Lukulamppu panutuu ensimmäistä kertaa historiassaan kirjallisuuteen, tarkemmin muotoiltuna kesälukemistoon.
Asia tuli mieleeni eilen illalla, jolloin saavuin tänne maalle, Ainon vanhempien kesäpaikkaan – olin unohtanut oman lukemistoni kotiin Turkuun ja minun oli aloitettava kesäasunnon kirjahyllyjen penkominen siinä toivossa, että sieltä tulisi vastaan jotain mielenkiintoista lukemista.
Kesä ja lukeminen on muodostunut oudoksi käsitteeksi. Miten niin juuri erityisesti KESÄLLÄ pitää lukea ja heittäytyä kirjojen maailmaan - ikään kuin se kesäkirja olisi jokin autuaaksi tekevä ihme. Luulenpa vain, että kesälukemiston puffaaminen on pikemminkin kirjakaupanalan juonia. Ja koska ihmisillä on jostain syystä on aikaa enemmän kesäisin, niin heidän mielestään voi lukea jotain kevyempää ja sen sellaista hömppää. Mihin se hömpän pakkosyöttäminen perustuu, sitä en tiedä, mutta järjetöntä se on.
En yhdy ajatukseen kevyestä kesälukemistosta, joka sisältäisi esim. siroja Mäen dekkareita tai Snellmanin rakkausnovelleja, sitä sen sellaista kevyttä ja ylentävää lukemista. Asia kesälukemiston suhteen on mielestäni juuri päinvastoin. Koska aikaa, tai ainakin valoa, on enemmän, tuo ylimääräinen ja lahjana meille annettu aika tulisi käyttää mitä parhaimmin hyödyksi. Ja koska kauniin suven hukkaaminen kaikenmaailman roskakirjallisuuteen on typerää ja ajattelematonta, niin kesällä tulisi kiinnittää voimansa ja tahtonsa maailmankirjallisuuden klassikoihin. Olen puolivakaasti sitä mieltä, että kesällä tulisi lukea vain ja ainoastaan yksi kirja, joka olisi niin mahdoton, ettei keskinkertaisen turkulaisen keskinkertaiselle dekkareille jäisi enää aikaa. Mieleeni tulee välittömästi kolmen ylittämättömän kirjan lista, joista suosittelen teitä valitsemaan vapaasti kesäkirjanne ja kuluttamaan jäljellä olevat suven hetket niiden parissa – se on laatuaikaa.
Volter Kilpi: Alastalon salissa
Ivan Gontšarov: Oblomov
Hieman katumusta. Koska ”appivanhempien” kesäasunnon kirjahyllyistä ei löytynyt kuin alkukielinen Mirrivainaa, joten jouduin skippaamaan sen toistaiseksi kesälukemistostani. Gorkiakaan ei ollut kuin venäjäksi, joten piti soveltaa. Orhan Pamukin Valkoiselle Linnalle annan vielä 10 sivua aikaa muuttua paremmaksi ja jos näin ei tapahdu, siirryin Venäläiskirjallisuuden klassikoihin, siihen vuosientakaiseen WSOY:n kokoelmaan, jota koskaan en tullut lukeneeksi siltä istumalta – tosin suurin osa kertomuksista on vanhoja tuttuja, joten aika selailuksi taitaa mennä. Viimeinen viikonlopun oljenkorteni on Vasili Šukšinin Nuoren Vaganovin kärsimykset, josta minulla ei ole muuta ennakkotietoa kuin anopintekeleen laatutakuu ja erään blogin puoluee(to)n ylistys.
Uhosta huolimatta loputon kustavilainen piipunvalinta, Bezuhovin tapa tarkastella ihmistä ja Oblomovin toimettomuuden taito jäävät ainakin toistaiseksi minulta väliin, mutta suosittelen niitä kaikkia luettavaksi niiden kurjien kesädekkareiden sijaan, sillä aikansa voi todellakin kuluttaa paremmin kuin Leena Lehtolaisen kirjojen kanssa.
Hyvää kesää,
j.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti