(Varoitus! Sisältää kuumepotilaana kirjoitettua höpötystä vailla aikomustakaan oikolukea tekstiä tai korjata sen epäjohdonmukaisuuksia.)
Lisensiaatintutkielmani ensimmäisen varsinaisen käsittelyluvun
kasaan parsiminen oli jo lauantai-iltapäivään saakka erittäin hyvässä
vauhdissa, kunnes erehdyin vilkaisemaan ihan hieman vaan paria artikkelia ja
seuraamaan keskustelua niiden alaviitteiden johdattelemana. Siitäpä se helvetti
aukesi ja kuten erään kollegani kanssa tänä aamuna viestittelimme, että miten
se on mahdollista, että aina ”viimeisillä hetkillä” sitä mielenkiintoista
kirjallisuutta alkaa tulvia syliin ovista, ikkunoista, sähköpostista jne?
Ei, kyseessä ei ole tutkijan ahneus etsiä vielä joltain
tuolta kulman takaa. Eikä kyseessä ole tutkijan osaamattomuutta siitä, ettei
ole ensi alkuun valinnut oikeita lähteitä ja keskustele sen oikean
tutkimuskirjallisuuden kanssa. Kyseessä on mielestäni tutkijan ominaisuus
hallita tutkimuskohteensa keskustelu ja aikaisempi tutkimus. Miksi näin?
Osanen lauantain ja sunnuntain aikana paikantamastani "uudesta saaliistani" Questiassa ja Helkassa.
Yritän selittää sen seuraavasti. Nyt kun olen kirjoittamassa
käsittelylukuani auki, niin olen laittamassa tähän tässä hetkessä tuotettavaan narratiiviin
kaiken senhetkisen osaamiseni siitä aihepiiristä, jolloin on pikemminkin
luonnollista, että muodostamani käsitys ja kuva tutkimuskohteestani altistuu jälleen
kerran keskustelemaan aikaisemman tutkimuksen kanssa. Mielestäni on erittäin
luonnollista, että juuri tässä vaiheessa niitä relevantteja artikkeleita,
argumentteja ja avauksia alkaa pukata kuin hikeä saunassa, sillä tässä
vaiheessa tutkijan olisi pitänyt jo noustakin sellaiselle tasolle
tutkimusaiheensa kanssa, että sen kaiken uudenkin (sellaisen, jota aikaisemmin
ei ole käyttänyt/tiennyt olevan olemassakaan) tutkimuksen lukeminen pikemminkin
vain vahvistaa tutkijan kuvaa tutkimuskohteesta kuin tekee aikaisemmin työn
jotenkin turhaksi, merkityksettömäksi tai vääräksi. Vaihtoehtoja on siis karkeasti
sanottuna kaksi: joko 1) sitä heittää niskojaan kaikelle tässä vaiheessa vastaantulevalle
keskustelulle ja etenee niine hyveinesi eteenpäin tai 2) sitten sitä ottaa lusikan
kauniiseen käteen ja lukee vielä sen vastaantulevan kirjallisuuden ikään kuin tullakseen
lopullisesti vakuuttuneesti omasta narratiivistaan, sen oikeutuksesta, sen
argumenteista jne. Mielestäni tämä vaihe on upea hetki tutkimuksen teossa. Siis
se, kun ottaa ja lukee vielä jotain lisää ja tulee sitä kautta vakuuttaneeksi
ainakin itsensä (toivottavasti myös lukijan) oman tutkimuksensa oikeutuksesta.
Ilman tuota ymmärrystä liikkuisin henkisesti heikoilla jäillä.
Siihen en sitten osaa sanoa, milloin sitten se KAIKKI on
luettu ja milloin tämä kaikki on sulanut ilmassa toisiinsa. Ehkä joskus, tai
sitten ei koskaan. Iltapäivällä kun puolisoni tuli kotiin ja kyseli kuulumisia,
kävimme lyhyen dialogin, joka kuvastanee tämänhetkistä todellisuutta ainakin
joltisenkin mahdollisesti:
-
”Kunnes…”
-
”…kunnes, mä käyn kirjastossa tai löydän taas jotain.”
Antonín Dvořák: Sinfoniat 1-9
Igor Stravinski: L’oiseau de feu
Kristjan Randalu: Desde Manhattan
Vladimír Godár: Mater
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti