Toiseksi viimeinen työviikko antoi mahdollisuuden
kirjoittamiselle, mutta tuota mahdollisuutta en tullut aivan täysin
käyttäneeksi. Toisaalta, edistystä se on se eteenpäin kaatuminenkin, sano.
Juhannuksen kunniaksi, ruusuinen kuvatervehdys Marburgista
Kirjoittaminen on tosiaan vaikea laji. Tiedän olevan
sellaisia ihmisiä, jotka pystyvät kirjoittamaan nk. suoralta kädeltä valmista
tekstiä – itse en kuulu tähän siunattuun kansanosaan, vaan tekstini ovat
syntyneet lähes väkipakollisen synnyttämisen tuloksena. Niitä fundeerataan
pitkään, mutta ei kirjoiteta paperille. Ei edes juurikaan luonnostellen, vaan
kirjoittaja odottaa kirjoitusflow’ta, jolloin kaikki luettu ja analysoitu
puklataan näppäimistön kautta jonkinlaiseksi tekstikokonaisuudeksi ja sitten
sitä hiotaan vähintäänkin kolme-neljä kertaa. Olen tästä kirjoittamisen
tuskasta joskus avautunut tälläkin foorumilla, mutta tämänviikkoisten
kokemusten pohjalta näyttää edelleen siltä, että en taida hallita muuta
kirjoittamisen tapaa kuin kaiken kerralla ulosrykäisemisen. Voin kertoa, että
se on raskas tapa kirjoittaa.
Tällä viikolla yritin taas kirjoittamista. Luonnostelin
artikkelia täällä lukemani ja viime syksynä Prahasta keräämäni arkistoaineiston
pohjalta. Tämä osuus on siinä mielessä tärkeä, että haluaisin kirjoittaa sen
auki ja katsoa, miten kuvio istuisi väitöskirjani kokonaisuuteen. Yritin
jäsennellä artikkelia mindmäpäten, asiasanoittaen, piirrellen, jäsentäen
asiakokonaisuuksia, listaten käsiteltäviä teemoja, luonnostellen kaaviokuvia,
jotka paljastaisivat asioiden väliset suhteet. Ei onnistu, ei avaudu
kirjoittamisen väylä näiden suuntamerkkien kautta, ei. Turhauttavaa. Tai sitten
vain luovutan ja jään odottamaan hetkeä, jolloin olen saanut palikat päässäni
kohdilleen ja rykäisen väitöskirjan kerralla paperille. Epäilen tosin tämän
hankkeen toteuttamiskelpoisuutta.
Vaikka tällä viikolla eteneminen oli lähinnä kaatumista
eteenpäin, niin ensi viikolla yritetään taas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti