2.heinäkuuta 2007
Nyt kun kroppa alkaa tuntua jälleen inhimilliseltä, verenpaine on palautunut noin normaaliksi ja enin ärtymys on laimentunut suomalaiseen konseksukseen, on aika lunastaa lupaukset ja kirjoittaa hieman taannoisesta matkastamme Marinmaalle, 26.6-1.7.2007. Varoitan lukijaa jo tässä vaiheessa siitä, että kirjoituksessa saattaa olla havaittavissa negatiivisia vireitä ja sävyjä, joskin pahimmat ylilyönnit ja purkaukset olen pyrkinyt pitämään sisälläni.
Niin, mikä matkassa meni pieleen? Tunnistin itsestäni matkan aikana sellaisia luonteenpiirteitä, jotka eivät välttämättä sovellu tiiviin aikataulun varaan rakennetulle seuramatkalle – olen oppinut toimimaan omin päin ja saamaan tahtoni poikkeuksetta ja itserakkaasti läpi. Tällä kertaa olin matkanjärjestäjän asettamien aikataulujen armoilla, hyväksyinpä ne sitten tai en.
Matkan negatiivisimmaksi puoleksi muodostui sen aikataulu, koska se ei antanut paljoakaan tilaa muutoksille ja improvisoinnille. Koska aikataulut olivat tehty liian tiiviiksi, matkan sekaan mahtui runsaasti myös hermostuneisuutta ja tarpeetonta kiirettä. Matkan olisi pitänyt olla vähintään pari päivää pidempi, jotta olisi ollut enemmän aikaa tutustua näkemäänsä ja nauttia siitä. Loppuarvioiltaan positiiviseksi matkan tekee kuitenkin se, etten tuskin koskaan olisi lähtenyt koko matkalle, jos en olisi osallistunut seuramatkalle yli 30 muun ihmisen kanssa. Kokemuksena matka olisi siis hieno – erityisesti Marinmaalla vietetty aika oli antoisaa ja opettavaista.
8.heinäkuuta 2007
Yritin jo tovin kirjoittaa pidempää matkaraporttia, mutta voi! minä uuvuin matkallani ja päätin luovuttaa. Vaikka jumala antoi paljon mehukkaita aineksia railakkaankin tarinan kirjoittamieen, niin Marinmaalla havaitusta siunatusta hulluudesta kirjoittaminen ei ole niitä maailman helpoimpia tehtäviä – sen taitaa vain Aapeli. Aito idiotia ja sen kuvaaminen saa nyt hieman erilaisen muodon. Koska matkakertomuksesta ei lopulta tullut mitään, päätin keventää tehtävääni hieman taakkaani. Pitkän kertomuksen sijaan saatte enemmän kuvia kommentteineen.
--
26.kesäkuuta, Volhovstroi, Волховстрой
Junamme pysähtyi ensimmäistä kertaa sitten Pietarin. Meno on alkanut olla jo hieman tasaisempaa ja vähemmän stressaavaa – junassa kun ei oikein pysty hätäilemään. Perinteisesti tällaisilla matkoilla, joilla ihmiset noukitaan pitkin matkaa mukaan kyytiin jokin asia kusahtaa. Nyt kiire tuli heikon matkasuunnitelman vuoksi. Aikaa turhaantui pääkaupunkiseudulla yhtä paljon kuin Pietarissa. Mielipiteitä ja tekijöitä tuntui olevan liikaa sekoittamassa soppaa ja kun meidän seureemme oli tavallaan mukana toisten ihmisten matkalla, niin olimme ikään kuin edustajia ilman äänivaltaa ja siis mahdollisuutta osallistua sekoittamiseen.
Ohjelmassa ollut Viipurin-pysähdys jäi väliin, mutta sentään Inkerinmaalla, Keltossa, pysähdyimme. Saunojat ryntäsivät puoleksi tunniksi saunaan ja meidän osasto kävi parin muun matkalaisen kanssa katsomassa Inkerinmaan isointa, vuonna 1992 rakennettua kirkkoa. Jo ensimmäisen päivän aikana oli huomattavissa, että matkaseurue jakaantui kahteen osioon – saunojiin ja meihin muihin.
