Kuluneen kahden työpäivän aikana olen pyrkinyt saamaan tutkielmani johdantoon hieman lisää ryhtiä ja jykevyyttä. Sen aloitus ja johdattelu tutkimukseni kontekstiin alkaa pian jo olla kuosissaan, mitä nyt ylimääräistä saivartelua saisi poistaa. Tutkimuskatsaukseen ja käytettyihin alkuperäislähteisiin olen voinut lisätä vuoden 2012 aikana lukemiani keskeisiä tutkimuksia ja käyttämiäni lähteitä. Lisäysten perusteella voin sanoa ylpeästi, että niiden perusteella en ainoastaan pyöräillyt viime vuonna. Isoin ponnistelu on kuitenkin pyristelty tutkielmani metodologisen näkökulman kanssa.
Verkostoanalyysin hyödyntäminen historiantutkimuksessa on ollut viime aikoina varsin suosittua. Verkostometaforan hyödyntäminen tutkimuksessani on aivan relevantti lähestymistapa, sillä yritän tutkimuksessani kysyä millaista kansainvälistä tieteellistä ja poliittista yhteistyötä Igelström, Mansikka ja Mikkola Suomen Yliopistollisen Avustuskomitean yhteydessä harjoittivat ja millaisia tavoitteita he asettivat Avustuskomitean toiminnalle? Millaisia poliittisia ja tieteellisiä toimin-tamuotoja Avustuskomitea slavistien ohjaamana sai, mitä ulkopuolisia tavoitteita avustustoimintaan liittyi, ja lopulta miten Avustuskomitean toiminta heijasteli kansainvälisen tieteellisen yhteistyön muutosta uudessa valtiollisessa tilanteessa 1920-luvun alussa?
Tarkastelen tutkimuksessani tätä 1920-luvun alussa tapahtunutta toimintakulttuurin muutosta kahden suodattimen läpi: toinen näkökulma liittyy edellä mainittuihin slavistien verkostoihin, joiden varaan Suomen Yliopistollisen Avustuskomitean toiminta rakentui. Toinen näkökulma taas liittyy siihen, millä edellytyksillä verkostot rakentuivat. Tässä on kysymys slavistien aatteista, asenteista ja mielipiteistä, joten verkostonäkökulman lisäksi tutkimuksessa on tarkasteltu myös aatehistoriallisia aspekteja, joiden varassa verkostot muodostuivat. Kahden näkökulman valinta antaa mahdollisuuden tarkastella mainitun kolmen slavistin mahdollisia poliittisia toimintamalleja monipuolisemmin kuin vain tyytymällä kirjoittamaan tapahtumien kronologiaa järjestykseen.
Johanna Lilja on suomalaisten
tieteellisten seurojen julkaisuvaihtoa tutkiessaan hyödyntänyt verkostoteorian käsitteistöä. Hän on huomauttanut, että verkostosta on tullut yleinen yhteiskunnan kuvaamisen metafora, jonka avulla on mahdollista puhua monimutkaisista, hajanaisista ja luokit-telemattomista ilmiöistä sekä sallia samalla niiden monimuotoisuus. Verkostoteorioita hyödyntäen voidaan tarkastella pirstaloituneita ja hajautuneita ilmiöitä, jotka eivät muodosta selväpiirteisiä rakenteita, ”vaan joukon toisiinsa liitettyjä solmuja.”
Lilja hyödyntää omassa tutkimuksessaan oivallisesti fyysikko Albert László Barabásin hahmottelemaa topologiaa verkostojen sisäisistä lainalaisuuksista. Barabásin mukaan verkostojen etuna on, että ne lyhentävät yksilöiden ja yhteisöjen välistä etäisyyttä luoden linkkejä, tai akseleita, eri toimijoiden välillä. Barabásin mukaan verkot ovat mittakaavattomia, mikä tarkoittaa sitä, että solmujenväliset linkit jakaantuvat epätasaisesti. Barabásin mukaan ne solmut, joilla on runsaasti linkkejä vetävät jatkuvasti uusia linkkejä puoleensa. Eniten linkkejä keräävät varhaiset solmut, kun taas myöhäisten solmujen linkit ovat köyhempiä. Barabásin mukaan tämä ei vielä selitä kaikkea, sillä verkoston muodostumisessa noudatetaan myös suosintaa. Toisin sanoen, ne solmut jotka tunnetaan paremmin tai jotka ovat mahdollisuuksiltaan suotuisammassa asemassa, keräävät eniten linkkejä puoleensa. Tällaisia solmuja kutsutaan navoiksi. Barabásin teoriaa on kutsuttu mittakaavattomien verkostojen topologiaksi.
Suomen Yliopistollisesta Avustuskomiteasta muodostui pian sen perustamisensa jälkeen keväällä 1921 edellä kuvatun prosessin mukaisesti verkoston napa, joka linkitti muita solmuja puoleensa. Sekä pietarilaisten tiedemiesten avustamisen että sen kautta mahdollistuneen tieteellisten julkaisuiden vaihdon suhteen suomalaiset slavistit punoivat ensimmäiset solmut, joihin myöhemmin kiinnittyi muita linkkejä tai säikeitä, jotka ulottuivat aina slavistiikan tutkimuksen uuteen keskukseen, Prahaan ja siellä vaikuttaneisiin venäläisiin emigrantteihin. Miten tällaiset verkostot voivat muotoutua?
Asiaan kiinnittää huomiota myös toinen verkostohistorioitsija. Tutkiessaan
Heikki Huhtamäen yhteiskunnallisia verkostoja Kari Teräs on tehnyt koko joukon tutkimukselleni tärkeitä havaintoja verkostojen luonteista. Teräksen mukaan verkostot muodostuvat ihmisten jatkuvassa vuorovaikutuksessa ja sosiaalisessa vaihdannassa, jossa palvelukset ja vastapalvelukset liikkuvat henkilöltä toiselle. Vaihdannan kohteita voivat olla niin immateriaaliset kuin materiaaliset hyödykkeet. Myös Teräs huomioi mittakaavattomuutta sanoen verkostojen vaihdannan olevan pääasiallisesti näkymätöntä, suljettua ja epävirallista. Tällaista vaihdantaa on vaikea mitata arvossa tai hinnoitella, ja kohteiden vertaaminen toisiinsa on työlästä, sillä verkostosuhteiden välityksellä voidaan tehokkaasti levittää suhdetoiminnalle tärkeää mainetta, eli yhteisöissä vallitsevaa käsitystä yksilöistä ja ominaisuuksistaan. Kyse on nähdäkseni solmun maineesta ja suosiosta. Teräksen mukaan maine on luottamuksen tae, sillä maine sisältää sellaista informaatiota aikaisemmin tuntemattomasta henkilöstä, jonka varaan luottamus rakentuu.
Teräksen mukaan sosiaalisissa verkostoissa on olennaista, että osapuolet asettavat omat resurssinsa toisten verkostojen käyttöön. Tällöin verkostoon kuuluvien solmujen toimintaedellytykset laajenevat yhteisten resurssien ansiosta, jolloin verkoston toiminta on luonteeltaan yhteistyötä sellaisten päämäärien saavuttamiseksi, joita yhden solmun omilla edellytyksillä ei saavuteta. Verkoston jäsenet tulevat tässä katsannossa riippuvaisiksi toisistaan ja yhdessä hallinnoiduista varannoista. Teräksen havainnot sopivat selittämään myös Suomen Yliopistollisen Avustuskomitean asemaa verkostonsa napana.
Teräs huomioi, etteivät sosiaaliset verkostot voi olla olemassa ilman luottamusta. Mielestäni Teräksen havainnot koskevat yhtälailla myös tieteellisiä verkostoja, joihin kuuluu koko tiedeyhteisö seuroineen, jäsenineen, järjestöineen, organisaatioineen ja tukitoimintoineen. On mielestäni kiistämätöntä, että tieteelliset instituutiot kuten vaikkapa kirjastot ovat myös elimellinen osa tiedettä ja siten myös tiedeyhteisöä. Kuitenkin, ne ovat vain yksi osa sitä, aivan kuin yksittäiset toimijat ovat osana laajempia sosiaalisia verkostoja. Yksin he eivät voi niitä muodostaa.
Kuten usein historiantutkimuksessa harjoitettavan verkostoanalyysin kohteena olevalle liike-elämälle myös tiedeyhteisölle luottamus tai sen puute ovat keskeisiä verkoston muodostumisessa, sillä luottamus määrittelee toisiinsa linkittyneiden solmujen keskinäisen aseman ja suhteet. Teräksen mukaan luottamuksen taso määrittää osaltaan sen, ”kuinka valmiita ja halukkaita verkoston jäsenet ovat auttamaan toisiaan ja kuinka tiiviiksi heidän yhteistoimintansa kehittyy. Juuri luottamus on pääsylippu verkoston jäsenten hallussa oleviin tiedollisiin, taidollisiin, poliittisiin ja taloudellisiin varantoihin.”
Teräs on huomauttanut, että yhteisen hyödyn tavoittelu on yksi toimivien sosiaalisten verkostojen ominaispiirteistä, mutta oman edun tavoittelu vaatii rinnalleen altruistisia motiiveja. Tämä on tärkeää silloin kun tarkoituksena on syventää sosiaalisia suhteita myös tulevaisuudessa: ”[J]os ihminen pystyy koteloimaan oman etunsa toisen etujen sisään, hän kykenee luottamaan toiseen ja ponnistelemaan suhteen pysyvyyden puolesta.”
Edellä kuvattu altruismin ja oman edun suhde on läsnä myös slavistien kansainvälisissä verkostoissa ja avustustoiminnan yhteydessä: oman ja yhteisen edun tavoittelussa hyödynnetään sitä verkostoa johon kuulutaan, vaikka oma ja yhteinen etu voisivatkin näyttäytyä päinvastaisilta tai jopa ristiriitaisilta. Kysymyksen voisi esittää seuraavalla tavalla: miksi slavistit harjoittivat ja ylläpitivät avustustoimintaa, vaikka tämän verkoston monet solmut olivat esimerkiksi poliittiselta kannaltaan slavistien ideologiaan nähden vastakkaisia? Onko niin että yhteinen etu on korkeampi ja jalompi kuin oma etu?
***
Sellaista tänään ja eilen - nyt kuntosalille.
