huomiota esseen tyylistä.

Gruša itse kertoi viimekeväisessä radiohaastattelussa, että hänen esseensä on Edvard Benešin psykogrammi, eli kirjoitus, jossa hahmotellaan tutkimuskohteen psykologista profiilia. Kyseessä ei siis ole suoraan tietokirjallinen teos, jollaisena kustantaja on sitä markkinoinut, vaan hahmotelma mielenmaisemasta. Tämä essee ei ole pelkästään tietokirjallisuutta tai esseistiikkaa, vaan se kunnioittaa ilmaisussaan niin Michel de Montaignyn perinnettä kuin toista vahvaa esseeilmaisun haaraa: essee on nimittäin tšekkiläisessä historiografiassa ollut voimakas argumentoinnin väline, muistellaanpa vaikka Josef Pekařin esseetä (tutkielmaa) Svatý Václav vuodelta 1921, joka oli omana aikanaan mullistava (vain lähes satasivuinen, kuten Grušankin teksti), kirjoitus kansallisista stereotypioista ja niiden perinpohjaisesta analyyttisestä pöllytämisestä, aivan kuten on Grušan Beneš, itävaltalainenkin.

Vaikka ei olisi tarvinnut, niin Gruša on hyödyntänyt jonkinlaista viiteapparaattia kirjoituksessaan. Tällä tavoin hän on pystynyt torppaamaan ison osan ennakoidusta ensikritiikistä ja voinut esittää tekstinsä lähes tieteellisenä analyysinä. Ehkäpä tšekkiläinen yleisö tarvitsi tuota lähdeviitteisiin nojautuvaa vakuuttelua, mutta tekstin luonne ja tyyli on muutoin sellainen, ettei tämä välttämättä olisi ollut edes tarpeen. Siltikin, loppuviitteissä on paljon sellaista lisätietoa, jotka avartavat Grušan maalailua Benešin mielenmaisemasta, mm. niin Benešin kuin Adolf Hitlerin sukutaustat saavat lisävaloa viitteiden kautta. Toisaalta lähdeviitteisiin on sisällytetty paljon sanoihin, käsitteisiin ja sanojen etymologioihin pohjautuvia pyörittelyjä, jotka avautuvat tšekistille epäilemättä paremmin kuin satunnaiselle lukijalle – mainio lisä silti.

Grušan narratiiviin pohjautuva argumentointi on niin vahvalla pohjalla, ettei lukijalla ole oikein mahdollisuuksia kyseenalaistaa hänen tekstiään. Grušan esseetä lukiessa tulee monin kohdin sama olo kuin lukiessa Peter Englundin tuotantoa – tarina kuljettaa lukijaa yhä syvemmälle aiheeseen osoittaen historiasta nyansseja, joita moni muu ei taida (merkityksessä: osata) tuoda esiin, vaikka samat lähteet on luettu moneen kertaan. Kumpikaan heistä on tosin yritetty (Tšekissä) lannistaa lähdepositivismin valomiekkaa heilauttamalla, mutta siinä kuitenkaan onnistumatta. Kun on hyvä, niin voi kirjoittaa lähteet auki niihin orjallisesti tukeutumatta.

Eduard Beneš (kuten Gruša kirjoittaa hänen etunimensä saksalaista kirjoitusasua noudattaen) on yksi Tšekkoslovakian historian merkityksellisimmistä henkilöistä. Grušan kirjoittaman Benešin psykogrammin yksi johtavista ajatuksista on hänen suhteensa Itävaltaan, sillä elihän hän puolet elämästään itävaltalaisena, syntyen aikaan jolloin maaseudun asukkaan jälkeläisillä oli ensimmäistä kertaa mahdollisuus nousta ennen tavoittamattomille estradeille, olivatpa ne politiikan, taiteen tai tieteen näyttämöitä, omien avujensa varassa. Tämä on yksi Grušan ensimmäisistä huomioista, kun hän määrittelee Benešin sielunmaisemaa suhteessa itävaltalaisuuteen.

Ja sama luokkakierto oli mahdollista niin Böömin kuningaskunnassa kuin Itävallassakin. Tässä suhteessa Gruša rinnastaa Benešin kertomuksen hänen ikätoverinsa Adolf Hitlerin kasvutarinaan ja esittelee monia yhteneväisyyksiä heidän taustoistaan, perheistään, sukulaisistaan, koulutuksestaan ja poliittisista tavoitteistaan, esitellen näitä esimerkkejä lopulta jopa hieman anekdoottimaisella otteella. Yhtäläisyyksiä löytyy taustatekijöiden lisäksi myös kummankin henkilön aseksuaalisuudesta ja yksinäisyydestä. On siis helppoa ymmärtää, miksi tšekkiläinen lukija on voinut repiä pelihousunsa lukiessaan Grušan esseetä. Benešin tarinan kuljettaminen ja hänen elämänsä vertaaminen yhteen ihmiskunnan historian suurimpaan rikolliseen on keino, joka on tartuttanut useammankin pullan kurkkuun. Mutta näkökulma on kuitenkin herkullinen ja tarjoaa poikkeavan tulkinnan juuri suhteessa Hitleriin, josta muodostui Benešille hänen politiikkansa kohtalo, credo, antipodi. Tässä esseessä Gruša on historioitsija, joka tarkastelee tutkimuksensa kohdetta psykohistorian tutkimusvälineitä muistuttavin menetelmin ja kykenee näin tuomaan esiin ainakin perinteistä poikkeavan tulkinnan Benešistä. Tästä käsittelystä voisi ottaa oppia, vaikka onhan Mannerheimin kuvaa esimerkiksi animaatiotaiteessa taannoin rapsuteltukin.

Ei Benešistä tullut Hitlerin suurinta vihollista aikojen saatossa, mutta on hyvä muistaa, miksi Tšekkoslovakian alistaminen vuonna 1938 Hitlerin ikeen alle oli kuitenkin niin tärkeä osa kansallissosialistista kertomusta. Kun Grušakaan ei paljoa Konrad Heinleinista ja sudeettisaksalaisista kirjoita, niin minäkin olen tässä yhteydessä oikeutettu jättämään sen pohdinnan ja Benešin dekreetit hieman vähemmälle tarkastelulle. Hitlerin silmissä ranskalaismyönteinen Beneš oli yksi niistä Versaillesin häpeärauhan arkkitehdeistä, eli oli siis mukana siinä ympärysvaltojen kostossa, jossa saksalaisuus tukahdutettiin ja alistettiin.

Ennen kuin katsomme miten Gruša perustelee Benešin epäonnistumisen Hitlerin kanssa, katsahdamme hetkeksi kultaiselle 1920-luvulle. Kirjan keskeinen käsite on kuitenkin ’odrakouštět’, eli Tšekkoslovakian erkaannuttaminen Habsburgien ajan Itävallasta. En oikein tiedä, miten termi pitäisi kääntää suomeksi, mutta englanniksi se voisi olla ’de-austrianizationja saksaksi Entösterreichisierung’. Grušan piirtämässä Benešin psykogrammissa tämä käsite on keskeinen. Gruša osoittaa kuinka alkuun, Benešillä oli loistava visio siitä, mitä Itävalta pelastettaisiin, sillä olihan Tšekkoslovakia eräänlainen Itävalta-Unkari pienoiskoossa, mutta kuitenkin siitä olisi saatava siivottua itävaltalaiset elementit pois. Uuden Itävalta-Unkari –nimisen yrityksen nimi oli kuitenkin Benešin mukaan Pieni Entente, joka solmittiin Tšekkoslovakian, Romanian ja Jugoslavian kesken, Ranskan toimiessa ententen takuumiehenä. Grušan mukaan juoni oli ovela: Habsburgien restauraation estäminen perustamalla Itävalta-Unkari sen enempää Itävaltaa kuin Unkariakaan mukaan ottamatta.

Eurooppalainen liittopolitiikka kuitenkin tarkoitti 1930-luvulle tultaessa sitä, että voimistuva Saksa ja siellä vaikuttanut toinen itävaltalainen sai aikaan Benešin toiminnassa kierteen, joka oikeastaan loppui vasta 1989/1993 ja mistä toipuminen jatkuu edelleen. Pikku-ententen täydentäminen Neuvostoliiton kanssa ajateltiin takaavan turvallisuuden natsi-Saksaa vastaan, mutta kuten tiedämme, tästä liitosta ei ollut apuja Benešin Tšekkoslovakian pelastamiseksi. Kun Beneš joutui nojautumaan Neuvostoliiton tukeen, hän tuli laittaneeksi liikkeelle historian pyörän, jonka pysäyttämiseksi eivät hänen voimansa ja taitonsa enää riittäneet ja hänen päätöksensä esim. Marshall-avusta kieltäytymisestä voidaan nähdä edistäneen kommunistien valtaannousua vuonna 1948. Loppujen lopuksi kävikin niin, että Beneš ei aliarvioinut Hitleriä vaan bolševikkeja, siitä huolimatta, että hän ja Masaryk olivat esiintyneet suurina Venäjän asiantuntijoina aina 1910-luvulta lähtien. Ehkä se Benešin ulkopoliittisen uran suurin virhe tuli tehtyä jo vuosina 1919–1920, kun Tšekkoslovakia tuki Neuvosto-Venäjän vastaista interventiota – venäläisen muisti on pitkä, kuten Beneš joutui huomaamaan, kun hänen sisäpoliittisen kyvyttömyyden ja Neuvostoliiton intervention pelossa käytännössä luovutti vallan Klement Gottwaldin johtamille kommunisteille nimittämällä hallituksen uudelleen.

Gruša muistuttaa siellä täällä, että Beneš oli kuin olikin Musilin teoksen Mies vailla ominaisuuksia henkilöhahmo, Kakanian kasvatti ja sen ajattelumaailman tuote. Kyvyttömyys asianhoitoon korostui kun Beneš joutui toimimaan yksin. Tuolloin hänen toimintansa muodostui vaaralliseksi ja oman maansa etujen vastaiseksi, kirjoittaa Gruša. Hänen mukaansa Beneš oli loistava, kun hän työskenteli Masarykin (vuosina 1915–1935) ja Churchillin (vuoden 1940 jälkeen) alaisuudessa, mutta kun hän oli päätöksentekijän roolissa, eli vuosina 1935–1938 ja 1945–1948, hän toimi sekä omaa, että edustamansa kansan etua vastaan. Ja näin oli, koska hän halusi korjata Münchenin (1938) tuhot, mutta tuli samalla tuli vain edistäneekseen uusien vahinkojen aiheutumista.

***

28. lokakuuta on Tšekin kansallispäivä. Maailmansodan jälkeen syntyneiden ”uusien” kansakuntien itsenäisyyspäivien valikoitumisesta tiedämme, etteivät päivät aina osuneet aina itsenäisyydenjulistamisen kanssa kohdilleen. Tšekkoslovakian itsenäisyysjulistus luettiin ensimmäistä kertaa Philadelphiassa, 25. lokakuuta 1918. Tieto juurisyntyneen maan pääkaupunkiin saatiin pian, mutta oikein ei tiedetty, miten asiaan tulisi reagoida: 28. lokakuuta torilla kuitenkin tavattiin ja itsenäisyysjulistus saatiin luettua Prahassakin. Päivän valinta ei kuitenkaan ollut ihan täysin sattumaa, sillä vuonna 1871 samaisena päivänä tšekit (böömiläiset) äänestivät yhdenvertaisuudesta Wienin (Itävallan) kanssa. Historian pientä ironiaa, mutta samana päivänä, vain 140 vuotta myöhemmin Gruša kuolee sydänleikkauksessa, mutta kirjallinen perintö innoittaa tarkastelemaan menneisyyttään laatikon ulkopuolelta, kuten nykyään on näkökulman vaihdos ja mukavuusalueen ulkopuolinen toiminta tapana ilmaista.

lauantai 23. kesäkuuta 2012

16.-22. kesäkuuta, toiseksi viimeinen työviikko


Toiseksi viimeinen työviikko antoi mahdollisuuden kirjoittamiselle, mutta tuota mahdollisuutta en tullut aivan täysin käyttäneeksi. Toisaalta, edistystä se on se eteenpäin kaatuminenkin, sano. 

 Juhannuksen kunniaksi, ruusuinen kuvatervehdys Marburgista

Kirjoittaminen on tosiaan vaikea laji. Tiedän olevan sellaisia ihmisiä, jotka pystyvät kirjoittamaan nk. suoralta kädeltä valmista tekstiä – itse en kuulu tähän siunattuun kansanosaan, vaan tekstini ovat syntyneet lähes väkipakollisen synnyttämisen tuloksena. Niitä fundeerataan pitkään, mutta ei kirjoiteta paperille. Ei edes juurikaan luonnostellen, vaan kirjoittaja odottaa kirjoitusflow’ta, jolloin kaikki luettu ja analysoitu puklataan näppäimistön kautta jonkinlaiseksi tekstikokonaisuudeksi ja sitten sitä hiotaan vähintäänkin kolme-neljä kertaa. Olen tästä kirjoittamisen tuskasta joskus avautunut tälläkin foorumilla, mutta tämänviikkoisten kokemusten pohjalta näyttää edelleen siltä, että en taida hallita muuta kirjoittamisen tapaa kuin kaiken kerralla ulosrykäisemisen. Voin kertoa, että se on raskas tapa kirjoittaa.

Tällä viikolla yritin taas kirjoittamista. Luonnostelin artikkelia täällä lukemani ja viime syksynä Prahasta keräämäni arkistoaineiston pohjalta. Tämä osuus on siinä mielessä tärkeä, että haluaisin kirjoittaa sen auki ja katsoa, miten kuvio istuisi väitöskirjani kokonaisuuteen. Yritin jäsennellä artikkelia mindmäpäten, asiasanoittaen, piirrellen, jäsentäen asiakokonaisuuksia, listaten käsiteltäviä teemoja, luonnostellen kaaviokuvia, jotka paljastaisivat asioiden väliset suhteet. Ei onnistu, ei avaudu kirjoittamisen väylä näiden suuntamerkkien kautta, ei. Turhauttavaa. Tai sitten vain luovutan ja jään odottamaan hetkeä, jolloin olen saanut palikat päässäni kohdilleen ja rykäisen väitöskirjan kerralla paperille. Epäilen tosin tämän hankkeen toteuttamiskelpoisuutta.

Vaikka tällä viikolla eteneminen oli lähinnä kaatumista eteenpäin, niin ensi viikolla yritetään taas.

lauantai 16. kesäkuuta 2012

11.-15. kesäkuuta, 10. työviikko


Kymmenennen työviikon kohokohtana pidän viime perjantaina alkaneita jalkapallon EM-kisoja, vaikka ne eivät nyt varsinaisesti työhöni liitykään. Saksalaisten futiskuumeen nousua on mukava seurata sivusta ja pyrkiä hieman osallistumaankin fanitukseen sekä toivoa, että omakin joukkue joskus… 

 Näkymä Amöneburgista lounaaseen, torstaina 14. kesäkuuta

Työviikkoon mahtui toki työtäkin. Laskeskelin jo viime viikolla, että Marburgin-aikani alkaa olla sen verran lopussa, että en saa kaikkea luentaa loppuun, varsinkaan kun koko ajan olen tilaamassa lisää uutta etäisesti aiheeseeni liittyvää materiaalia kirjastosta työpöydälleni. Siispä, aikataulutin kolme viimeistä Marburgin viikkoani uudelleen ja kulutin menneestä viikosta kolme päivää lukemattoman materiaalin skannaamiselle, jotta voisin kirjoittaa viimeiset kaksi viikkoa. Pelkään nimittäin pahoin, että kun palaan Suomeen heinäkuun alussa, niin aikaa ei kirjoittamiselle siunaannu ihan siinä määrin, mitä tarvitsisin. Ja toisaalta, pitäisi saada jo jotain tuotettuakin.

Kuten valppaasti huomasitte, niin työviikosta jäi vielä kaksi päivää ylitse muiden askareiden hoitamiseen. Yksi päivä hurahti erään artikkelin kimpussa, jonka erästä osaa olin työstänyt lähes vuosi sitten – aikansa siis kesti, että pääsin taas jyvälle senkin aiheen kanssa.

Ja jäljelle jäi vielä yksi työpäivä – se oli tiistai, jolloin Herder-Instituutissa vieraili suuresti kunnioittamani tšekkiläinen sosiologi, Miloš Havelka, jonka analyysit tšekkiläisestä menneisyydestä ja sen määrittelemisestä ovat olleet usein avain kohtaamiini historiografisiin pulmiin. Havelkan magnun opus on mielestäni hänen toimittamansa tekstikokoelma Spor o smysl českých dějin l895 - l938, missä hän esittää keskeisimmät Böömin historian luonteesta käydyn keskustelun lähteet. Hieman analyyttisempi katsaus samaan aiheeseen on hänen vuonna 2002 julkaisemansa teos Dějiny a smysl. Akcenty a posuny české otázky 1895 1989, jonka lukemisesta en oikein koskaan saa tarpeekseni. Lisäksi Havelka on kääntänyt ja toimittanut Max Weberin tekstejä tsekiksi. Vaikka Havelkan tuotannossa painottuu hyvin voimakkaasti historioigrafia, niin hän itse kertoo olevansa nimenomaan sosiologi, vaikka meillä ehkä käytettäisiin hänenlaisestaan tutkijasta termiä historianfilosofi. No, mutta hänen tutkimusotteensa on monin osin yhteiskuntatieteellinen, joten annamme hänen määritellä itsensä sosiologiksi sen kummempia vastustamatta, mutta Tsekin historiaa opiskelevalle ja tutkivalle henkilölle Havelkan teokset antavat todella oivan näköalan, jota ei kannata jättää vilkaisematta.

Tällä kertaa Havelka ei puhunut Böömin historian tulkinnoista, niistä seuranneista kiistoista, Böömin historiakoulujen tulkinta- ja näkemyseroista – näissä keskusteluissa tiiviisti mukana ollutta presidentti Masarykiä Havelka ei maininnut tiistaina kuuden hänen kanssaan vietetyn tunnin aikana kertaakaan.

Tällä kertaa hän puhui ja keskusteli Keski-Euroopan määrittämisestä. Vierailu liittyi Herder-Institutin DAPRO-projektiin, missä kartoitellaan taas Eurooppaa tavalla jos toisella. Myös meidät Leibniz-koululaiset kutsuttiin mukaan, mikä ei ehkä ollut järjestävälle taholle eduksi, sillä ehkä kiperimmät kysymykset tulivat ”meidän porukalta”, mistä herra Leiter ei oikein pitänyt – mutta no joo… Sellaista se on akateemisessa maailmassa miekkailu, että jos jotain sanot, niin varaudu vastahyökkäykseen.

Jep – takaisin Havelkaan. Aamun aluksi Havelka alusti Keski-Euroopan määrittelemisestä ja siihen käyttämistään mental mapseistä noin 40 minuttia ja sitten keskustelimme aiheesta reilut puolitoista tuntia. Lounastauon jälkeen vedimme läpi DAPRO-projektille suunnatun puuduttavan osion, josta ei riitä jälkipolville sanottavaa. Lopuksi keskustelimme myös kuudesta etukäteen lähetystä artikkelista, joista ei paljoa keskustelua syntynyt, sillä kaikkia tekstejä ei muistettu lähettää etukäteen esim. meillä leibnizilaisille ja koska DAPRO-tyypit olivat hiljaa, puhuimme loppupäivän niitänäitä mm. Böömin 1700-1800 –lukujen Landpatriotismuksesta, mikä oli sikses kivaa, että pääsin keskustelemaan sittenkin Havelkan kanssa Suomen ja Böömin historian yhtäläisyyksistä nk. kansallisen heräämisen kontekstissa.

Antoisinta osaa oli siis Havelka alustus ja sitä seurannut 90-minuuttinen keskustelu. Havelka etsii Keski-Eurooppaa mental mapsien, eräänlaisten ajatuskonstruktioiden kautta. Teksti oli välillä sen verran lennokasta, että en varmaan ollut ainoa salissa ollut henkilö, joka tipahti kärryiltä - saksankielisen historianfilosofian seuraaminen on raskasta, sano. Joka tapauksessa, Havelka miettii sosiologian keinoin, millaisista elementeistä K-E voisi muodostua. Käytös, tavat, perinteet, kieli, historia, kansakunnat, kansakuntien rajat kaikki merkitsevät jotain, mutta minulle jäi hieman sellainen olo päivän jälkeen, ettei herra Havelka ollut aivan tyytyväinen päivän antiin, sillä iso osa yleisöstä ei päässyt kyllä virittäytymään hänen tasolleen ja hänen ajatuksiensa tasolle – hänen yleisönsä jumittui jonnekin kansallisten stereotyyppien latelemisen tasolle, mutta ei koskaan päässyt seuraavalle nivåålle.

Yhteiskuntatieteijöillä, kuten Havelkallakin, on se ongelma, että heidän lähdemateriaalinsa alkaa yleensä vasta 1800-luvulta. Wienin tansseja edeltävästä ajasta ei ole kuulemma Havelkankaan mielestä paljoa tuotavaa tähän keskusteluun. Yllätyin kommentista hieman ja yritin provosoida keskustelua Pohjoisen ulottuvuuden käsitteellä ja sillä, miten eri aikoina vaikkapa keskusteluissamme usein esimerkkinä käytettyä Prahaan on Suomesta käsin tarkkailtu. Keskiajan oppineelle Praha oli kehityksen keskus, kun taas Westfalenin rauhan jälkeen kaupunki jäi meiltä täysin unholaan, kunnes rautatie Berliinin ja Prahan välille rakennettiin 1840-luvulla ja suomalaiset ikään kuin palasivat uudelleen Prahaan. Vuodet 1948–1989 ovat sitten ihan oma lukunsa ja onkin jännää seurata, miten mielikuvat Prahasta muuttuvat ajan saatossa – luulenpa, että siihen menee toiset 40 vuotta ennen kuin suomalainen satunnainen vierailija pääsee Tsekkiin ja Prahaan kohdistuvasta muka-kommunistisesta ennakkoluulostaan ja ”tämähän on vielä niitä maita” -retoriikastaan eroon. Pitkälle aikavälille Havelkan ajatuskulku ei oikein taipunut ja keskustelu tyssäsi hieman lyhyeen, juurikin tuohon 1814/1815 –aikarajaukseen.

On se kuitenkin aina jännää seurattavaa, kun keskieurooppalaiset määrittelevät Keski-Eurooppaa. Samat kompleksit tuntuvat olevan muillakin kanssaeläimillä. Usein määrittelemme itseämme pikemminkin toiseuden kautta, eli määrittelemme itsemme sillä, mitä emme ole, emmekä sillä mitä olemme. Siinä suhteessa olemme hyvin rogerchartierimme lukeneet. Havelka kuitenkin pyrki itse pääsemään tästä toiseus-keskustelusta ylitse, mutta valitettavasti me emme olleet aivan valmiit siihen.
***
Tällä viikolla pääsi hieman taas ajamaankin. Parhaana kokemuksena torstainen nousu Amöneburgille, mistä aukesi hieno näkymä Hesseniin.


sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

07/06/2012 Bauhaus-kierros, (2/2) Dessau


Saavuimme jo keskiviikkoiltana Weimarista Dessauhun. Tarkoituksena oli yöpyä Bauhaus-kompleksissa, yhdessä majoituskäyttöön tarkoitetussa ja lähes alkuperäiseen kuosiinsa entisöidyssä opiskelija-asunnossa. Kyseessä oli siis matka kohti kokonaisvaltaista Bauhaus-elämystä.

Kun Bauhaus syntyi Weimarissa, niin Dessaussa Bauhaus kasvoi täyteen mittaansa, toteuttamaan ohjelmaansa kaikin muodoin ja keinoin. Ensimmäinen todiste tästä kaiken läpäisevästä taidekoulun ajatuksesta on se, että Bauhaus-kompleksi itsessään edustaa koulunsa ideologiaa, ollen sen täydellinen manifestaatio. Kuten ensimmäisen Bauhausin aikaiset taidekoulun tilat niin myös tämä rakennus on palautettu osittain toteuttamaan alkuperäistä tarkoitustaan. Tiloissa opiskelevat paikalliset muotoilunopiskelijat, joskin suurin osa kompleksista on pyhitetty Bauhausin historialle useiden näyttelytilojen myötä. Lisäksi rakennuksessa toimii mainitsemani majoituksen lisäksi iso kahvila-bistro sekä museo- ja kirjakaupat, eli kaikki mitä kokonaisvaltaiseen Bauhaus-kokemukseen tarvitaan.

Varsinaisen Bauhaus-kompleksin lisäksi lähialueilla on useita taidekouluun liittyviä arkkitehtonisia nähtävyyksiä. Walter Gropiuksen suunnittelemat Bauhausin opettajille (professoreille) tarkoitetut asunnot (Meisterhäuser) ja Elben rannalla, aivan viehättävällä, joskin iltamyöhään perille kävelleelle hyvinkin etäällä oleva Kornhaus, joka valitettavasti oli yhtä lailla suljettuna kuin pikaisen remontin tarpeessa.

Näiden Bauhausia lähettyvillä olevien kohteiden lisäksi myös eteläinen Dessau tarjoaa mielenkiintoisen arkkitehtuuri kävelykohteen Walter Gropiuksen luomaan kaupunginosaan, Siedlung Törteniin, missä sijaitsee 340 tyyppirakennettua modernististia taloa sekä muutama muu erikoisuus. Ohjelmaa siis Dessaun Bauhaus tarjosi Weimariin nähden yllin kyllin.

Meidän vierailumme aikana Bauhausissa esiteltiin Marcel Breuerin elämäntyötä laajassa ja hyvin valmistellussa näyttelyssä. Breuerin töiden kautta avautui mielenkiintoinen retrospektiivi, ajanjakso, joka kattoi muotoilun ja suunnittelun historiaa aina 1920-luvulta 1970-luvulle. Samalla pystyimme vertaamaan kotimaisen tuotannon ja muotoilun kehitystä Breuerin töiden rinnalla. Lisäksi saimme kokeilla istumista Breuerin suunnittelemissa tuoleissa, sekä vanhoissa alkuperäisissä että uustuotannossa olevissa. Ja jos etsit sijoituskohteita, niin Breuerin suunnittelemia huonekaluja voi tilata hesseniläisen Thonet-huonekalutehtaan katalogista.

Itselleni Breuerin näyttelyn, ja miksei koko Bauhaus-vierailunkin, isoin huomio (tiedän, ettei se ole kovin originelli) oli se, että sain vierailuni kautta vakuutuksen kahdelle asialle. Ensimmäinen on se, että tämä muotokieli, joka on Bauhausista lähtöisin, on keskeinen osa myös minun visuaalista maailmani, minun arkeni muotokieltä. Olen elänyt suurimman osaa elämästä tässä kielessä ja rakenteessa, ja siksi täällä näkemäni asiat ovat minulle läheisempiä kuin mitkään muut tyylit. Synnyinkaupunkini Kajaani ei ole Bauhaus, mutta kaupunginarkkitehti Eino Pitkäsen muotokieli jo 1930-luvun lopussa on samasta sukupuusta. Tunnistan tämän kielen omakseni. Kun asuin yhden yön Walter Gropiuksen 1920-luvulla suunnittelemassa opiskelija-asunnossa, palasin usein ajatuksissani aikaan, jolloin sain asua Turun Ylioppilastalo C:ssa, jonka oli suunnitellut Turun kaupunginarkkitehti Erik Bryggman. Vaikka rakennuksilla on ikäeroa ainakin se 40 vuotta, niin nämäkin kaksi asuntolaa ovat samaa maata ja sukua toisilleen muotokielensä ja ajatuksiensa kautta.