Kelton kirkko
Inkerinmaata
Kelton uusi kirkko on, luulisin että pääosin, suomalaisin lahjoitusvaroin rakennettu ja alue oli jo sinällänsä mielenkiintoinen kansallisen menneisyytemme peili. Bussin ikkunasta katseltuna inkeriläisyyttä minulle edustavat vanhat puutalot, joissa oli havaittavissa karjalaistyyppistä (tai inkeriläistä, mistä sitä ottaa selvää) koristeellisuutta. Kuvani Inkerinmaasta jäi kovin pinnalliseksi. Mielenkiintoista oli myös nähdä, tosin ohikiitävästi, I.Pavlovin laboratorio, eli se sama paikka, missä koirien haukkuessa Pavlov tunsi välittömästi suunnatonta tarvetta soittaa kelloa. Mieleni tuli myös Pavlovin metroasema Prahassa, mutta se on toinen tarina. Suomalaisesta Inkeristä voi lukea enemmän täältä.
Volhovin jälkeen saavuimme kohtisiltään Tihvinään, joka on kuuluisan säveltäjän Rimski-Korsakovin synnyinkaupunki, mutta jossa sijaitsee myös yksi ortodoksinen kirkon merkittävimmistä ikoneista, Tihvinän Jumaläidin ihmeitätekevä ikoni. Täältä saamme myös mukaamme illallisen, jonka syömme lähes antaumuksella – harmittavasti Astanaan menevässä kazakstanilaisessa junassa ei ole ravintolavaunua.
Mukaan otettu radio soitti musiikkia pysähtyneisyyden ajalta ja antoi oman sävynsä matkantekoon. Kun valoisassa illassa oli miellyttävä seurata maisemia junan ikkunasta. Maisemat eivät tosin vaihtuneet, vaan ne ovat samoja ikuisia sekametsiä, joiden vyöhyke peittää maanosaamme näillä korkeuksilla aina Norjasta Tyynelle Valtamerelle.27. heinäkuuta, Kotelnits
Junamatkamme Pietarista Kirovin alueelle kesti 20 tuntia. Saavumme Kotelnitšiin, eli Kattilaan vajaata kello kaksi iltapäivällä. Kaupunki sijaitsee Vjatkan, eli yhden alueen isomman joen kyljessä, ja sieltä on löydetty merkittäviä paleontologisia jäännöksiä. Kävimmekin Kotelnitšin paleontologisessa museossa katsomassa dinosauruksien jäännöksiä ja muita maailman ihmeitä. Minua kiinnosti sen sijaan museota enemmän katu, jolla juuri olimme. Se oli Karl Marxin katu ja siinä ei ollut mitään varsinaisesti ihmeellistä. Eikä siinä pitänytkään olla. Tosin, ensi kertaa jäin ajattelemaan paikallisten ihmisten, venäläisten ylipäänsä, suhtautumista menneisyyteen.
Täällä syvällä Venäjällä maailman muutokset eivät (ehkä) olleet vielä raiskanneet rautaa. Lyhtypylväistä roikkuivat iltaisin punaista loistettaan himmeästi kajoavat viisisakaraiset tähdet ja kadulla oli pystyssä Marxin kunniaksi pystytetty patsas. Mihinkäpä niiden olisikaan pitänyt kadota? Nyt olemme siinä vaiheessa, että sekä lukijan että kirjoittajan tulee olla tarkkana lukemansa kanssa. Ehkä venäläisten (täkäläisten) suhde menneisyyteen rakentuu toisin kuin me ulkopuoliset oletamme. Onko neuvostomenneisyys jotenkin häpelllinen, torjuttu tai vastenmielinen?
Pistäydyttyämme sekä museossa että museon viereisessä kaupassa köröttelimme bussillamme puolisen tuntia Vjatkan rantatörmällä sijaitsevaan kylään, jossa meillä oli mahdollisuus tutustua dinosaurusten vanhoihin elinpaikkohin. Täällä meillä kaikilla oli myös mahdollisuus saunoa oikein kunnolla ja eräät meistä huolehtivat myös aikatauluista. Sen sijaan ensimmäiset narinat siitä, että kaikkiin saunohin ei päässyt tutustumaan kunnolla alkoivat eräiden matkalaisten joukossa. Tässä yhteydessä sen kaiken vähäisesti vedestä ja aikatauluista aiheutuneen itkun ja marinan käsitteleminen tuntuu lukijan kiusaamiselta ja muutoinkin vastenmieliseltä, turhalta. Tietäähän tuon muutenkin, mutta tuskinpa saunainpalvojat kertaakaan pääsivät kylpemään aito-marilaisittain, johon kuuluvat esim. saunarukoukset ja viidet löylyt. Enkä oikein jakasa uskoa, että myös hekään nauttivat nyt erityisen paljon liian tiukiksi luoduista aikatauluista, jolloin saunomiseen varattu aika kuluu riisuutumisene ja pukeutumiseen. 
Odotellessamme saunojia toimiltaan kävelimme kylän ruohottuneella raitilla. Ainon isä, Johannes, sanoi että hän kokee sittenkin enemmän ruohoittuneet pihat, harmaat mökkien seinät ja luovan epäjärjestyksen läheisemmäksi kuin ruotsalainen ihanteen punaisesta kesäasunnosta nuoltune pihoineen ja tarkkarivisine perantoineen. Ajatukseen oli helppo yhtyä katsoessa kaunista ja kiireetöntä kyläläisten maailmasta välinpitämätöntä elämänmuotoa. Mieluummin näin, totta.
Kylänraitilla
Joškar-Olaan oli vielä matkaa ja tulisimme myöhästymään pahanpäiväisesti. Puolessa välissä matkaamme Joškar-Olaan pysähdyimme Jaranskin (Яранск) kaupunkiin, jossa ruokailimme nopeasti ja jatkoimme matkaamme välittömästi ruokailtuamme kohti Joškar-Olaa – olimmehan tietenkin myöhässä.
27. ja 28. heinäkuuta, Joškar-Ola, йошкар-Ола
Saavuttuamme illalla Joškar-Olaan meidän oli pitänyt vielä ruokailla ja lähteä kaupunkikävelylle suomen kielen opiskelijoiden kanssa. Koska aikaa oli jo aikaisemmin suttaantunut saunaseuralaisten lojumiseen kaupunginsaunalla, niin kello oli jo sen verran paljon, että kaupunkikävelystä tulisi erittäin myöhäinen. Jätimme illallisen väliin ja lähdimme kävelylle 17-vuotiaan Sašan, ensimmäisen vuoden suomen opiskelijan, kanssa.
Lempeässä kesäillassa kylpevä Joškar-Ola vaikutti alkuun hieman uneliaalta, mutta kaupungin kävelykatu ja päässä ollut silta olivat tupaten täynnä hauskaa pitäviä nuoria – menossa olivat koulujen päättärit ja kaljan kittaaminen julkisella paikalla oli vapaa-ajan näidenkin nuorten ensisijainen toimintamuoto täälläkin.
Nukutun yön jälkeen saimme vierailla vielä Marin Valtionyliopiston [www.marsu.ru] historiallis-kielitieteellisen tiedekunnan Suomen kielen laitoksella. Opiskelutiloihin meitä tutustui kolme, kun muut olivat kiirehtineet haistelemaan Joškar-Olan tori-ilmastoa. Suomen kielen lehtori kertoi meille lyhyesti Suomen kielen opetuksesta ja käytettävissä olevista resuresseista. Itselleni vierailusta jäi positiivinen olo. Sen sijaan toisin on marilaisilla ja maria äidinkielenään puhuvilla. Joškar-Olan vierailun aikana en kuullut maria puhuttavan missään, en kadulla, enkä muuallakaan. Eikä Suomen kielen lehtorikaan halunnut ruotia marilaisten asemaa yhtään sen tarkemmin, kuin toteamalla että ongelmia on. Saimme aikaisemmin kuulla, että paikalliset nahkatukat olivat pahoinpidelleet marilaisia kansanmuusikoita heidän pidettyä konsertin Joškar-Olassa toukokuussa. Venäjän suhtautuminen tapahtumiin on kyseenalaista: heillä ei ole tarvetta puuttua asiankulkuun, koska paikalliset äärinationalistiset joukot hoitelevat työn heidän puolestaan. Sen sijaan Putinin "hajoita ja hallitse" -politiikka on sitä selkeämmin näkyvillä. Joškar-Olaan rakennttiin vast'ikään uusi jäähalli ja eräs Venäjän hienoimmista uimahalleista, jolla pidetään ainakin joitain suita supummalla. Leipää ja sirkuhuveja siis.
Osa Afganistanin sodassa kuolleiden muistomerkistä
Kun moderni kulutuskulttuuri kohtaa vanhan
Marilais-runoilija Sergei Tsavainin patsas kävelykadulla
Puolen päivän maissa karavaani jatkoi matkaansa Joškar-Olasta niittymarien luokse. Matkalla kyliin pysähdyimme marilaisen uhrilähteellä juomassa pyhää vettä ja halailemassa pyhää puuta. Perillä ensimmäisessä kylässä saunoa sai kuka katsoi sen tarpeelliseksi, ja olipa ruokaa kystä kyllä, jopa siinä määrin, että allekirjoittanut vietti seuraavan yön muovipussin luona oksennellen marilaisia herkkuja aamuun saakka. Toisessa kylässä, jossa olimme yötä saimme ensin vastaanottaa tervetuliaisruuan, jonka jälkeen mielet valtasi keski-ikäisten ihmisten vallaton leikkisyys, joka oli todistuksena suomalaisen ihmisen rappeutuneisuudesta. Sateisessa säässä kävimme myös katsomassa marilaisten uhrilehtoja ja uhrauspaikkoja kera kylän uhripapin. Illalla majoituimme marilaisiin kotiehin ja saunoimme kukin tahollaan. Vaikka voin pääasiallisesti pahoin, oli mukava levähtää raskaan ohjelman lomassa ja yrittää nukkua.
Uhrilähteellä
Hyvää soppaa vierasilla
Luova epäjärjestys
Emännät tervetuliasleipineen
Uhrilehdossa
29. kesäkuuta, jossain
Aamu aukeni tukkoisena, koska olin suorittanut yön ajan marilaisen rahkapiirakan tyhjennysharjoituksia ja nukkunut noin 32 minuuttia. Ei ehtinyt kissaa sanoa, kun pyydettiin jo lähteemään. Aikataulut kusivat jälleen. Kahdeksalta bussiin, sehän minulle kyllä käy, jos vain asiasta olisi ilmoitettu esim. edellisenä iltana ja bussit todellakin olivat lähteneet ajoissa matkaan, mutta kun ei. Matkanjärjestäjälle ja oppaalle risuja huonosti suunnitelluista aikatauluista, jotka saivat ihmisen lähinnä vihaiseksi.
Matkamme siis jatkui - toiseen marilaiseen kylään, jossa meillä oli mahdollisuus tutustua sovhoosin Kulttuuritaloon, jossa marilaiset esittivät meille musiikkiaan, niin uutta kuin vanhaakin. Ja esittivätpä he laulujansa sellaisella poljennolla, että meinasi itku päästä. Se tosin pääsi hieman myöhemmin samassa tilassa - mikä oikeus kanssamatkustajilla on häpäistä ensin itsensä ja sen jälkeen muut?
Matkamme Marinmaalla olisi pikkuhiljaa päätöksessään ja olimme suuntaamassa kohti Kazania. Lähtömme tosin viivästyi jälleen tunnin, koska matkanjärjestäjämme oli jumittunut jälleen saunaan.
Kazan, 29. kesäkuuta, klo 16.00-20.30
Saavuimme matkamme mielestäni mielenkiintoisimpaan kaupunkiin Kazaniin, Tatarstanin pääkaupunkiin. Oksennusoloni oli jo hieman parempi, joskin oli n vielä hontelo ja väsynyt. Mutta tällaisilla hetkillä ei pidä murista, sillä neljään ja puoleen tuntiin ei paljoa ehdi muutenkaan, joten siinä ajassa on turha kitistä. Ensin vierailimme Kazanin Kremlissa, jonka Iivana Julma valloitti vuonna 1552. Tämän jälkeen linnoituksesta tuli Volgan alueen kristillinen piispakunta. Linnoitusalueen suurin ihmetys on kuitenkin Kazanin 1000-vuotisjuhliin valmistunut Kul Sharif -moskeija, jonka on tällä haavaa Euroopan suurin lajissaan.
Kazanissa oli onneksi myös sen verran aikaa, että kävimme katsomassa Kazanin Jumalaläiti -ikonia, joka on eräs ortodoksien merkittävimpiä ihmeitätekeviä ikoneja. Kazanin Jumalaäiti -ikonin curriculum vitae ei ole suinkaan lyhyt. Ikonin ihmeteot ovat auttaneet mm. taistelussa ruotsalaisia vastaan vuonna 1709 ja mikä merkittävämpää, Napoleonia vastaan vuonna 1812. Lainaan suoraan hieman lisätietoa ortodoksi.net -sivustolta, josta voi lukea lisää ikonista ja sen vaiheista:
"Kun tuli tuhosi Kazanin vuonna 1579 Neitsyt Maria ilmestyi unessa 10-vuotiaalle tytölle nimeltä Matrona Onutshina ja kertoi, mistä arvokkaan kuvan voisi taas löytää. Matrona kertoi asiasta arkkipiispalle, joka ei kuitenkaan ottanut häntä vakavasti. Kahden samanlaisen unen jälkeen Matrona ja hänen äitinsä kaivoivat itse 8.7.1579 ikonin, joka oli hautautunut streltsi Onutshinin palaneen talon tuhkan alle. Ikoni löytyi samasta paikasta, jossa ikonin piilopaikkana olleen talon rauniot sijaitsivat. Tämän ikonin väitetään olevan jäljennös Blahernan kirkossa Konstantinopolissa säilytetystä apostoli Luukkaan maalaamaksi kerrotusta ikonista.
Joka tapauksessa löytyessään ikoni näytti yhtä puhtaalta kuin uusi. Arkkipiispa katui uskottomuuttaan ja vei ikonin Pyhän Nikolaoksen kirkkoon, jossa sokea mies parani samana päivänä. Kirkon pappina olleesta miehestä nimeltä Ermogen tuli myöhemmin Kazanin Metropoliitta. Hän toi ikonin Kazanin Neitsyt Marian ilmestyksen katedraaliin ja julisti 8.7. juhlittavaksi Kazanin Jumalansynnyttäjän muistolle. Tiedämme näistä asioista Ermogenin kronikasta, jonka tsaari pyysi kirjoittamaan vuonna 1595.
Myöhemmin ikonin löytöpaikalle perustettiin Jumalansynnyttäjän muistolle pyhitetty luostari, jonka ensimmäinen igumenia oli juuri ikonin löytänyt Matrona Onutshina eli kirkolliselta nimeltään äiti Marfa. Ikoni sijoitettiin tähän luostariin, josta se myöhemmin vuonna 1904 varastettiin ja tuhotiin."
Olisin eittämättä halunnut viettää enemmän aikaa Kazanissa. Neljä ja puoli tuntia olivat tosin hyvinkäytetyt, mutta Kazan vaikutti sellaiselta kaupungilta, joka vaatii paljon enemmän aikaa. Historian kerrokset ovat näkyvissä täällä joka puolella ja nyt aikaa niiden nuuskimiseen ei yksinkertaisesti ollut. Ehkäpä kaupunkiin tulee vielä joskus matkustettua uudelleen. Moskova, 30. kesäkuuta, klo 07.00-12.30
Yöjunamme saapui Moskovaan aamulla seitsemän aikoihin. Aikamme sohlattuamme asemalaiturilla, aseman sisällä, aseman edessä ja aseman lähistöllä, vapauduimme oppaan ikeen alta ja vapauduimme tarkastelemaan lauantaiaamuista Moskosvaa. Kolmelta asemalta metrolla Ohotnii rjadille ja kohti Punaista Toria. Aamu oli raikas, hieman unelias ja siksi erityisen miellyttävä. Tungosta ei ollut, eikä jono ei kiertänyt Leninin mausoleumia. Lyhyen Punaisella torilla ja Kremlin ympäristössä suoritetun kävelyn negatiivinen puoli oli se, että aamupalamme koostui McDonaldsin tuplaespressoista, koska mikään muu kahvila ei ollut vielä avannut oviaan näillä nurkin.Skippasimme Kremlin, koska aikaa oli tunnetuista syistä johtuen niukalti. Päätimme käyttää jäljelläolevan ajan Arbatilla kävelyyn ja siellä lounasteluun. Metrolla Kansalliskirjastolle ja sieltä Arbatille. Nopeasti suoritetun päästä päähän kävelyn aikana ehdimme myös ruokailla ja hengähtää hieman. Paluumatka Pietariin ja lopulta takaisin Kekkoslovakiaan oli alkamassa pian.
Arbat-kadun rikkautta Moskovassa
- Jussi-Pekka
1 kommentti:
Beautiful pictures, especially the one with the blond girl eating her soup!!!
Bizzzz
Lähetä kommentti