Maanantaina Saksassa vietettiin
helluntaita, paikalliset saivat viettää pitkää viikonloppua. Minä vietin Pfingstmontagin matkustaen rikkoontuneen
pyöräni kanssa Günzburgista Marburgin. Maanantaita lyhyempi työviikko toi
muassaan paljon mielenkiintoisia ja riemastuttavia asioita, mutta myös
hammastenkiristystä lähdeviitteiden valtakunnissa.
Tiistaina sain
tietää, että yhteisartikkelimme (x ja minä) julkaistaisiin saksalaisessa
kirjallisuudenhistorian aikakausilehdessä. Artikkelimme oli läpäissyt
arvioinnin ja palaute oli kannustavaa. Muutamia satunnaisia lisäyksiäkin
ehdottelivat, mutta niistä nyt selviäisi helpolla. Sen sijaan viitekäytäntö
tulisi muokata vastaamaan heidän käytäntöjään. Vaatimus oli oikeutettu,
perusteltu ja mielelläni tähän editointityöhön ryhtyisinkin – joskin nyt kahden
päivän jälkeen olen sitä mieltä, että saksalaisia alaviitteitä mieluummin lukee
kuin tekee.
Alkuun
annettiin tekstin muokkaamiseen liittyviä ohjeita: kirjaisinkoot, rivivälit,
teosten nimet kursiiviin, ei muotoilija jne helppoa. Mutta kun muotoseikoista
päästiin tyyliseikkoihin, alkoi alahuuleni väpättää ja kauhun hiki kainaloissa
kostuttaa paitaa: ei kirjallisuusluetteloa, vaan teokset suoraan
alaviitteisiin, ensi kertaa kokonaisuudessaaan ja sitten lyhyessä muodossa, tämän
ohjeistuksen mukaisesti:
III. Form der bibliographischen Angaben
Monographien
1Roger
Willemsen, Robert Musil. Vom intellektuellen Eros, Serie Piper 5208,
München 1985, 91.
2Jochen
Schmidt. Die Geschichte des Genie-Gedankens in der deutschen Literatur,
Philosophie und Politik 1750–1945, 2 Bde., Darmstadt 1985, II, 284.
Sammelwerke
3 Jürgen
Fohrmann, Harro Müller (Hrsg.), Diskurstheorien und Literaturwissenschaft,
suhrkamptaschenbuch 2091, Frankfurt a.M. 1988.
Editionen
4 Heinrich
Heine, Die Harzreise, Sämtliche Schriften in zwölf Bänden, hrsg. Klaus
Briegleb, München, Wien 1976, III, 101–166, hier: 144.
Artikel aus Sammelwerken und Lexika
5 François
Laruelle, „Anti-Hermes“, in: Philippe Forget (Hrsg.), Text und
Interpretation, München 1984, 78–114, hier: 105.
6 „Allegorie“,
Brockhaus Enzyklopädie in vierundzwanzig Bänden, 19. Aufl., Mannheim
1986ff., I (1986), 380.
Artikel aus Zeitschriften
a) bei
fortlaufender Seitenzählung durch den Jahrgang:
7 Bernd
Witte, „Bilder der Endzeit. Zu einem authentischen Text der Berliner
Kindheit von Walter Benjamin“, DVjs 58 (1984), 570–592, hier: 575.
b) bei
getrennter Seitenzählung der einzelnen Hefte:
8 David R.
Olsen, „Mind and Media. The
Epistemic Functions of Literacy“, Journal of Communication 38/3 (1988),
27–36.
c) wenn die
Bandnr. nicht einem Kalenderjahr entspricht:
9 Jakob
Neumann, „Die Kunst des Lesens“, Akademische Blätter 40 (Febr. 1970),
117–150.
Vermeiden
Sie bei wiederholter Zitation „a.a.O.“ oder „ibid.“. Bitte wiederholen Sie
Nachname(n) der Autorin/des Autors mit einem Hinweis auf die Anmerkungsnummer
der ersten Erwähnung (vgl. Beispiel Nr. 2): 10 Schmidt
(Anm. 2)
Ihan selvää
pässiä, sanoisin, eikä tämä lista nyt varsinaisesti hiuksia pystyyn nostattanutkaan,
vaan se, ettei tietenkään listassa ollut vastauksia niihin käytänteisiin,
joiden varassa viitteet rakennetaan.
Periaatteenahan on siis, että kun teos
mainitaan ensimmäistä kertaa, niin sen bibliografiset tiedot ilmoitetaan
kokonaisuudessaan, kas näin: Jussi-Pekka Hakkarainen, Kainuu – Kosmoksen kukka, Kajaani 2012.
Kun samaan
teokseen viitataan toistamiseen, niin voidaan käyttää lyhyempää muotoa, mutta siten,
että viitataan siihen alaviitteeseen, missä lähde on ensimmäistä kertaa
kokonaisuudessaan mainittu, kas näin: Hakkarainen (Anm. 1), 11.
Jos samassa
alaviitteessä mainittiin Hakkaraisen teoksia useampia, niin ne voidaan jäljempänä
esittää seuraavasti: Hakkarainen
2011 (Anm. 1), 356 und Hakkarainen 2012 (Anm. 1), 11 tai Hakkarainen 2012a (Anm.
1), 356 und Hakkarainen 2012b (Anm. 1), 11.
Ei siis käytetä esim.
historiantutkimuksessa suosittua lyhyttä muotoa: Virtanen 2012,
33. tms., tosiaankin viitataan siihen ensimmäiseen
mainintaan. Sain saksalaisilta kollegoilta neuvon, että kirjoitan paperille
kaikki viitteet siinä järjestyksessä missä ne ovat alaviitteissä, jotta
myöhemmin löytäisin ne ensimmäiset viittaukset helpommin. Samalla painokkaasti
vakuuttivat, ettei kannata sen paremmin enää lisätä kuin poistaakaan alaviitteitä,
koska sehän luonnollisesti romuttaisi kaikki (Anm. X) –viittaukset.
Yritelmäni pitää alaviitteet kurissa
No, tämäkin vielä
menettelee, mutta kun tuli katsoneeksi julkaisun aikaisempia numeroita ja
niissä julkaisuja artikkeleita ja niissä harjoitettuja viitekäytäntöjä, niin
leuka loksahti auki. Tässä esimerkki siitä, miten käyttäydytään, jos
alaviitteessä on sitaatti:
Gert Mattenklott, „Epigonilität", in:
Ders., Blindgänger. Psysiognomische
Essais, Frankfurt a.M. 1986, 72-100, hier: 76. Vgl. auch Ders., „Das
Epigonale - eine Form der Phantaise", Merkur
38 (1984), 410-421, hier: 411: „Worin lag die Stärke der Epigonen? Es ist
empörend: sie lag allein in ihrer Folgsamkeit, mit der sie sich in der Spur der
Väter hielten." Obwohl Mattenklott Bloon nirgends erwähnt, deckt sich
seine Argumentation durchaus mit dessen sechster revisionärer Ratio „apophrades oder Die Wiederkehr der Vorläufer"
(vgl. Bloom [Anm. 30], 127-137). Damit zeigt sich aber auch, dass sich Jeffrey
T. Adams' reibungslose Beschreibung von Mörikes kreativem Lebenszyklus auf der
Folie von Bloom nur einer selektiven Lektüre verdankt: „Reconciliation" -
oder mit Bloom: apophrades - lässt
sich schon 1836 und also nicht erst beim späten Mörike nachweisen (vs. Adams
1990 [Anm. 32], 86f.).
Kanssalukija huomannee eron
viittauksessa, mikäli sitaatti tulee bibliografisen viittauksen jälkeen tai
sitä ennen. Kaunista!
Itse olen saanut nyt muokattua suurimman
osan alaviitteistä vaadittuun muotoon. Kun tarkastelen kätteni töitä, niin en
tiedä pitäisikö esim. tästä alaviitteestä olla ylpeä:
[1] Two short announcements in the daily Aamulehti,
19 November 1913 and 22 February 1914, express the anonymous writer’s
enthusiasm for the forthcoming new translation. As well, Rafael Engelberg
briefly mentions Buber’s views, with reference to Buber’s Kalewala, das finnische Epos (ie. Buber [Anm 3]), but does not discuss
them any further, see Rafael Engelberg, Kalevalan
sisällys ja rakenne: eepostutkimus, Helsinki 1914, here: 6. However, in the Finnish discourse Buber’s
views quickly entered the theosophical literature, see Hans Fromm, „Kalevalan reseption vaiheita”,
in: Hans Fromm, Esseitä Kalevalasta, translated
by Liisa Rumohr-Norio ja Anne Gustafsson, Helsinki 1987, 84–110. (= “Zur Rezeptionsgeschichte des Kalevala”, in:
Congressus Quintus Internationalis
Fenno-Ugristarum, Osmo Ikola (ed.),
I: Sessiones plenaries, Turku 1980, 25–55), here: 103–104, Liisa Voßschmidt, „Tendenzen der Kalevala-Rezeption
im deutschen Sprachraum im 20. Jahrhundert”, in: Zur Rezeption finnischer
Literatur in Deutschland. Maila Talvio und Kalevala, Christiane Günzel and Liisa
Voßschmidt (Hrsg.), Saxa 19,
Vaasa 1997, 21–31, here: 23, 27–29 and resp. Liisa
Voßschmidt, „Kalevala ja Lönnrot 1900-luvun saksankielisessä diskurssissa”, in:
Kalevala ja laulettu runo, Anna-Leena
Siikala, Lauri Hirvilahti and Senni Timonen (eds.), Helsinki 2004, 397–426, here: 415–417. For
short general comments on Buber’s Kalevala
see Kunze 1954 (Anm. 2), here: SIVUT,
as well as Kunze 1986 (Anm. 2), here: SIVUT.
Fromm and Voßschmidt are leaning in their interpretations partly on Kunze and
discussing Buber’s interest in the power of the word in the context of shamanistic
imagination, see Fromm 1987 (Anm. 5), here: 101–102, resp. 104 and Voßschmidt
1997 (Anm 5), 22–23, as well as Liisa Voßschmidt, „Text im Kontext: Wahrnehmung des finnischen Epos Kalevala aus
verlagspolitischer Sicht”, in: Nachbarn im Ostseeraum über einander. Wandel
der Bilder, Vorurteile und Stereotypen?, Frank-Michael Kirsch, Christine
Frisch and Helmut Müssener (Hrsg.), Huddinge 2001, 231–244, here: 232–237 and Liisa Voßschmidt, „Kalevala ja Lönnrot
1900-luvun saksankielisessä diskurssissa”, in: Kalevala ja laulettu runo, Anna-Leena Siikala, Lauri Hirvilahti and
Senni Timonen (Hrsg.), Helsinki
2004, 397–426, here: 401, 406–409. On Kalevala’s
reception in Germany in general and Buber as the pioneer of a ‘text and
author-oriented discourse’ that was later echoed in the commentary of Hans
Fromm on his translation of The Kalevala
that first appeared in 1967, see George C. Schoofield, „The Kalevala Yet Again”, Scandinavian Review 87/2 (Autumn 1999), 83–91.
… ja ymmärrän niitä
yhteiskuntatieteilijöitä paremmin, jotka viittaavat muodossa (Aho 2010, 13).
Hyvää viikonloppua kaikille, minä jatkan
näiden viitteiden parissa, inhimillistäen niitä ja yrittäen keksiä, miten
jurnaali haluaa meidän viittaavan alkuperäislähteisiin, esim. kirjeenvaihtoon…
1 kommentti:
Julkaisut, joissa ei ole kirjallisuusluetteloa ovat vihoviimeisiä. Keskellä paksua kirjaa "Lahtinen 1932, 35" ja sitten selaamaan eteenpäin, että missähän on mainittu ekan kerran. Ellei sitten kyseinen ensimmäinen viite ole tullut jossain editoinnissa poistetuksi...
Eli viittauksiin viittaamisessa on jotain pointtia, mutta voisihan sitä vähän helpommallakin päästä. Ilmeisesti saksalaiset eivät ole kehittäneet tekstieditoria, joka tukisi viittausten tuottamista?
Lähetä kommentti