Toinen huomio, mikä jäin (taas) miettimään jälleen modernismia ja funktionalismia tarkastellessani (ks. mm. aikaisemmat blogikirjoitukset Brnon funktionalismista huhtikuulta 2007 ja marraskuulta 2011) on niiden suhtautuminen suomalaiseen muotoiluun ja arkkitehtuuriin. Se mitä Bauhausissa tehtiin ja innovoitiin 1920-luvulla, tulee luoksemme hyvin pian – käytännössä samaan aikaan, yhtä aikaa. Tuntematta asiaa mitenkään syvällisemmin, niin joskus tuntuu siltä, että juuri tuolloin sotienvälisenä aikana suomalainen muoto oli lähimpänä eurooppalaista keskustelua. Sitä ennen ja sen jälkeen, etäisyytemme taidesuuntien kovaan ytimeen tai kehityksen kärkeen on kasvanut. Mutta tämä on nyt vain maallikon mielipide ja näkemys. Yhtäläisyyksiä Bauhausin ja Suomen välillä on paljon. Niin paljon, että aina ei tiedä kuka oli idean isä tai äiti. Vakavasti sanottuna, muotoilijoilta voisi joskus edellyttää samaa lähdekriittistä otetta mitä joudun itse harjoittamaan omassa historioitsijan työssäni: jokainen lainaus, tulkinta ja argumentti on perusteltava osoittamalla tiedon alkuperä ja erityisesti puolisoni on ollut sitä mieltä, että olisihan se muotolainan alkuperäkin joskus hyvä osoittaa.

***

Rakas harrastukseni, polkupyöräily, liittyy tähänkin tarinaan, tietenkin, sillä onhan polkupyörä mitä bauhauslaisin esine. Edellä mainitsemani Marcel Breuer hankki ensimmäisen polkupyöränsä asuessaan juuri Dessaussa. Tarkkaillessaan polkupyörän rakennetta ja muotokieltä, hän ihasteli polkupyörän taivutettua teräksistä ohjaustankoa ja hänelle syntyi ajatus yrittää tehdä samaa huonekalumuotoilussa. Polkupyörä siis toimi inspiraation lähteenä Breuerin suunnittelemalle teräsputkirunkoiselle Wassily-tuolille

***
Lopuksi vielä kuvakavalkaadi Dessaun Bauhaus-kohteista. 

 Bauhaus-kompleksin opiskelija-asuntojen siipi




 Kornhaus Elben rantapenkereellä iltamyöhään

Vuonna 1976 jälleen pystytetty kerrosten välinen lasiseinä


 

Oppilaitokse portaikkoa sisältä ja Walter Groupiuksen johtajan huone


 Aulan ja ruokalan teknisesti edistynyttä valaistusta


Marcel Breuerin huonekaluja ja sisäportaikkoa Feiningerin Mestaritalossa







 Klee/Kandinsky -mestaritalon julkisivua ja portaikkoja



 Siedlung Törten eteläisessä Dessaussa





Konsum-rakennus Törtenissä muistutti hämmästyttävällä tavalla Åbo Akademin Boktornetia. 
Nykyään Konsumissa toimii infokeskus, missä voi tutustua alueen historiaan yksityiskohtaisesti. Sieltä pääsee myös päivittäisille Törtenin alueen opastetuille arkkitehtuurikävelyille.