Oli mukava nähdä tänään eräitä vanhoja ystäviä ja käristä porukassa alkanutta vuotta, vaikka minun ainainen urputukseni alkaa varmaan jo käydä voimille. Sen se teettää kun minussa asuu. Kokeilkaapa itse, ei tuntuisi hyvältä.
Alkuvuosi onkin ollut töiden, työttömyyden, opintojen ja talouden suhteen kovin turbulentti, olen saanut nyt tänään pakolliset tentit tehtyä, joten niistä ei tarvitse enää stressata. Tammikuun lopussa tein laajan kirjallisuuden tentin ja tänään kieliopin viimeisen tentin. Ensimmäiseen tenttiin valmistuin huolellisesti, niin kuin tenttiin voi ikinä vaan valmistua ja ehkäpä hieman enemmänkin, mutta toista rykäystä tehdessä puhti vaan oli totaalisesti kadoksissa - milloinkahan lukeminen olisi ollut yhtä vaikeaa? En muista, tuskin koskaan.
No mutta kärinät saavat jäädä nyt sivummalle, sillä vielä on talvea jäljellä ja kun valoisuus senkun lisääntyy, niin on hyvä mielenkin kohota. Kirjatenttien jälkeen on aika palata lopputyön pariin. Kävin jo tilaamassa uuden satsin arkistolähteitä ja seuraavan parin viikon aikana ajattelin kirjoittaa johdannon ja taustaluvun niin pitkälle kuin mahdollista. Loppuvuonna kokemani flow-fiilis olisi nyt mukava saada taas päälle.
Ensin on oikaistava kuitenkin eräitä vääriä tietoja, joita esitin Andrei Igelströmistä. Se onkin itse asiassa ihan hyvä opetus minulle, sillä en tarkistanut lähdettä kunnolla ja otin kirjoitetun itsestään selvyytenä, joten toistin väärää tietoa ilman parempaa tietämystä. Aika raskauttava virhe historioitsijalle. Erheeni oli väittää kirjastonhoitaja Andrei Igelströmin olevan August Strindbergin vävy. Näin ei suinkaan ole, mutta kyllä Karin Strindberg venäläisen kirjastoihmisen ja yliopistolaisen kanssa avioitui. Kyseessä oli V. Smirnov (Smirnoff), joka toimi sekä venäjänkielen lehtorina yliopistolla, että ilmeisesti myös työskenteli Venäläisessä kirjastossa. Lisäksi ei ole suinkaan varmaa, että Igelström olisi piiloitellut Uljanovia ja tuonut hänelle luettavaa kirjastossa tulevan vallankumousjohtaja oleillessa Helsingissä. Nyt näyttäisi kuitenkin siltä, että juuri Smirnov olisi ollut tämä avulias välikäsi Leninin suuntaan, ei niinkään Igelström.
Kaksi Suomessa asunutta venäläistä kirjastoihmistä ja heidän samankaltaiset historiat ovat siis kirjoituksessani sotkeutuneet iloisesti toisiinsa, mutta valitettavasti virheellisesti. Smirnov on kirjaston historiassa ja myös sen myyntihankkeessa erittäin mielenkiintoinen henkilö, jonka elämästä olisi mielenkiintoista piirtää kappale opinnäytteessäkin. En tosin vielä aivan tarkkaan tiedä, miten hän varsinaiseen prosessiin (kirjaston myyminen) tarkkaanottaen liittyy, mutta lupaan kirjoittaa hänestäkin hieman lisää kunhan vain pääsen arkistomateriaaliin paremmin käsiksi. Joitain tietoja - luotettaviakin - minulla on hänestä, mutta nyt pitää allekirjoittaneen hieman malttaa, ennen kuin sanoo läpensä asioita.
Luminen talvi muuten tuoksuu kauniilta ja se tuoksuu aivan lapsuudelta.
/ Jussi-Pekka
keskiviikko 17. helmikuuta 2010
maanantai 21. joulukuuta 2009
Hyvää joulua ja hauskaa joulua
Vuosi 2009 on lopuillaan ja pitää sanoa, että on ollut hyvin vaihtelevaa maastoa koko ajan. Entiseltä työpaikaltani ja niistä stresseistä pelastauduin Kansalliskirjastolle, tosin määräaikaisuuteni loppuu vuoden vaihteessa, joten työnhakuun tässä joudutaan.
En vielä tiedä oliko se onni vai onnettomuus, että hakeuduin tekemään toista tutkintoa slavistiikasta? Opiskelu sinänsä on ihan antoisaa, varsinkaan kun paineita ensimmäisen tutkinnon loppuunsaattamisesta ei enää ole. Nyt työttömyyden uhatessa toinen opiskeluoikeus saattaa muodostua taloudelliseksi kompastuskiveksi, mutta ennen kuin kirves lentää kaivoon, niin katsotaan tukiasiat ensin loppuun saakka työkkärissä.
Syyskuisen Tour d'Estoinen jälkeen ei ole paljoa tullut pyöräiltyä eikä blogitettua, mutta jospa uusi vuosi antaisi taas uuden mahdollisuuden molempien harrastamiseen. Voisin nyt vihdoin ja viimein aloittaa kirjoittamaan enemmän oman ekspertiisin aiheista, kunhan saan saamattomuuteni sillä saralla selätettyä. Hieman esimakua tässä. Oheen olen hieman kirjoittanut tutkimussuunnitelmaan Slaavilaisten kielten ja kulttuurien pro gradustani, joka koskee niin oppiaineen kuin Kansalliskirjaston Slaavilaisen kirjaston (osaston) historiaa.
Ostetaan ja myydään: kirjasto. Helsingin yliopiston slavistien ja venäläisten emigranttien toiminta Venäläisen kirjaston myyntihankkeessa Tšekkoslovakiaan 1918–1927.
Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas Nikolai I myönsi Helsingin yliopistolle vapaakappaleoikeuden vuonna 1820. Kaikkien Venäjän valtakunnan alueella olevien kirjapainojen tuli lähettää kappale jokaista julkaistua kirjaa tai lehteä yliopiston kirjastolle. Tämän vapaakappaleoikeuden perusteella Helsingin yliopiston kirjastoon muodostui kansainvälisesti merkittävä vanhan venäläisen kirjallisuuden kokoelma - nykyisen slaavilaisen kokoelman perusta. Suomen itsenäistyttyä koostumukseltaan universaalin kokoelman rakentuminen päättyi, ja koko kirjastonkin asema oli epävarma - sitä oltiin ostamassa ja siirtämässä Prahaan. 1920-luvun alussa Tšekkoslovakian ulkoasianministeriö oli antanut kirjallisuustieteilijä ja etnologi Jiří Horákille (1884–1975) tehtäväksi selvittää, olisiko Venäläinen kokoelma ostettavissa ja uudelleen sijoitettavissa Prahaan. Tiedämme, ettei ehdotusta pidemmälle ostohanke edistynyt, kokoelma säilyi Suomessa ja konsistorin alaisuudessa itsenäisenä toiminut Venäläinen kirjasto liitettiin vuonna 1924 Helsingin yliopiston kirjastoon omaksi yksikökseen.
Hypoteesina onkin, että Venäläistä kirjastoa oltiin hankkimassa itsenäistyneen Tšekkoslovakiaan sivistyksellisistä syistä. Prahan yliopisto oli tehnyt itsenäistymisen jälkeen aloitteen slavistisen tutkimuskeskuksen perustamiseksi, jolla oli ensisijaisesti sivistyksellisiä ja tieteellisiä tehtäviä. Instituutin tuli antaa slaavilaisten kielten opetusta, ylläpitää kirjastoa ja harjoittaa tieteellistä tutkimusta. Vuonna 1922 opetusministeriö antoi lain Slaavilaisen instituutin (Slovanský ústav) perustamiseksi, joka ensimmäiset jäsenet tosin nimitettiin vasta vuonna 1927 ja ensimmäinen yleiskokous järjestettiin vuonna 1928. Instituutin toimittamien aikakausikirjojen Slavia ja Byzantinoslavia julkaisutoiminta alkoi vuosina 1922 ja 1929. Lisäksi, kansainvälinen slaavilaisten maa- ja kansatieteilijöiden kongressi järjestettiin vuonna 1924 ja ensimmäinen kansainvälinen slavistikongressi vuonna 1929. Kaiken tämän toiminnan seurauksena Prahasta muodostui tuohon aikaan slavistisen tutkimuksen keskus, johon Venäläisen kirjaston kohtalo osaltaan liittyy. Laajakantoisen toiminnan edellytyksenä oli tutkimustulosten kerääminen mahdollisimman täydellisesti, kuten Veli Kolari on omassa tutkimuksessaan huomauttanut. Tämä tutkimustulosten kerääminen vaati taloudellista tukea ja instituutin kirjastoasiaa toimitti Tšekkoslovakian ulkoasiainministeriö, jotta perustettava kirjasto täyttäisi Slaavilaiselle Instituutille asetetut tieteelliset tavoitteet. Olettamus on, että Venäläinen kirjaston hankkiminen Helsingistä Prahaan kiinnosti juuri tästä syystä niin Tšekkoslovakian ulkoasiainhallintoa kuin Slaavilaista instituuttia.
Historioitsija Max Engman on kuvannut tätä hanketta vuonna 1985 julkaistussa artikkelissaan ”Böcker i kristid. Biblioteken i relationerna mellan Finland och Rådsryssland 1917–1926.” Vaikka Engman pystyykin piirtämään totuutta lähellä olevan kuvan tapahtumista, hänen artikkelinsa pohjautuu ainoastaan kotimaiseen lähdeaineistoon, josta ei paljastu Tšekkoslovakian Ulkoasiainministeriön todelliset motiivit hankkia venäläistä kirjallisuutta Suomesta Prahaan. Kirjaston ostohankkeen yhteys slavistiikan ja kielitieteellisen tutkimuksen kasvamiseen sotienvälisessä Tšekkoslovakiassa, keskeisten suomalaisten slavistien, lähinnä Viljo Johannes Mansikan ja Jooseppi Julius Mikkolan osallisuus hankkeeseen sekä Venäläisen kirjaston ja sen johtajan Andrei Igelströmin rooli ovat jääneet tässä yhteydessä kokonaisuudessaan selvittämättä, olihan hänelle ehdotettu jopa muuttoa Prahaan yhdessä kirjaston kanssa.
Venäläisen kirjaston hoitaja Andrei Igelström (1860–1927) oli sortokaudella alkaneella virkakaudellaan sinnikäs Suomen asian puolustaja. Igelström oli ruotsalaisen aatelissuvun venäläisen haaran jälkeläinen ja myös August Strindbergin vävy. Hän oli myös Leninin läheinen toveri, ja piilotteli tätä asunnossaan toimittaen hänelle säännöllisesti luettavaa kirjastosta. Venäläiselle kirjastolle Igelströmin suhteista venäläisiin oli merkittävä hyöty, sillä suhdeverkostonsa avulla hänen onnistui hankkia maanalaista kirjallisuutta vallankumouksellisilta ympäri Eurooppaa, mm. Genevestä, Pariisista, Berliinistä ja Lontoosta. Hyvien henkilösuhteidensa takia Igelström myös kykeni huolehtimaan vapaakappaleoikeuden takaamasta kirjallisuuden saannista vaikeista olosuhteista huolimatta. Igelström, Mansikka ja aikaisemmin mainittu kielitieteilijä Jiří Horák tunsivat toisensa jo ennen vuotta 1923, jolloin Tšekkoslovakia esitti tarjouksensa kirjaston hankkimiseksi. Engmanin mukaan he kaikki kolme olivat olleet mukana välittämässä elintarvikkeita venäläisille tiedemiehille muutamia vuosia aikaisemmin. Igelström oli myös vuonna 1918 esittänyt mahdollisuuden kirjaston myymisestä ulkopuoliselle taholle, mikä Engmanin ja Kolarin mukaan olisi voinut toimia viestinä kaupan olevasta kirjastosta Prahan suuntaan. Engman ja Kolari pitävät mahdollisena, että Mansikka olisi voinut toimia tässä asiassa informanttina Tšekkoslovakiassa vuonna 1920. Itse pidän Igelströmiä mahdollisena informanttina, mutta ei Tsekkoslovakian ulkoministeriön, vaan Prahassa olevan venäläisten emigranttien avustusjärjestön Zemgorin (Земгор, Российский Земско-городской комитет помощи российским гражданам за границей) suuntaan, jonka keskuudessa oli paljon venäläisiä opiskelijoita ja tiedemiehiä ja jonka keskuudesta Prahan koulukunta sai alkunsa. Eräs Prahan Zemgorin johtohahmoista oli Vladimir Tukalevski (1881–1936) järjesteli Igelströmin muuttoa Prahaan vielä vuonna 1927, antaen Igelströmille yksityiskohtaisia ohjeita jopa huonekalujen myymisestä. Tukalevski oli lehtimies ja elämänkerturi, mutta oli myös Prahan koulukunnan aktiivinen jäsen. Hänen yhteytensä Suomeen oli rakentunut ilmeisesti kirjanvälitystoiminnan ja Helsingissä maailmansodan jälkeen toimineen venäjänkielisen kirjallisuuden kustantajan, Biblionin, kautta.
Andrei Igelström
Jooseppi Julius Mikkolan (1866–1946) nimittäminen slaavilaisen filologian dosentiksi aloitti yliopistoslavistiikan kotimaisin voimin vuonna 1895. Ylimääräisenä slaavilaisen filologian professorina Mikkola toimi vuosina 1900–1921 sekä varsinaisena professorina vuosina 1921–1934. Hän oli monipuolinen kielitieteilijä, saaden sekä kotimaista että kansainvälistä tunnustusta. Hänen mielenkiintonsa kohdistui paitsi slaavilaisiin kieliin myös sanskriittiin, germaanisiin, suomalais-ugrilaisiin ja turkkilaisiin kieliin sekä yliopisto-opetukseen, ylioppilaiden osakuntatoimintaan, suomen kieleen ja Suomen kansainvälisiin suhteisiin. Mikkolan pääteos Urslavische Grammatik ilmestyi 1913. Mikkola oli tuolloin johtavia tutkijoita slaavilaisessa filologiassa ja hän kuului useiden ulkomaisten tieteellisten aikakauskirjojen toimituskuntaan. Venäläisen kirjaston hankintayrityksen yhteydessä Mikkola esitti sivuroolia, mutta hänen yhteydenpitonsa eri toimijoihin niin Suomessa kuin Tšekkoslovakiassa, erityisesti Slaavilaisen Instituutin kanssa tulee selvittää nykyistä kattavammin.
J.J. Mikkola
Viljo Johannes Mansikka (1884–1947) oli sotienvälisen ajan slavisteistamme aktiivisin Prahan suuntaan. Hän oli hakenut Venäjän kielen ja kirjallisuuden professuuria vuonna 1906, mutta koska hän ei olut syntyperäinen venäläinen, tiedekunta asetti hänet vasta toiselle sijalle. Mansikan väitöskirja Über russische Zauberformeln mit Berücksichtigung der Blut- und Verrenkungssegen vuodelta 1909 käsitteli venäläisiä loitsuja ja se herätti aikanaan taajaa kansainvälistä keskustelua. Mansikan toinen pääteos oli slaavilaisen uskontotieteen tutkimus Die Religion der Ostslaven I : Quellen vuodelta 1922. Mansikasta tuli vertailevan kansanrunouden ylimääräinen professori vuonna 1926. Mansikan toiminta Tšekkoslovakiassa ja yhdysmiehenä Tšekkoslovakian suuntaan vuosina 1920–1925 on tutkimukseni kannalta keskeinen henkilöhahmo kontaktiverkostonsa vuoksi, sillä Mansikka oli myöhemmin Prahan slaavilaisen instituutin ulkomaalainen jäsen ja hän osallistui kansainväliseen maa- ja kansatieteilijöiden kongressiin Prahassa jo vuonna 1924. Lisäksi hän oli ottanut vastaan Tšekkoslovakian tunnustuksen Suomen itsenäisyydestä Prahassa vuonna 1920.
V.J. Mansikka
Suomessa oleva arkistomateriaali ei aivan suoraan paljasta kuinka tiiviit yhteydet suomalaisilla slavisteilla oli venäläisiin emigrantteihin Prahassa, mutta yksi varteenotettava hypoteesi on, että venäläiset emigrantit Prahassa tunsivat Igelströmin ja Venäläisen kirjaston kokoelmat hyvin jo ennen vallankumousta ja aloite Helsingissä olevan venäläisen kirjallisuuden hankkimiselle nousi ennen kaikkea venäläisten emigranttien ja tiedemiesten keskuudesta, ei suoraan Tšekkoslovakian ulkoministeriöltä, jota tässä teoriassa olisi toiminut vain neuvottelukumppanina Suomen kanssa. Venäläisen kirjaston aineisto epäilemättä kiinnosti venäläisiä emigrantteja, sisälsivät se täydellisemmin kuin missään muualla 1800-luvun ja 1900-luvun alun venäläistä kirjallisuutta. Vapaakappaleoikeuden takaaman aineiston kartuttamisen lisäksi Igelström oli omalla aktiivisuudellaan pystynyt täydentämään kirjastoaan ulko-russica –aineistolla, erityisesti koskien venäläisiä aktivistien tuotantoa ennen maailmansotaa ja sen aikana. Kokoelmien universaalisuus ja toisaalta sen hyödyntäminen venäläisten emigranttien keskuudessa voi olla yksi selitys Tšekkoslovakian kiinnostukselle ostaa kokoelma. Igelström oli myös vieraillut Petrogradissa vuonna 1921 Helsingin yliopiston asettaman komitean edustajana, jolloin hän toimitti Helsingin yliopiston avustuksia venäläisille tiedemiehille. Mitä ilmeistä on, että yhteyden kautta hän tutustui Jiří Horákiin ja mahdollisesti jopa Vladimir Tukalevskiin saaden tietoja venäläisten emigranttien tilanteesta ja tavoitteista Prahassa.
Engmanin artikkelin ja myöhemmän Yliopiston kirjaston slaavilainen osaston kirjastonhoitajan Veli Kolarin tutkimukseen nojautuen kotimainen lähdeaineisto ei anna vastausta näihin kaikkiin kysymyksiin. Täten voidaankin olettaa kirjaston hankinnan taustalla olevien motiivien ja toiminnan paljastuvan vielä tutkimattoman tšekkiläisen lähdemateriaalin avulla, joka täydentäisi kuvaamme niin Helsingin yliopiston slavistien ja Venäläisen kirjaston toiminnasta kuin Tšekkoslovakian ulkoasianministeriön pyrkimyksistä hankkia kokoelmat Tšekin tasavallassa olevan tutkimusaineiston avulla.
Tšekin tasavallan Kansalliskirjaston arkistoon (Archiv Národní Knihovny ČR) on sijoitettu Tšekkoslovakian Kansallis- ja yliopiston kirjaston virka-arkistot, Kansalliskirjaston entisten työntekijöiden henkilökohtaisia arkistoja ja kirjaston vuosikertomuksia, joiden avulla voidaan tutkia kokoelmapoliittisia tarpeita Venäläisen kirjaston hankintaan. Tšekkoslovakialaisten toimijoiden näkökulmia ja suhtautumista kirjaston ostoon voivat valaista Tšekin tasavallan Tiedeakatemian arkistoon (Archiv Akademie věd ČR) on sijoitettu myyntihanketta Suomessa esitelleen Jiří Horákin ja tuolloin Tšekkoslovakian ulkoministerinä toimineen Edvard Benešin sekä ostohankkeessa aktiivisesti toimineen varaulkoministeri Václav Girsan henkilöarkistot sekä Ulkoasiainhallinnon alaisuuteen perustetun Slaavilaisen kirjaston (Slovanský ústav) ja Prahan kielitieteellisen piirin, l. Prahan koulukunnan (Pražský lingvistický kroužek) arkistot. Erityisen arvokkaaksi tiedoksi voivat osoittautua suomalaisten slavistien kirjeenvaihdot venäläisten emigranttien, Zemgorin keskeisten jäsenten kanssa, joista Vladimir Tukalevski ja Sergei Postinikov toimivat sekä Zemgorin että Slovanský ústavin kirjastotoiminnassa aktiivisesti Suomeen päin, joista tämän tutkimuksen kannalta keskeisen Tukalevskin arkisto on sijoitettu Památník národní písemnictvín kirjallisuusarkistoon Prahaan.
Tutkimukseni liittyy kahden Helsingin yliopiston yksikön historiaan. Ensinnäkin se laajentaa käsitystämme maamme ensimmäisten slaavilaisen filologian tutkijoiden kansainvälisistä yhteyksistä niin poliittisina toimijoina heidän toimiessaan Suomen edusmiehinä itsenäisyytemme alkuvuosina kuin jo meritoituneina kielitieteilijöinä, jotka rakensivat tieteellisen yhteyden vielä tuohon idullaan olevaan, mutta pian kukoistavaan Prahan koulukuntaan. Venäläisen kirjaston myyminen Prahaan ei siten välttämättä ole anomalia Suomen slavistien kansainvälisessä tieteellisessä toiminnassa. Erityisesti Mikkolan ja Mansikan aktiivisuus ja/tai passiivisuus Prahan koulukuntaa kohtaan antanevat uutta tutkimuksellista tietoa kotimaisen slavistiikan tutkimuksen asemasta kansainvälisessä vertailussa. Toisekseen, tutkielmaani liittyy olennaisesti myös Kansalliskirjaston Slaavilaisen kirjaston historiaan ja sen olemassa olon kannalta kriittisimpään aikakauteen, jolloin koko Venäläinen kirjasto oli kadota maastamme, mukaan lukien sen kirjastonhoitaja Igelström. Onkin lopulta kysyttävä, miksi kokoelmat päätettiin pelastaa ja kirjasto siirrettiin ostohanketta seuraavana vuonna Helsingin yliopiston kirjaston alaisuuteen. Andrei Igelströmin toiminnan ja hänen kontaktiensa tutkiminen tässä yhteydessä antanee lopullisen vastauksen esitettyihin kysymyksiin.
// Vapaasti kommentoitavissa //
Kuvat: SKS, Biografiakeskus ja Valtion taidemuseo
Hyvää joulua!
En vielä tiedä oliko se onni vai onnettomuus, että hakeuduin tekemään toista tutkintoa slavistiikasta? Opiskelu sinänsä on ihan antoisaa, varsinkaan kun paineita ensimmäisen tutkinnon loppuunsaattamisesta ei enää ole. Nyt työttömyyden uhatessa toinen opiskeluoikeus saattaa muodostua taloudelliseksi kompastuskiveksi, mutta ennen kuin kirves lentää kaivoon, niin katsotaan tukiasiat ensin loppuun saakka työkkärissä.
Syyskuisen Tour d'Estoinen jälkeen ei ole paljoa tullut pyöräiltyä eikä blogitettua, mutta jospa uusi vuosi antaisi taas uuden mahdollisuuden molempien harrastamiseen. Voisin nyt vihdoin ja viimein aloittaa kirjoittamaan enemmän oman ekspertiisin aiheista, kunhan saan saamattomuuteni sillä saralla selätettyä. Hieman esimakua tässä. Oheen olen hieman kirjoittanut tutkimussuunnitelmaan Slaavilaisten kielten ja kulttuurien pro gradustani, joka koskee niin oppiaineen kuin Kansalliskirjaston Slaavilaisen kirjaston (osaston) historiaa.
Ostetaan ja myydään: kirjasto. Helsingin yliopiston slavistien ja venäläisten emigranttien toiminta Venäläisen kirjaston myyntihankkeessa Tšekkoslovakiaan 1918–1927.
Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas Nikolai I myönsi Helsingin yliopistolle vapaakappaleoikeuden vuonna 1820. Kaikkien Venäjän valtakunnan alueella olevien kirjapainojen tuli lähettää kappale jokaista julkaistua kirjaa tai lehteä yliopiston kirjastolle. Tämän vapaakappaleoikeuden perusteella Helsingin yliopiston kirjastoon muodostui kansainvälisesti merkittävä vanhan venäläisen kirjallisuuden kokoelma - nykyisen slaavilaisen kokoelman perusta. Suomen itsenäistyttyä koostumukseltaan universaalin kokoelman rakentuminen päättyi, ja koko kirjastonkin asema oli epävarma - sitä oltiin ostamassa ja siirtämässä Prahaan. 1920-luvun alussa Tšekkoslovakian ulkoasianministeriö oli antanut kirjallisuustieteilijä ja etnologi Jiří Horákille (1884–1975) tehtäväksi selvittää, olisiko Venäläinen kokoelma ostettavissa ja uudelleen sijoitettavissa Prahaan. Tiedämme, ettei ehdotusta pidemmälle ostohanke edistynyt, kokoelma säilyi Suomessa ja konsistorin alaisuudessa itsenäisenä toiminut Venäläinen kirjasto liitettiin vuonna 1924 Helsingin yliopiston kirjastoon omaksi yksikökseen.
Hypoteesina onkin, että Venäläistä kirjastoa oltiin hankkimassa itsenäistyneen Tšekkoslovakiaan sivistyksellisistä syistä. Prahan yliopisto oli tehnyt itsenäistymisen jälkeen aloitteen slavistisen tutkimuskeskuksen perustamiseksi, jolla oli ensisijaisesti sivistyksellisiä ja tieteellisiä tehtäviä. Instituutin tuli antaa slaavilaisten kielten opetusta, ylläpitää kirjastoa ja harjoittaa tieteellistä tutkimusta. Vuonna 1922 opetusministeriö antoi lain Slaavilaisen instituutin (Slovanský ústav) perustamiseksi, joka ensimmäiset jäsenet tosin nimitettiin vasta vuonna 1927 ja ensimmäinen yleiskokous järjestettiin vuonna 1928. Instituutin toimittamien aikakausikirjojen Slavia ja Byzantinoslavia julkaisutoiminta alkoi vuosina 1922 ja 1929. Lisäksi, kansainvälinen slaavilaisten maa- ja kansatieteilijöiden kongressi järjestettiin vuonna 1924 ja ensimmäinen kansainvälinen slavistikongressi vuonna 1929. Kaiken tämän toiminnan seurauksena Prahasta muodostui tuohon aikaan slavistisen tutkimuksen keskus, johon Venäläisen kirjaston kohtalo osaltaan liittyy. Laajakantoisen toiminnan edellytyksenä oli tutkimustulosten kerääminen mahdollisimman täydellisesti, kuten Veli Kolari on omassa tutkimuksessaan huomauttanut. Tämä tutkimustulosten kerääminen vaati taloudellista tukea ja instituutin kirjastoasiaa toimitti Tšekkoslovakian ulkoasiainministeriö, jotta perustettava kirjasto täyttäisi Slaavilaiselle Instituutille asetetut tieteelliset tavoitteet. Olettamus on, että Venäläinen kirjaston hankkiminen Helsingistä Prahaan kiinnosti juuri tästä syystä niin Tšekkoslovakian ulkoasiainhallintoa kuin Slaavilaista instituuttia.
Historioitsija Max Engman on kuvannut tätä hanketta vuonna 1985 julkaistussa artikkelissaan ”Böcker i kristid. Biblioteken i relationerna mellan Finland och Rådsryssland 1917–1926.” Vaikka Engman pystyykin piirtämään totuutta lähellä olevan kuvan tapahtumista, hänen artikkelinsa pohjautuu ainoastaan kotimaiseen lähdeaineistoon, josta ei paljastu Tšekkoslovakian Ulkoasiainministeriön todelliset motiivit hankkia venäläistä kirjallisuutta Suomesta Prahaan. Kirjaston ostohankkeen yhteys slavistiikan ja kielitieteellisen tutkimuksen kasvamiseen sotienvälisessä Tšekkoslovakiassa, keskeisten suomalaisten slavistien, lähinnä Viljo Johannes Mansikan ja Jooseppi Julius Mikkolan osallisuus hankkeeseen sekä Venäläisen kirjaston ja sen johtajan Andrei Igelströmin rooli ovat jääneet tässä yhteydessä kokonaisuudessaan selvittämättä, olihan hänelle ehdotettu jopa muuttoa Prahaan yhdessä kirjaston kanssa.
Venäläisen kirjaston hoitaja Andrei Igelström (1860–1927) oli sortokaudella alkaneella virkakaudellaan sinnikäs Suomen asian puolustaja. Igelström oli ruotsalaisen aatelissuvun venäläisen haaran jälkeläinen ja myös August Strindbergin vävy. Hän oli myös Leninin läheinen toveri, ja piilotteli tätä asunnossaan toimittaen hänelle säännöllisesti luettavaa kirjastosta. Venäläiselle kirjastolle Igelströmin suhteista venäläisiin oli merkittävä hyöty, sillä suhdeverkostonsa avulla hänen onnistui hankkia maanalaista kirjallisuutta vallankumouksellisilta ympäri Eurooppaa, mm. Genevestä, Pariisista, Berliinistä ja Lontoosta. Hyvien henkilösuhteidensa takia Igelström myös kykeni huolehtimaan vapaakappaleoikeuden takaamasta kirjallisuuden saannista vaikeista olosuhteista huolimatta. Igelström, Mansikka ja aikaisemmin mainittu kielitieteilijä Jiří Horák tunsivat toisensa jo ennen vuotta 1923, jolloin Tšekkoslovakia esitti tarjouksensa kirjaston hankkimiseksi. Engmanin mukaan he kaikki kolme olivat olleet mukana välittämässä elintarvikkeita venäläisille tiedemiehille muutamia vuosia aikaisemmin. Igelström oli myös vuonna 1918 esittänyt mahdollisuuden kirjaston myymisestä ulkopuoliselle taholle, mikä Engmanin ja Kolarin mukaan olisi voinut toimia viestinä kaupan olevasta kirjastosta Prahan suuntaan. Engman ja Kolari pitävät mahdollisena, että Mansikka olisi voinut toimia tässä asiassa informanttina Tšekkoslovakiassa vuonna 1920. Itse pidän Igelströmiä mahdollisena informanttina, mutta ei Tsekkoslovakian ulkoministeriön, vaan Prahassa olevan venäläisten emigranttien avustusjärjestön Zemgorin (Земгор, Российский Земско-городской комитет помощи российским гражданам за границей) suuntaan, jonka keskuudessa oli paljon venäläisiä opiskelijoita ja tiedemiehiä ja jonka keskuudesta Prahan koulukunta sai alkunsa. Eräs Prahan Zemgorin johtohahmoista oli Vladimir Tukalevski (1881–1936) järjesteli Igelströmin muuttoa Prahaan vielä vuonna 1927, antaen Igelströmille yksityiskohtaisia ohjeita jopa huonekalujen myymisestä. Tukalevski oli lehtimies ja elämänkerturi, mutta oli myös Prahan koulukunnan aktiivinen jäsen. Hänen yhteytensä Suomeen oli rakentunut ilmeisesti kirjanvälitystoiminnan ja Helsingissä maailmansodan jälkeen toimineen venäjänkielisen kirjallisuuden kustantajan, Biblionin, kautta.
Andrei Igelström
Jooseppi Julius Mikkolan (1866–1946) nimittäminen slaavilaisen filologian dosentiksi aloitti yliopistoslavistiikan kotimaisin voimin vuonna 1895. Ylimääräisenä slaavilaisen filologian professorina Mikkola toimi vuosina 1900–1921 sekä varsinaisena professorina vuosina 1921–1934. Hän oli monipuolinen kielitieteilijä, saaden sekä kotimaista että kansainvälistä tunnustusta. Hänen mielenkiintonsa kohdistui paitsi slaavilaisiin kieliin myös sanskriittiin, germaanisiin, suomalais-ugrilaisiin ja turkkilaisiin kieliin sekä yliopisto-opetukseen, ylioppilaiden osakuntatoimintaan, suomen kieleen ja Suomen kansainvälisiin suhteisiin. Mikkolan pääteos Urslavische Grammatik ilmestyi 1913. Mikkola oli tuolloin johtavia tutkijoita slaavilaisessa filologiassa ja hän kuului useiden ulkomaisten tieteellisten aikakauskirjojen toimituskuntaan. Venäläisen kirjaston hankintayrityksen yhteydessä Mikkola esitti sivuroolia, mutta hänen yhteydenpitonsa eri toimijoihin niin Suomessa kuin Tšekkoslovakiassa, erityisesti Slaavilaisen Instituutin kanssa tulee selvittää nykyistä kattavammin.
J.J. Mikkola
Viljo Johannes Mansikka (1884–1947) oli sotienvälisen ajan slavisteistamme aktiivisin Prahan suuntaan. Hän oli hakenut Venäjän kielen ja kirjallisuuden professuuria vuonna 1906, mutta koska hän ei olut syntyperäinen venäläinen, tiedekunta asetti hänet vasta toiselle sijalle. Mansikan väitöskirja Über russische Zauberformeln mit Berücksichtigung der Blut- und Verrenkungssegen vuodelta 1909 käsitteli venäläisiä loitsuja ja se herätti aikanaan taajaa kansainvälistä keskustelua. Mansikan toinen pääteos oli slaavilaisen uskontotieteen tutkimus Die Religion der Ostslaven I : Quellen vuodelta 1922. Mansikasta tuli vertailevan kansanrunouden ylimääräinen professori vuonna 1926. Mansikan toiminta Tšekkoslovakiassa ja yhdysmiehenä Tšekkoslovakian suuntaan vuosina 1920–1925 on tutkimukseni kannalta keskeinen henkilöhahmo kontaktiverkostonsa vuoksi, sillä Mansikka oli myöhemmin Prahan slaavilaisen instituutin ulkomaalainen jäsen ja hän osallistui kansainväliseen maa- ja kansatieteilijöiden kongressiin Prahassa jo vuonna 1924. Lisäksi hän oli ottanut vastaan Tšekkoslovakian tunnustuksen Suomen itsenäisyydestä Prahassa vuonna 1920.
V.J. Mansikka
Suomessa oleva arkistomateriaali ei aivan suoraan paljasta kuinka tiiviit yhteydet suomalaisilla slavisteilla oli venäläisiin emigrantteihin Prahassa, mutta yksi varteenotettava hypoteesi on, että venäläiset emigrantit Prahassa tunsivat Igelströmin ja Venäläisen kirjaston kokoelmat hyvin jo ennen vallankumousta ja aloite Helsingissä olevan venäläisen kirjallisuuden hankkimiselle nousi ennen kaikkea venäläisten emigranttien ja tiedemiesten keskuudesta, ei suoraan Tšekkoslovakian ulkoministeriöltä, jota tässä teoriassa olisi toiminut vain neuvottelukumppanina Suomen kanssa. Venäläisen kirjaston aineisto epäilemättä kiinnosti venäläisiä emigrantteja, sisälsivät se täydellisemmin kuin missään muualla 1800-luvun ja 1900-luvun alun venäläistä kirjallisuutta. Vapaakappaleoikeuden takaaman aineiston kartuttamisen lisäksi Igelström oli omalla aktiivisuudellaan pystynyt täydentämään kirjastoaan ulko-russica –aineistolla, erityisesti koskien venäläisiä aktivistien tuotantoa ennen maailmansotaa ja sen aikana. Kokoelmien universaalisuus ja toisaalta sen hyödyntäminen venäläisten emigranttien keskuudessa voi olla yksi selitys Tšekkoslovakian kiinnostukselle ostaa kokoelma. Igelström oli myös vieraillut Petrogradissa vuonna 1921 Helsingin yliopiston asettaman komitean edustajana, jolloin hän toimitti Helsingin yliopiston avustuksia venäläisille tiedemiehille. Mitä ilmeistä on, että yhteyden kautta hän tutustui Jiří Horákiin ja mahdollisesti jopa Vladimir Tukalevskiin saaden tietoja venäläisten emigranttien tilanteesta ja tavoitteista Prahassa.
Engmanin artikkelin ja myöhemmän Yliopiston kirjaston slaavilainen osaston kirjastonhoitajan Veli Kolarin tutkimukseen nojautuen kotimainen lähdeaineisto ei anna vastausta näihin kaikkiin kysymyksiin. Täten voidaankin olettaa kirjaston hankinnan taustalla olevien motiivien ja toiminnan paljastuvan vielä tutkimattoman tšekkiläisen lähdemateriaalin avulla, joka täydentäisi kuvaamme niin Helsingin yliopiston slavistien ja Venäläisen kirjaston toiminnasta kuin Tšekkoslovakian ulkoasianministeriön pyrkimyksistä hankkia kokoelmat Tšekin tasavallassa olevan tutkimusaineiston avulla.
Tšekin tasavallan Kansalliskirjaston arkistoon (Archiv Národní Knihovny ČR) on sijoitettu Tšekkoslovakian Kansallis- ja yliopiston kirjaston virka-arkistot, Kansalliskirjaston entisten työntekijöiden henkilökohtaisia arkistoja ja kirjaston vuosikertomuksia, joiden avulla voidaan tutkia kokoelmapoliittisia tarpeita Venäläisen kirjaston hankintaan. Tšekkoslovakialaisten toimijoiden näkökulmia ja suhtautumista kirjaston ostoon voivat valaista Tšekin tasavallan Tiedeakatemian arkistoon (Archiv Akademie věd ČR) on sijoitettu myyntihanketta Suomessa esitelleen Jiří Horákin ja tuolloin Tšekkoslovakian ulkoministerinä toimineen Edvard Benešin sekä ostohankkeessa aktiivisesti toimineen varaulkoministeri Václav Girsan henkilöarkistot sekä Ulkoasiainhallinnon alaisuuteen perustetun Slaavilaisen kirjaston (Slovanský ústav) ja Prahan kielitieteellisen piirin, l. Prahan koulukunnan (Pražský lingvistický kroužek) arkistot. Erityisen arvokkaaksi tiedoksi voivat osoittautua suomalaisten slavistien kirjeenvaihdot venäläisten emigranttien, Zemgorin keskeisten jäsenten kanssa, joista Vladimir Tukalevski ja Sergei Postinikov toimivat sekä Zemgorin että Slovanský ústavin kirjastotoiminnassa aktiivisesti Suomeen päin, joista tämän tutkimuksen kannalta keskeisen Tukalevskin arkisto on sijoitettu Památník národní písemnictvín kirjallisuusarkistoon Prahaan.
Tutkimukseni liittyy kahden Helsingin yliopiston yksikön historiaan. Ensinnäkin se laajentaa käsitystämme maamme ensimmäisten slaavilaisen filologian tutkijoiden kansainvälisistä yhteyksistä niin poliittisina toimijoina heidän toimiessaan Suomen edusmiehinä itsenäisyytemme alkuvuosina kuin jo meritoituneina kielitieteilijöinä, jotka rakensivat tieteellisen yhteyden vielä tuohon idullaan olevaan, mutta pian kukoistavaan Prahan koulukuntaan. Venäläisen kirjaston myyminen Prahaan ei siten välttämättä ole anomalia Suomen slavistien kansainvälisessä tieteellisessä toiminnassa. Erityisesti Mikkolan ja Mansikan aktiivisuus ja/tai passiivisuus Prahan koulukuntaa kohtaan antanevat uutta tutkimuksellista tietoa kotimaisen slavistiikan tutkimuksen asemasta kansainvälisessä vertailussa. Toisekseen, tutkielmaani liittyy olennaisesti myös Kansalliskirjaston Slaavilaisen kirjaston historiaan ja sen olemassa olon kannalta kriittisimpään aikakauteen, jolloin koko Venäläinen kirjasto oli kadota maastamme, mukaan lukien sen kirjastonhoitaja Igelström. Onkin lopulta kysyttävä, miksi kokoelmat päätettiin pelastaa ja kirjasto siirrettiin ostohanketta seuraavana vuonna Helsingin yliopiston kirjaston alaisuuteen. Andrei Igelströmin toiminnan ja hänen kontaktiensa tutkiminen tässä yhteydessä antanee lopullisen vastauksen esitettyihin kysymyksiin.
// Vapaasti kommentoitavissa //
Kuvat: SKS, Biografiakeskus ja Valtion taidemuseo
Hyvää joulua!
maanantai 26. lokakuuta 2009
Seven-year-itch gone (luonnos kirjoitettu 26.10.2009, sittemmin unohdettu ja nyttemmin julkaistu)
Niin,
Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Sain graduni vihdoin valmiiksi ja FM-todistusanomuksen lähetettyä tiedekuntaan. Mikäli mitään yllättävää ei ilmaannu, niin minun pitäisi saada Filosofian maisterin oppiarvo torstaina 29. lokakuuta.
Kerrataanpa hieman. Lähdetään liikenteeseen kaukaa, kahdenkymmenen vuoden takaa. Syskyllä 1989 polittiisten järjestelmien murtuessa olin vasta 13-vuotias, enkä suinkaan osannut yhdistellä televisiosta tai radiosta näkemiäni asioita todellisuuden kanssa. Siltikin, jotain syksystä 1989 jäi pysyvästi kiinni minuun, mikä on sittemmin ohjaillut niin opiskelu- kuin työuraanikin hyvin merkittävällä tavalla.
Kolme vuotta myöhemmin olen lukiossa ja opettani Matti Eerola pyytää oppilaitaan kirjoittamaan reilun kuuden sivun tutkielman jostain historian tapahtumasta, noottiapparaatin kera. Tuolloin halusin kirjoittaa Tsekkoslovakian nk. samettivallankumouksesta ja saada selville, mitä muutamaa vuosia aikaisemmin oikeastaan oli tapahtunut. Kirjoitin hieman tunteikkaan esseen Václav Havelista, josta sain keskitasoa huonomman arvosanan, mutta sillä ei ollut enää merkitystä, sillä kiinnostukseni historiaan oli herännyt työtä tehdessä - olin (omasta mielestäni) oivaltanut, että historialla on aina syynsä, taustansa ja tässä Tsekkoslovakian tapahtumassa ja Václav Havelin hahmossa oli taustalla jotain, mistä olin ollut autuaan tietämätön koko varhaisnuoruuteni ajan - asioilla oli taustansa ja sieltä näennäisen pintakertomuksen alta paljastui aina uusia ja yhä mielenkiintoisempia historian kertomuksia ja juonteita.
Innostukseni Tsekin historiasta oli jopa niin valtavaa, että kuljin iltapäivisin Kajaanin kaupunginkirjaston lainausosaston kirjahyllyjen välissä etsien tsekinkielisten kirjailijoiden nimiä, jotta voisin kahmia heidän kertomuksiaan ja avartaa näkemystäni Tsekin historiasta. Paljoa ei ollut Kajaanin kaupunginkirjastolla annettavanaan, mutta jotain sieltä jäi liiveihin - ikuinen rakkauteni Kafkaan, ikuinen inhoni Kunderaan ja hämmentävä Hrabal. Näitä samoja kirjoittajia sitä kuljettaa povellaan edelleenkin.
Nyt se on vihdoinkin tehty ja nyt sitä vasta antaa itselleen oikeuden tehdä jotain muuta, vaikkapa lukea tuntematta syyllisyyttä.
Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Sain graduni vihdoin valmiiksi ja FM-todistusanomuksen lähetettyä tiedekuntaan. Mikäli mitään yllättävää ei ilmaannu, niin minun pitäisi saada Filosofian maisterin oppiarvo torstaina 29. lokakuuta.
Kerrataanpa hieman. Lähdetään liikenteeseen kaukaa, kahdenkymmenen vuoden takaa. Syskyllä 1989 polittiisten järjestelmien murtuessa olin vasta 13-vuotias, enkä suinkaan osannut yhdistellä televisiosta tai radiosta näkemiäni asioita todellisuuden kanssa. Siltikin, jotain syksystä 1989 jäi pysyvästi kiinni minuun, mikä on sittemmin ohjaillut niin opiskelu- kuin työuraanikin hyvin merkittävällä tavalla.
Kolme vuotta myöhemmin olen lukiossa ja opettani Matti Eerola pyytää oppilaitaan kirjoittamaan reilun kuuden sivun tutkielman jostain historian tapahtumasta, noottiapparaatin kera. Tuolloin halusin kirjoittaa Tsekkoslovakian nk. samettivallankumouksesta ja saada selville, mitä muutamaa vuosia aikaisemmin oikeastaan oli tapahtunut. Kirjoitin hieman tunteikkaan esseen Václav Havelista, josta sain keskitasoa huonomman arvosanan, mutta sillä ei ollut enää merkitystä, sillä kiinnostukseni historiaan oli herännyt työtä tehdessä - olin (omasta mielestäni) oivaltanut, että historialla on aina syynsä, taustansa ja tässä Tsekkoslovakian tapahtumassa ja Václav Havelin hahmossa oli taustalla jotain, mistä olin ollut autuaan tietämätön koko varhaisnuoruuteni ajan - asioilla oli taustansa ja sieltä näennäisen pintakertomuksen alta paljastui aina uusia ja yhä mielenkiintoisempia historian kertomuksia ja juonteita.
Innostukseni Tsekin historiasta oli jopa niin valtavaa, että kuljin iltapäivisin Kajaanin kaupunginkirjaston lainausosaston kirjahyllyjen välissä etsien tsekinkielisten kirjailijoiden nimiä, jotta voisin kahmia heidän kertomuksiaan ja avartaa näkemystäni Tsekin historiasta. Paljoa ei ollut Kajaanin kaupunginkirjastolla annettavanaan, mutta jotain sieltä jäi liiveihin - ikuinen rakkauteni Kafkaan, ikuinen inhoni Kunderaan ja hämmentävä Hrabal. Näitä samoja kirjoittajia sitä kuljettaa povellaan edelleenkin.
Nyt se on vihdoinkin tehty ja nyt sitä vasta antaa itselleen oikeuden tehdä jotain muuta, vaikkapa lukea tuntematta syyllisyyttä.
perjantai 11. syyskuuta 2009
Härkämotiiveja Rakveressa
Tarvaanpään linnoituksen innoittamana paikallinen väestö etsii yhteyttä menneisyyden kanssa ja määrittelee identiteettiään rikkaan ja monikäyttöisen härkä-kuvaston avulla. Tässä eräitä esimerkkejä kuvan käytöstä.
/ Jussi-Pekka
/ Jussi-Pekka
väsynyttä menoa
ei tarvita Sepi Kumpulaista kitaroineen takaamaan väsynyttä menoa ja ilmapiiriä. Alkaa pikkuhiljaa pohkeissa tuntua ja menossa näkyä nämä ajetut reilut 700 kilometriä.
Tänään oli sitten ennakkoasetelmien vastaisesti todella hankala päivä, joka sisälsi kolmet tietyöt, vastatuulen, ohittelevat ajoneuvot, väsymyksen ja vitutuksen, päällystämättömän taipaleen (11 km) ilman ennakkoverotusta ynnä hiertävät ajohousut. Oikeastaan vain sade ja rengasrikko puuttuivat ruokalistalta.
Siinähän se kuitenkin survoessa meni ja Rakvereen päästiin. Kertaakaan ei vielä ole ollut sellainen olo, että en polje enää metriäkään, tämä on tässä ja haistakoot itse, mutta tänään alkoi tuntua siltä, ettei itku-kiukku-väsymys -raivari ole kovin kaukana. Jos huomenna sataa, niin perillä Tallinnassa ensimmäinen hapannaama saanee tuta, varsinkin jos huomisen vesisateessa uhka toteutuu.
Kaikesta huolimatta, taidan ajaa 1-tietä pitkin Tallinnaan, sillä se tuntui olevan hyvässä kunnossa Jöhvista Rakvereen ja toisaalta, minua ei huvittaisi mennä maaseudulle katsomaan missä kunnossa ne kivat pikkutiet ovat ja onko niissä kestopäällystettä vai ei - tämä episodi on jo nähty.
Tänään oli sitten ennakkoasetelmien vastaisesti todella hankala päivä, joka sisälsi kolmet tietyöt, vastatuulen, ohittelevat ajoneuvot, väsymyksen ja vitutuksen, päällystämättömän taipaleen (11 km) ilman ennakkoverotusta ynnä hiertävät ajohousut. Oikeastaan vain sade ja rengasrikko puuttuivat ruokalistalta.
Siinähän se kuitenkin survoessa meni ja Rakvereen päästiin. Kertaakaan ei vielä ole ollut sellainen olo, että en polje enää metriäkään, tämä on tässä ja haistakoot itse, mutta tänään alkoi tuntua siltä, ettei itku-kiukku-väsymys -raivari ole kovin kaukana. Jos huomenna sataa, niin perillä Tallinnassa ensimmäinen hapannaama saanee tuta, varsinkin jos huomisen vesisateessa uhka toteutuu.
Kaikesta huolimatta, taidan ajaa 1-tietä pitkin Tallinnaan, sillä se tuntui olevan hyvässä kunnossa Jöhvista Rakvereen ja toisaalta, minua ei huvittaisi mennä maaseudulle katsomaan missä kunnossa ne kivat pikkutiet ovat ja onko niissä kestopäällystettä vai ei - tämä episodi on jo nähty.
torstai 10. syyskuuta 2009
Kylpylöitä ja ei kylpylöitä
Tanaan satoi, mutta lahdin sittenkin Narvaan. Yksi koko Viron ympariajon motiiveista oli juuri Narvassa kaynti - mutta voi, susi soi evaat ja reissu lassahti kuin pannukakku. \
Ensinnakin satoi, toisekseen minulla oli marka ja kolmannekseen Narva oli turha paikka. Tarkoituksenani oli ajaa ensin taalta Toilasta Sillamaen kautta Narva-Joesuun rantakaupunkiin ja jatkaa sielta edelleen Narvaan, josta pyrkimys oli polkea yha edelleen takaisin Toilaa 1-tieta pitkin. Hieno ajatus, mutta siihen se jai.
Tama alue oli toisen maailmansodan aikana mankeloitu kovin tarkkaan maan tasalle, etenkin Sillamae on lahes kokonaan rakennettu uudestaan sotien jalkeen - ja silta se nayttikin. Oli elokuvateatteri Rodinaa, Kulttuuritaloa ja sosialistisin symbolein koristeltuja matalia kerrostaloja. Ehta neukkukaupunki, joka tosin sijaitsi kauniilla paikalla, mutta siita ei tassa vesisateessa paljoa iloa ollutkaan.
No, ajattelin, etta Narva-Joesuun rantabulevardit huviloineen paikkaisi puutteet ja korjaisi pahan mielen. Ja mita viela, se oli lahes yhta ankea paikka kuin Sillamae, mutta toisesta syysta. En tieda odotinko liikoja, ilmeisesti kylla, silla Narva-Joesuu ei ollutkaan ihana sotkelma 1920-luvun huviloita ja venalaisia datshoja puutarhoineen, vaan pikemminkin karmea sotku dogmanmukaisia kerrostaloja ja uusrikkaiden tiililinnoja. Ainoastaan vartiointiliikkeen autoista ja niiden tiheydesta huomasi, ettei tama ollut ihan tavallisten tallaajien koti, vaan alueen olivat vallanneet alueen virolaisen raharikkaat, joilla EI OLE MAKUA, vaan jotka rakentavat historiallistettuja tiililinnojaan ymparistoon, johon ne eivat kuulu. Ainoastaan ennen sotia rakennettu Narva/Joesuun funktionalistinen kylpylahotelli saa puhtaat paperit olemassa olostaan. Luojan kiitos ja siunausta sille, ken on myos saanut kerattya tarvittavan paaoman sen kunnostamiseen. Kauniisti seisoi rakennus vasten rantatormaa ja Itameren aaltoja. Kylpylan lisaksi sanottakoon viela se, etta Narva/Joesuun lapaisevat Lydia Koiduilan ja Vapautukset tiet edustavat juuri oikeanlaista kylpylakaupunkien puistotietunnelmaa, jollaisen sain kaikista arkkitehtoonisista rikoksista menneita aikojan kohtaan huolimatta kokea. Juuri tuollaisen pitaa chausseen ollakin!
Tahan pitaisi kirjoittaa jotain Narvasta, mutta en kirjoita. Ahdistava paikka, enka tieda miksi kukaan ikina haluaa edes kayda siella. Tiedan, etta minun pitaisi kirjoittaa tasta aiheesta syvallisemmin kuin tassa, mutta nyt en oikein enaa jaksa. Kokeillaan iltasella uudelleen, silla nyt on kahvi ja pullan, hieronnan ja kylpemisen aika.
***
Eilen saavuttuani tanne Toilaan, minulla oli hyvaa aikaa suorittaa Itameren alueen tutkimusta, joten suunnistin tuonne meren rantaan katselemaan litteita, vaaleita kivia. Aikani niita ihmeteltyani ja taytyttyani historianalan kollegojen jakamattomasta suosiosta, suuntaisin kavelyni Orun linnan raunioille, jotka sijaitsevat aivan tassa kylplan vieressa.
Pietarilainen Vassijev aikoinaan rakennutti linnan tanne ja Viron tasavallan presidentti Konstantin Pats tapasi viettaa aikojaan taalla kesaisin, mutta niin kuin on useasti kaynyt, 1900-luvun karmein sekametelikeitto korjasi linnan maisemasta ja jaljelle jai vain joitain linnan osia, kuten nakoalatorni Belvedere, jonka kyljessa sijaitsee nykyaan Toilan lukio. Myos linnan muotopuutarhaa on pyritty pitamaan kunnossa ja kun oikein tihrustaa, niin eihan tama lainkaan huonolla paikalla ole - kauniisti kallion paalle oli linna rakennettu.
Jos viitsii kavella, ja miksei viitsisi, torman laidalle, voi loytaa sielta Vassijevin rakennuttaman grotton ja lusthusin, josta aukeaa verrattain mainio nakoala Itameren tutkimuksen syovereihin. Restauroitu hiljattain.
Uudempaa tuotantoa on myos saksalais-sotilaiden hautausmaa, joka vihittiin kayttoon vuonna 2002. Tama sijaitsee aivan linnan alueen vieressa, kauniilla paikalla. Kesalla ja syksylla Toilan ja Vaivaran valissa kaytiin kiivaita taisteluja neuvosto- ja saksalaisjoukkojen kesken ja naissa taisteluissa muun muassa Sinimaedilla kuoli yhteensa 10 000 saksalaista sotilasta. Sita en osaa sanoa, kuinka paljon venalaisia tai virolaisia kuoli, mutta sen osaan kuitenkin, etta hautausmaa on hyvin kaunis muistamisen paikka ja etta sen porteilla olevat Albert Schweitzerin sanat sotilaiden haudoista rauhan merkittavimpana vaatimuksena pitavat edelleenkin paikkansa.
Ensinnakin satoi, toisekseen minulla oli marka ja kolmannekseen Narva oli turha paikka. Tarkoituksenani oli ajaa ensin taalta Toilasta Sillamaen kautta Narva-Joesuun rantakaupunkiin ja jatkaa sielta edelleen Narvaan, josta pyrkimys oli polkea yha edelleen takaisin Toilaa 1-tieta pitkin. Hieno ajatus, mutta siihen se jai.
Tama alue oli toisen maailmansodan aikana mankeloitu kovin tarkkaan maan tasalle, etenkin Sillamae on lahes kokonaan rakennettu uudestaan sotien jalkeen - ja silta se nayttikin. Oli elokuvateatteri Rodinaa, Kulttuuritaloa ja sosialistisin symbolein koristeltuja matalia kerrostaloja. Ehta neukkukaupunki, joka tosin sijaitsi kauniilla paikalla, mutta siita ei tassa vesisateessa paljoa iloa ollutkaan.
No, ajattelin, etta Narva-Joesuun rantabulevardit huviloineen paikkaisi puutteet ja korjaisi pahan mielen. Ja mita viela, se oli lahes yhta ankea paikka kuin Sillamae, mutta toisesta syysta. En tieda odotinko liikoja, ilmeisesti kylla, silla Narva-Joesuu ei ollutkaan ihana sotkelma 1920-luvun huviloita ja venalaisia datshoja puutarhoineen, vaan pikemminkin karmea sotku dogmanmukaisia kerrostaloja ja uusrikkaiden tiililinnoja. Ainoastaan vartiointiliikkeen autoista ja niiden tiheydesta huomasi, ettei tama ollut ihan tavallisten tallaajien koti, vaan alueen olivat vallanneet alueen virolaisen raharikkaat, joilla EI OLE MAKUA, vaan jotka rakentavat historiallistettuja tiililinnojaan ymparistoon, johon ne eivat kuulu. Ainoastaan ennen sotia rakennettu Narva/Joesuun funktionalistinen kylpylahotelli saa puhtaat paperit olemassa olostaan. Luojan kiitos ja siunausta sille, ken on myos saanut kerattya tarvittavan paaoman sen kunnostamiseen. Kauniisti seisoi rakennus vasten rantatormaa ja Itameren aaltoja. Kylpylan lisaksi sanottakoon viela se, etta Narva/Joesuun lapaisevat Lydia Koiduilan ja Vapautukset tiet edustavat juuri oikeanlaista kylpylakaupunkien puistotietunnelmaa, jollaisen sain kaikista arkkitehtoonisista rikoksista menneita aikojan kohtaan huolimatta kokea. Juuri tuollaisen pitaa chausseen ollakin!
Tahan pitaisi kirjoittaa jotain Narvasta, mutta en kirjoita. Ahdistava paikka, enka tieda miksi kukaan ikina haluaa edes kayda siella. Tiedan, etta minun pitaisi kirjoittaa tasta aiheesta syvallisemmin kuin tassa, mutta nyt en oikein enaa jaksa. Kokeillaan iltasella uudelleen, silla nyt on kahvi ja pullan, hieronnan ja kylpemisen aika.
***
Eilen saavuttuani tanne Toilaan, minulla oli hyvaa aikaa suorittaa Itameren alueen tutkimusta, joten suunnistin tuonne meren rantaan katselemaan litteita, vaaleita kivia. Aikani niita ihmeteltyani ja taytyttyani historianalan kollegojen jakamattomasta suosiosta, suuntaisin kavelyni Orun linnan raunioille, jotka sijaitsevat aivan tassa kylplan vieressa.
Pietarilainen Vassijev aikoinaan rakennutti linnan tanne ja Viron tasavallan presidentti Konstantin Pats tapasi viettaa aikojaan taalla kesaisin, mutta niin kuin on useasti kaynyt, 1900-luvun karmein sekametelikeitto korjasi linnan maisemasta ja jaljelle jai vain joitain linnan osia, kuten nakoalatorni Belvedere, jonka kyljessa sijaitsee nykyaan Toilan lukio. Myos linnan muotopuutarhaa on pyritty pitamaan kunnossa ja kun oikein tihrustaa, niin eihan tama lainkaan huonolla paikalla ole - kauniisti kallion paalle oli linna rakennettu.
Jos viitsii kavella, ja miksei viitsisi, torman laidalle, voi loytaa sielta Vassijevin rakennuttaman grotton ja lusthusin, josta aukeaa verrattain mainio nakoala Itameren tutkimuksen syovereihin. Restauroitu hiljattain.
Uudempaa tuotantoa on myos saksalais-sotilaiden hautausmaa, joka vihittiin kayttoon vuonna 2002. Tama sijaitsee aivan linnan alueen vieressa, kauniilla paikalla. Kesalla ja syksylla Toilan ja Vaivaran valissa kaytiin kiivaita taisteluja neuvosto- ja saksalaisjoukkojen kesken ja naissa taisteluissa muun muassa Sinimaedilla kuoli yhteensa 10 000 saksalaista sotilasta. Sita en osaa sanoa, kuinka paljon venalaisia tai virolaisia kuoli, mutta sen osaan kuitenkin, etta hautausmaa on hyvin kaunis muistamisen paikka ja etta sen porteilla olevat Albert Schweitzerin sanat sotilaiden haudoista rauhan merkittavimpana vaatimuksena pitavat edelleenkin paikkansa.
keskiviikko 9. syyskuuta 2009
Itameren tutkimusta
Nyt olemme sitten saapuneet jalleen Itameren rannoille, Toilaan.
Onkohan mies iskussa vai mika lie, mutta Tartosta tultiin 147 kilometria 5 tuntiin ja 22 minuuttiin. Keskinopeudeksi tuli hulppeat 27,5 km/h, mutta eihan se tahti tuollainen olisi ollut ilman Mirandaa ja kuljettajaa siivittavaa lounatuulta, jonka turvin paasimme paahtamaan parhaimmillaan sellaista 48 km/h tasaisella. Harvoin Hagelstam sellaisiin vauhteihin yltaa!!! Mukavaahan se tuolleen on kun tiet ovat kunnossa, ei ole liikoja liikennetta ja meno maistuu. Kylla on kivaa!
Seuraavaksi olen kaksi yota Toilan kylpulahotellista. Huomenna teen sellaisen pienen lenkin Sillamaessa, Narva-Joesuussa ja Narvassa, missa koskaan aikaisemmin en ole kaynyt. Samalla tulee tarkastettua tuo 1-tien kunto ja turvallisuus, jos sita joutuu kayttamaan viela myohemmin reissun aikana.
Teiden kunto tuntuu hieman vaihtelevan sen mukaan, missa laanissa ollaan. Tarton ymparisto on toistaiseksi ollut ihan omaa luokkaansa kaikilta osin. Nyt taalla hieman koyhemmassa pohjoisessa olen huomannut, ettei teiden hoito ole aivan paikalllispoliitikkojen prioriteettilistan ykkosena.
Nyt taalta tahan. Menen tuonne Itameren rannoille tekemaan tutkimusta. Kuvat myohemmin!
Onkohan mies iskussa vai mika lie, mutta Tartosta tultiin 147 kilometria 5 tuntiin ja 22 minuuttiin. Keskinopeudeksi tuli hulppeat 27,5 km/h, mutta eihan se tahti tuollainen olisi ollut ilman Mirandaa ja kuljettajaa siivittavaa lounatuulta, jonka turvin paasimme paahtamaan parhaimmillaan sellaista 48 km/h tasaisella. Harvoin Hagelstam sellaisiin vauhteihin yltaa!!! Mukavaahan se tuolleen on kun tiet ovat kunnossa, ei ole liikoja liikennetta ja meno maistuu. Kylla on kivaa!
Seuraavaksi olen kaksi yota Toilan kylpulahotellista. Huomenna teen sellaisen pienen lenkin Sillamaessa, Narva-Joesuussa ja Narvassa, missa koskaan aikaisemmin en ole kaynyt. Samalla tulee tarkastettua tuo 1-tien kunto ja turvallisuus, jos sita joutuu kayttamaan viela myohemmin reissun aikana.
Teiden kunto tuntuu hieman vaihtelevan sen mukaan, missa laanissa ollaan. Tarton ymparisto on toistaiseksi ollut ihan omaa luokkaansa kaikilta osin. Nyt taalla hieman koyhemmassa pohjoisessa olen huomannut, ettei teiden hoito ole aivan paikalllispoliitikkojen prioriteettilistan ykkosena.
Nyt taalta tahan. Menen tuonne Itameren rannoille tekemaan tutkimusta. Kuvat myohemmin!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)