Aika on nyt

Lupauksia ja niiden lunastamisia. Tutkinnon uudistamisen myötä minunkin olisi jo aika valmistua. Tarvitsen siihen yhden gradun. No, olenhan minä toki sitä gradua jo aikani tehnyt, mutta sitä vuorta ei ole ylitetty. Päinvastoin, raa'an työnteon sijaan minusta on tullut alani paras valehtelija - pystyn luomaan mitä kauneimpia valheita graduni edistymisestä - jopa niin hyviä, että olen itsekin alkanut uskoa niihin. Nyt tekosyitä ei enää ole, vaan matka on tarvottava loppuun saakka.

Syksy 2002, Praha

Olen syyskuun alusta parisen kuukautta Prahassa. Tarkoitukseni on kerätä graduni lähdemateriaali ja palata jouluksi Suomeen. Vanhoista kalenteriestani huomaan, että olen päättänyt jättää käsikirjoituksen esitarkastukseen keväällä 2003. Vain parisen viikkoa ennen muuttamistani Prahaan, kaupungin läpi virtaava joki, Vltava, tulvii ja tuhoaa arkistossa olleen aineistokokonaisuuden, jonka perässä olen tullut kaupunkiin. Arkkipiispa Antonín Podlahan arkisto pääsi siinä tulvien yhteydessä hieman kastumaan ja se on toistaiseksi käyttökiellossa. Vielä keväällä 2007 sitä ei ollut avattu, vaan aineisto pysyy jäädytettynä mahdollista kidekuivausta odottamassa.

Tarkoituksenani on ollut tutkia Böömin kansallispyhimyksen, Pyhän Václavin (Vencelaus) tuhatvuotisia muistojuhlia vuonna 1929. Mitä juhlilla haluttiin kertoa uudelle kansakunnalle. 1000-vuotisjuhlia oli organisoitu jo vuodesta 1924 lähtien ja arkkipiispa toimi vuosia juhlatoimikunnan puheenjohtajana aina vuoteen 1930 saakka. Oletettavaa siis oli, että juuri Podlahan arkistosta löytyisi kattava ja sopivan rajoitettu materiaali ajattellen tutkimuskohdettani.

Mutta nyt kun arkisto olikin jäissä, minun piti kaivella materiaalini toisaalta. Kerään ja kaivelen materiaalia Kansalliskirjastossa aiheen tiimoilta, ilman mitään varsinaista päämäärää ja ajatusta. Syyskuun lopulla, 27. päivä, Pyhän Václavin muistopäivän aattona silmiini sattuu
Petr Placákin kirjoittama teos: Svatováclavské milenium - Pyhän Václavin millennium. Rähmä! Sama aihe kuin minulla ja nyt se on tässä käsissäni painettuna. Sinne meni sekin aihe. Kuljen hieman alakuloisena pitkin Prahan katuja, istun huonolla tuulella raitiovaunussa erästä Trójan kautta kulkevaa maisemareittiä pitkin ja luen Placákin kirjaa. Placák ei kuitenkaan ollut käsitellyt aihetta aivan samasta näkökulmasta kuin minä. Minun ajatuksenani oli, että juhlallisuudet ovat eräänlainen tsekkoslovakialaisen menneisyyden rakennusprojekti - oli siis olemassa kansakunta, mutta sillä ei ollut kaikille etnisille ryhmille (tsekit, slovakit, saksalaiset) yhteismitallista historiakäsitystä, jonka alle voisi olemassa olonsa legitimoida. Placák kyllä käsittelee tätä aihetta, mutta kovin pinnallisesti ja ennen kaikkea saksan- tsekin ja hieman slovakinkielisen lehdistön kautta. Huomaan jotain, mita Placák ei käsittele loppuun: keskustelu Pyhän Václavin juhlallisuuksista oli hyvin elimellisesti tieteensisäistä (historioitsijat), mutta toisaalta erittäin politisoitunutta.

Palaan Kansalliskirjastoon ja kerään puolentoista kuukauden aikana lähes kaiken(!) paikallisten historioitsijoiden kirjoittaman aineiston Pyhästä Václavista itsenäisyydestä vuoteen 1930. Valokopioita kertyy noin 9000 sivua.

Tammikuu 2008

Vuodet ovat vierineet, mutta en ole päässyt kovinkaan pitkälle. Tai ainakaan sinne, minne olin alkupitäen menossa. Olen myöntänyt itselleni, että aiheeni valinta on ollut taitojeni ja kykyjeni ylärajalla ja koska tavoitteet olivat alkupitäenkin asetettu liian korkealle, mikään vähäisempi kuin täydellinen analyysi tsekkiläisten historoitsijoiden luomasta menneisyyskuvasta Pyhän Václavin juhlallisuuksien tienoilla ei riittäisi. Tässä on ollut se ongelma: monet ovat sanoneet suupielet kuolassa ja monta vuotta, että se on vaan gradu ja kun sen kirjoitat, voit tehdä sitten myöhemmin jotain muuta. Mutta ei! Minulle se ei ole mikään vain gradu, vaan paljon muuta. Se on uhrausta, opettelemista, oppimista, kärsimystä, umpikujia, vapaudentunteita. Se on matka, jonka päätepistettä en vielä tiedä.

Ei voida ajatella, että kaikki opinnäytteet ovat vain graduja, sillä tuo ajattelu on lähtökohtaisesti vaarallista. Jos kaikki alkavat ajatella samoin, niin yliopistosta ei synny kuin vain gradunsa tehneitä maistereita, jotka ovat hukanneet elämänsä kuningasvuodet tekemällä vain gradua, jonka kirjoittaminen antaa henkisesti ja älyllisesti tekijälleen yhtä paljon kuin Helsingin Sanomain lukeminen aamupaskalla. Ei hyvä.

Totta. Aika outoa puhetta ihmiseltä, jonka gradusta ei todellakaan tule mitään suomalaisen historiatieteen merkkipaalua. Ja joka on viimeiset viisi vuotta märissyt aiheesta riittämiin. Itsepähän olen aiheeni valinnut ja sen kanssa aikani paininut. Jos olisin tutkinut gradussani Uuden Suomen uutisointia noottikriisistä, olisi todennäköisesti valmistunut vuosikausia sitten, tosin yhtä tyhmänä kuin yliopistoon tullessani. Pitää pystyä vastaamaan haasteisiin, vaikka sitten itserakennetuihin sellaisiin. Miljoonan huonon tekosyyn ja henkisen laiskuuden vuoksi en ole pystynyt vastaamaan asettamiini haasteisiin. Olisi pitänyt, tiedetään. Nyt alkaa olla se aika jo käsillä. Lunastus. Viimeinen yritys. Jos siitä tulee paska, niin senkin voin vielä hyväksyä ja antaa itselleni anteeksi, mutta sitä en voisi antaa koskaan itselleni anteeksi, että olisin tiputtanut vaatimustasoa ja kontannut aidan alitse, koska rima oli mukamaste liian korkealla. Mieluummin jätän koko gradun tekemättä kuin kirjoitan soopaa, jota en edes olisi halunnut kirjoittaa.

Nyt talvella nähdään onko uhostasi hyötyä vai onko se jälleen eräs erinomainen episodi vuosien saatossa sepittämistäni valheista.

Iloista sunnuntai-iltaa toivottaen,
Jussi-Pekka