Olen pahoillani, että Kakanian kierroksen analysointi on
viivästynyt. Eräät lukijani tietävät, että kärsin pahemman luokan rengasrikon
matkan aikana ja reissuni jäi kesken, juuri kun olin ylittänyt Alpit. Ehkäpä
matkan katkeaminen viivästytti tänne kirjoittamista, sillä motivaatio ei ollut
kuuden katkenneen takakiekon pinnan myötä huipussaan. Nyt kun onnettomuudesta,
missä itselleni ei kiitos kyllä sattunut mitään, on jo kaksi viikkoa ja olen
saanut ajettua ensimmäisen lenkin korjatulla kiekolla, niin yritän raapia
kasaan tynkämatkan aikana koettua ja ajettua, jos näistä havainnoista olisi
vaikka hyötyä jollekin.
Matkani alkoi siis junamatkalla Marburgista Bolzanoon.
Perille majoituspaikkaani, Gargazzoneen, saavuin torstai-iltana, 24. toukokuuta,
siinä seitsemän aikoihin. Tankkaus lähipizzeriassa ja yöunille, sillä
seuraavana päivänä olin menossa katsomaan Italian ympäriajon mahdollisesti
ratkaisevaa, 19. etappia, joka päättyisi Alpe di Pampeagolle.
25. toukokuuta :
Gargazzone-Ora-Cavalese-Tesero-Cavalese-Ora-Gargazzone, 147 km.
Aamulla lähdin hyvissä ajoin ja hyvällä mielellä
liikenteeseen. Tavoitteenani oli ajaa Cavaleseen, Val di Fiemmeen, katsomaan
yhtä toiseksi viimeistä vuoristoetappia, jossa saatettaisiin tehdä ratkaisuja
jopa kokonaiskilpailun kannalta. Matkaa olin laskenut majoituksestani paikan
päälle kertyvän noin 60 kilometriä ja tuolle matkalle sisältyisi yksi minulle
kohtuullinen nousu, noin 800 metrinen loiva kiipeäminen Orasta San Luganoon
tiellä SS28.
Ajoin Gargazzonesta Oraan Etsch-joen (it. Adige) vartta
kulkevaa pyörätietä
pitkin. Tämä pyörätie on todella hyvässä kunnossa ja se on stressitön väylä
pyörällä liikkumiseen jokilaaksossa. Itse pystyin hyödyntämään itse mennen
tullen perjantaina sekä seuraavana päivänä lauantaina. Jos joku liikkuu näillä
seuduin pyörällä, esim Bolzanosta vuorille, niin suosittelen ihan ehdottomasti
käyttämään tätä pyörätietä siirtymisiin, esim. Stelviolle mennessä tätä tietä
pystyy ajamaan lähes koko laakso-osuuden matkalta. Itse pääsin perjantaina tätä
reittiä hyödyntäen Oraan.
Orasta valitsin tien nro SS28 Cavaleseen. Tie nousi
ensimmäiset 4 kilometriä hieman jyrkemmin, mutta pystyin ajamaan sitä ihan
ongelmitta Double Standardeillakin – pienin välitys oli 39-29. Keskivaiheilla
tuli pariksi kilometriksi hieman loivempaa ja kun taas jostein yhdeksästä
noustiin pikkaisen jyrkemmin 13 kilometriin ja San Luganoon (noin 1000 metriä
merenpinnasta) . Sieltä olikin sitten helppo taival Cavaleseen ja edelleen
Teseroon (noin 1075 metriä). SS28 on tosi hyväkuntoinen tie. Pientarettakin on
ja alkunousun maisemat Etschin laaksoon ihan ok. Vaikka oli tiellä oli paljon
etapille peltilehmällä menijöitä, niin tilaa mielestäni riitti hyvin.
Compacteilla nousun kurlaa ihan ongelmittaa, joten jos joku on menossa esim. Cermikseen
tai Alpe di Pampeagolle, niin kannattaa harkita ottavansa tämä nousu
kalenteriin.
Cavalesessa nautin lounaan, opin varmaan noin kymmenestä
Giro-tuotteita myyvästä pakettiautosta renkutuksen (Cinque euro, cinque euro! Bandana
rosa, Bandana rosa Giro, Bandana rosa Giro Ufficiale! Cinque euro, cinque euro!),
joka ei varmaan häivy mielestäni koskaan ja naureskelin Böömin
kirkkohistorialle kun söin lounasta katsellen vastauskonpuhdistuksen ajan
suosikkini Johannes
Nepomukilaisen patsasta Cavalesen kirkontornin juureen tehdyllä alttarilla.
Alkuperäinen suunnitelmani oli, että jään Cavaleseen tai
Teseroon katsomaan etappia, jotta pääsen ajoissa takaisin majapaikkaan. En
tehnyt niin, vaan minäkin halusin kiivetä vuorelle katsomaan miltä suuren
ympäriajon vuoristoetappi omissa kintereissä tuntuisi. Voin kertoa, että näillä
välityksillä se tuntui pahalta. Asettauduin Stavaan, noin 1275 metrin
korkeuteen katsomaan etappia. Tästä olisi noin vielä 4,4 kilometriä etapin
maaliin, mutta paikanvalinnan teki puolestani Giron sponsoreiden mainoskojut,
jotka olivat pystytetty mäessä sijaitsevan hotellin parkkipaikalle.
Paikanvalinta oli siksikin fiksu, että sponssiteltoista sai kuumana päivänä
hedelmiä, jääteetä, keksejä ja juustoa – kaikki tulivat tarpeeseen kun vietin
tässä leirissä noin viisi tuntia. Auringon paahtaessa suoraan kasvoille, kaikki
lisäenergia ja -neste tulivat tarpeeseen. Lisäksi, paikanvalintaani vaikutti
se, että parkkipaikalle oli laitettu pystyyn iso screeni, josta kisaa pystyi
seuraamaan. Ei siis suinkaan hassumpi paikka, sano.
Etapin seuraaminen oli kokemus. Ensinnäkin, ohitse ajavien
kilpailijoiden letkaa seuratessa ajantaju unohtui. Toiseksi, paikan päällä
olevien ihmisten yhteydentarve ja -tunne olivat häkellyttäviä. Enimmän osaa
iltapäivän vietin kolmen norjalaisen pyöräilijän kimpassa. Siinä tuli juteltua
yhtä ja toista, vahdittua kamppeita, haettua koko poppoolle juomista ja lopulta
autettua heitä sisärengaspulassa. Paikalle tuotu skriini toi ihmisiä yhteen.
Vähän matkan päässä etappia seurannut italialaismies ei nähnyt skriinille
laitettuja tilannetietoja ja hän kävi kysymässä niitä minulta kymmenen minuutin
välein – kommunikaatio, hieman syvällisempikin hoidettiin ralli-italialla ja
latinan numeroin. Ja ketään ei häirinnyt kielioppivirheet. Loppuosan ajan
jutustelin sitten tsekkipyöräilijöiden kanssa ja kun etappi vielä päättyi
sikäläisen ajajan (ja oman suosikkini) voittoon, tuli harrastettua hieman
kollektiivista huutoa viimeisen 2-3 kilometrin ajan. Yhteisöllisyys jäi
päällimmäisenä mieleeni koko etappikokemuksesta.
Kun pääjoukko oli päässyt maaliin, laskeuduin itsekin alas
vuorelta ja suuntasi takaisin kohti majoitustani. Mäessä tuli vielä kylmiä
väreitä pintaan kun sai laskea sitä alas kilpailijoiden kanssa, jotka olivat jo
siirtymässä maalialueelta huoltoautoille. Ainakin Giron voittaneen Hesjedalin
beesissä tuli pyristeltyä hetki. Mukava muisto sekin.
Aurinko alkoi pikku hiljalleen laskeutua ja suuntasin
letkassa samoja teitä pitkin (SS28 ja Etsch-Radweg) takaisin Gargazzoneen.
Matkaa kertyi enemmän kuin olin ajatellut, eli 147 kilometriä, mutta kyllä
kaikki kilometrit olivat ajamisen väärtejä, sillä koin etapilla hienon
kokemuksen. Matkalla tuli rengasrikko kun ajoin hieman säleillä olleen
puusillan ylitse ehkä liian kovalla vauhdilla ja jouduin vaihtamaan sisäkumin
illan jo hämärtyessä. Hämärä ei tosin haitannut, sillä Etsch-Radweg on todella
turvallinen ja tällä siirtymässä minun ei tarvinnut ajaa pientareella. Tosin,
rengasrikko koituisin seuraavan päivän turmioksi.
Lauantai, 26.
toukokuuta: Gargazzone-Merano-Laudes-Passo Resia-Landeck-Imst, 178 km
Heräsin lauantaiaamuna aikaisin. Olin tuonut pyörän yöksi
huoneeseen, sillä olin asentanut takarenkaan huolimattomasti edellisenä iltana
hämärissä. Halusin korjata ongelman, sillä edessä oli pitkä matka Reschenpassin
ylitse Itävaltaan. Ja toisekseen, edellisenä iltana puhjennut takakumi piti
paikata – valitettavasti vain paikkausliima oli päässyt kuivumaan, joten minun
tulisi etsiä varmuuden vuoksi pari uutta sisäkumia Meranosta, minne oli vain
reilun kymmenen kilometrin matka.
Ongelmani (tai Suuri Seikkailu, ihan miten vaan) oikeastaan
alkoi näistä sisäkumien metsästyksestä. Ajoin Meranoon, mutta silmiini ei
osunut hetimmiten yhtään pyöräliikettä. Kysyessä paikallisilta, sai
epämääräisiä tietoja. Kaupunki oli kuitenkin riittävän iso sisäkumien
löytymisen kannalta, joten päätin sompailla ja aikani sompailtuani, löysin
liikkeen, missä jonotin aikani saadakseni kaksi sisäkumia. Kello oli jo puoli
yksitoista ja olin ajanut vain 15 kilometriä koko päivän aikana. Tämä ei
tiennyt hyvää.
Kun löysin sisäkumit, yritin suunnata takaisin Etsch-Radwegille
seuraten ruskeita opasviittoja, mutta ajettuani seitsemän kilometriä viittojen
mukaan, huomasin olevani väärässä laaksossa. Tienviitat olivat johdattaneet
minut Passeiertaliin, Etsch-joen
laakson sijaan. Joudin nousemaan pyörällä liian jyrkkää mäkeä päästäkseni
takaisin Meranon keskustaan, mistä suuntasin sitten takaisin oikeaan
jokilaaksoon.
Heti Meranosta päästyäni pyörätie nousi lyhyen matkaa, mutta
15% jyrkkyyttä, mikä oli omiaan tappamaan motivaatiota: olin ajanut jo lähes
kolme tuntia ja olin edennyt alle 30 kilometriä – ei hyvä. Jatkoin kuitenkin
Etsch-Radwegillä ja Meranon nousun jälkeen etenin Vinschgauta pientä tasaista
nousua vastatuuleen. Tuuli ei ollut onneksi puuskittainen, mutta sen verran
visersi, että jaloissa tuntui. Onneksi, edelleen, pyörätie oli ihan priimassa
kunnossa. Tätä pitkin oli rentoa lasketella, vastatuulesta ja hiipivästä
noususta huolimatta.
Glorenzassa (Glurns) tein matkani kannalta isoimman virheen.
Olin noussut noin 200 metristä noin 800 metriin ja edessä olisi vielä reilut 20
kilometriä Reschenpassin
päälle. Tässä kohtaa suosittelen maantiepyöräilijöitä siirtymään autotielle ja
ajamaan nousun ylös maantiellä. Pyörätie tästä eteenpäin aina huipulle saakka
on selkeää maastopyöräosastoa ja on hieman turhan monimutkainen maatieajoa
ajatellen: pyörätie nousee ja laskee koko ajan, kiemurtelee, etkä löydä rytmiä.
Välillä joudut taluttamaan nousupätkiä, jotka ylittävät selkeästi 15%, kun
autotietä ajaen olisit päässyt vähemmällä, noin 6% keskiarvolla. Pyörätie Glurnsista
Passo Resialle on kyllä ihan mielenkiintoinen, mutta hiekkateineen ja välillä
jyrkkine nousuineen jättäisin sen nyt kuitenkin väliin maantiekonkelilla
liikuttaessa. Valitettavasti olin valintani tehnyt ja paluuta ei ollut – julma
nousu minulle. Poltin liikaa energiaa ja kello tikitti. Kun oli nousun päällä,
kello huuteli jo kuutta ja tästä olisi vielä Imstiin matkaa.
Onneksi pääsin nyt laskemaan reilusta 1500 metristä
alaspäin. Onneksi, myös, liikennettä ei ollut paljoakaan ja pystyin vetämään
laskua alas Itävallan puolella nk. nupit kaakossa, tosin onneksi riskejä
ottamatta. Ongelmat tosin jatkuivat heti Naudersiin tultuani. Pyöräilijät eivät
saaneet jatkaa 180-tiellä, joten minun piti etsiä Landeckiin menevä pyörätie. Turhautumisen
ja väsymyksen määrällä ei ollut rajaa kun jouduin ajamaan vanhojen ja
huonokuntoisten teidenpohjia ylös alas kun vieressä kulkeva maantie jatkoi aina
luotisuoraan alas vaan. Epämiellyttäviä ja epävarmuutta luovia seikkoja olivat
myös huonosti suunnitellut paikalliset opasteet. Pyöräteiden opaskylttien
tekstit olivat painettu liian pienellä, joten jouduin pysähtymään käytännössä
jokaisessa risteyksessä lukemaan viittojen tekstejä. Lisäksi, itävaltalaisilla
ei tunnu olevan tarvetta tietää mitään etäisyyksistä. Koko matkalla
Reschenpassilta Landeckiin, näin vain yhden tienviitan, missä mainittiin
etäisyys ko. kaupunkiin.
Koko laskun ajan kasvojani vasten puhaltanut vastatuuli söi
nautinnosta yli puolet. Vaikka vuorelle nouseminen ja etenkin sieltä laskeminen
tuo aina suuren nautinnon, niin sinä päivänä vastatuuli ei tuota mielihyvää
minulle suonut. Yleensä sitä vaan ihmettelee alas vuorta laskiessaan, että
nousinko minä ihan oikeasti tuonne korkealle ylös näine omine kinttuineni ja
lihaksineni, mutta tämä lasku oli kyllä reissun antikliimaksi.
Pääsin Landeckiin kahdeksan aikaan illalla ja jokilaaksossa
oli jo pimeää. Matkaa varaamaani majoitukseen Imstissä olisi vielä 15
kilometriä. Keskustelin parin paikallisen kanssa reiteistä ja päätin mennä
viimeisen taipaleen junan kyydissä: oli jo hämärää, olin väsynyt, en tiennyt
millainen tie edessä oli ja en missään nimessä halunnut pilata matkaani kokonaan,
sillä tänään olin antanut enemmän kuin saanut ja paukut olivat vähissä. Menin
siis viimeiset 15 kilometriä junalla, koska se oli järkevää ja pääsin
majoitukseeni yhdeksän jälkeen illalla. Euroviisut eivät oikein jaksaneet
kiinnostaa – uni ja nestehukan korvaaminen kiinnosti enemmän.
27. toukokuuta, Imst-Fernpass-Biberwier-(Lermoos-München-Günzburg)
Sunnuntaiaamu oli kuiva ja sopiva viileä pyöräilylle. Olin
nukkunut kohtuullisen hyvin, en ollut kuiva, pystyin syömään aamupalan ja
ensimmäiset 5-7 kilometriä tien päällä tuntui sopivan rennolta Alppien
ylityksen toista vaihetta ajatellen. Ajelin alkuun tietä nro 189 Nassereithiin
ja sieltä siirryin tielle nro 179 kohti Fernpassia.
Fernpassin ylitys meni ongelmitta. Liikennettä oli hieman,
mutta ei samaan suuntaan liikaa. Pientareet olivat hieman olemattomat, mutta
kun rauhassa veti, niin hyvin pääsi – toisin kuin eilen Reschenpassilla.
Hyvätahtinen ja kevyehkö nousu Fernpassin päälle (1275m) ja aikaa hyvin laskua
ajatellen. Laskun alkuosa meni erinomaisesti, mutta sitten jouduin poikkeamaan
ajokiellon vuoksi Reutteen menevältä tieltä ja jatkoin matkaani Biberwierin
kautta kohti Lermoosia, kunnes… …kunnes ketjut sanoivat kolikoli ja hyppäsivät
pieneen nopeaan ylämäkeen tultaessa ja minun vaihtaessa keveämmälle koko pakan
läpi ja jumittuivat kasetin ja takakiekon pinnojen väliin noin 35 km/h
vauhdissa. Ketju repi kuusi pinnaan poikki, jumitti kasetin taakse jääden
todella outoon asentoon, vetäen takavaihtajan häkin äärimmilleen ja itse
asiassa avaten takapakan lukituksen. Matka päättyi siihen paikkaan. Kiekko oli
solmussa ja kuusi poikkimennyttä pinnaa vetopuolelta kosketti nyt
itävaltalaista maantietä jossain. En ollut päässyt edes matkani puoliväliin,
joskin Alppien yli, kun matkani päättyi paikkaan, josta näki liian selvästi
Zugspitzin, mutta ei enää uusia kilometrejä.
Talutin itseni ja pyöräni takaisin Biberwierin kylään, missä
huomasin olleen jonkun Gasthausin. Gastahausin omistajan kanssa aikani
juteltuani, sain taksikyydin Lermoosin rautatieasemalle, josta pystyisin
jatkamaan Saksaan. Pääsin lopulta illan suussa Günzburgiin, missä minulla oli
jo maksettu majoitus, mutta hieman maitojunassa meni tämä etappi, se on pakko
myöntää, vaikka näin isoille teknisille ongelmille ei tien päällä juuri voikaan
mitään.
Reissu jäi siis kesken, mutta kokemus jäi. Lomani ja
unelmieni pyörämatka, johon olin valmistautunut joulukuusta saakka jäi ikävästi
puoliväliin. Tiedän kuitenkin, etteivät ne olohuoneessa tekniikkarullilla
vedetyt intervallitreenit tai pietarilaisen kerrostalon lattialla aamulla
tehdyt vatsalihasliikkeet olleet turhia. Olisin vain halunnut nähdä jaksanko
loppuun, kestänkö loppuun, olenko sitkeä, onko minussa tahtoa. Nyt en aivan
varmaksi osaa sanoa.
***
Jep ja sitten muutama kuva kuvatekstien...
Tienristeys Orassa kohti Cavalesea
Osta koru, osta paita, osta hattu, osta, viisi euroa, kuusi euroa, roosaa kaikki.
Yksi Kakanian kuuluisimmmista pyhimyksistä, Johannes Nepomukilainen, Cavalesessa.
Stava. Sponsoritelttoja.
Stava. Sponsoritelttoja, mäenkiipijöitä, itse, karavaania ja "sirkustemppuja".
Letkaa etapilla nro 19.
Etsch/Adige-joen laaksossa viljellään pääsääntöisesti omenaa. Siellä täällä pääsee ajamaan omenatarhojen keskellä ja jossain paikoissa myydään tuorepuristettua mehua ohikulkijan iloksi.
Näkymiä Meranosta kohti Passo Resiaa.
Reschenpass - Fernapass
Matka päättyi Biberwieriin - takana Zugspitz.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti