Mitä sain aikaan viime viikolla? 26.1.-3.2.2013

(Varoitus! Sisältää kuumepotilaana kirjoitettua höpötystä vailla aikomustakaan oikolukea tekstiä tai korjata sen epäjohdonmukaisuuksia.)

Lisensiaatintutkielmani ensimmäisen varsinaisen käsittelyluvun kasaan parsiminen oli jo lauantai-iltapäivään saakka erittäin hyvässä vauhdissa, kunnes erehdyin vilkaisemaan ihan hieman vaan paria artikkelia ja seuraamaan keskustelua niiden alaviitteiden johdattelemana. Siitäpä se helvetti aukesi ja kuten erään kollegani kanssa tänä aamuna viestittelimme, että miten se on mahdollista, että aina ”viimeisillä hetkillä” sitä mielenkiintoista kirjallisuutta alkaa tulvia syliin ovista, ikkunoista, sähköpostista jne?

Ei, kyseessä ei ole tutkijan ahneus etsiä vielä joltain tuolta kulman takaa. Eikä kyseessä ole tutkijan osaamattomuutta siitä, ettei ole ensi alkuun valinnut oikeita lähteitä ja keskustele sen oikean tutkimuskirjallisuuden kanssa. Kyseessä on mielestäni tutkijan ominaisuus hallita tutkimuskohteensa keskustelu ja aikaisempi tutkimus. Miksi näin?

Osanen lauantain ja sunnuntain aikana paikantamastani "uudesta saaliistani" Questiassa ja Helkassa.

Yritän selittää sen seuraavasti. Nyt kun olen kirjoittamassa käsittelylukuani auki, niin olen laittamassa tähän tässä hetkessä tuotettavaan narratiiviin kaiken senhetkisen osaamiseni siitä aihepiiristä, jolloin on pikemminkin luonnollista, että muodostamani käsitys ja kuva tutkimuskohteestani altistuu jälleen kerran keskustelemaan aikaisemman tutkimuksen kanssa. Mielestäni on erittäin luonnollista, että juuri tässä vaiheessa niitä relevantteja artikkeleita, argumentteja ja avauksia alkaa pukata kuin hikeä saunassa, sillä tässä vaiheessa tutkijan olisi pitänyt jo noustakin sellaiselle tasolle tutkimusaiheensa kanssa, että sen kaiken uudenkin (sellaisen, jota aikaisemmin ei ole käyttänyt/tiennyt olevan olemassakaan) tutkimuksen lukeminen pikemminkin vain vahvistaa tutkijan kuvaa tutkimuskohteesta kuin tekee aikaisemmin työn jotenkin turhaksi, merkityksettömäksi tai vääräksi. Vaihtoehtoja on siis karkeasti sanottuna kaksi: joko 1) sitä heittää niskojaan kaikelle tässä vaiheessa vastaantulevalle keskustelulle ja etenee niine hyveinesi eteenpäin tai 2) sitten sitä ottaa lusikan kauniiseen käteen ja lukee vielä sen vastaantulevan kirjallisuuden ikään kuin tullakseen lopullisesti vakuuttuneesti omasta narratiivistaan, sen oikeutuksesta, sen argumenteista jne. Mielestäni tämä vaihe on upea hetki tutkimuksen teossa. Siis se, kun ottaa ja lukee vielä jotain lisää ja tulee sitä kautta vakuuttaneeksi ainakin itsensä (toivottavasti myös lukijan) oman tutkimuksensa oikeutuksesta. Ilman tuota ymmärrystä liikkuisin henkisesti heikoilla jäillä.

Siihen en sitten osaa sanoa, milloin sitten se KAIKKI on luettu ja milloin tämä kaikki on sulanut ilmassa toisiinsa. Ehkä joskus, tai sitten ei koskaan. Iltapäivällä kun puolisoni tuli kotiin ja kyseli kuulumisia, kävimme lyhyen dialogin, joka kuvastanee tämänhetkistä todellisuutta ainakin joltisenkin mahdollisesti:

”Hei, mä luulen, että mulla on nyt kaikki ainekset kasassa.”

-          ”Kunnes…”

-          ”…kunnes, mä käyn kirjastossa tai löydän taas jotain.”

Viikon musiikki:

Antonín Dvořák: Sinfoniat 1-9 

Igor Stravinski: L’oiseau de feu 

Kristjan Randalu: Desde Manhattan 

Vladimír Godár: Mater