Ten year itch

Muistopäivä. On kulunut päivälleen kymmenen vuotta siitä kun muutin Kajaanista Turkuun. Reissu venähti hieman pitkäksi, mutta kuukauden kuluttua sekin lysti tai tuska loppuu, koska muutamme Helsinkiin - pysyvästi. Muuttopäivä on 29.syyskuuta.

Pitäisi kai jotenkin pystyä analysoimaan kuluneita vuosia, mutta minulle ei oikein ole suurta halua siihen juuri nyt. Mukaan mahtuu hieman parempia ja todella huonoja vuosia ja aikoja - niin kuin kymmenen vuoden ajanjaksolle voi hyvällä syyllä olettaakin sopivan. Kaduttaako? - Ei oikeastaan, mutta toisinaan hävettää vieläkin. Ei oikein iske, joten saakoon Haavio kuvailla hieman ajatuksiani kadoteuista nuoruusvuosistani runossaan:

Tuuli Airistolta

Puhalla, vilpas merituuli,
yli Airiston,
lyö Kuuvannokan rantaan,
laine läikkyväinen!
Kuheraa, kyyhky, fanfaari;
taas kevät on,
suhise, tammi Ruissalon
kruunupäinen!

Ja muiston seppel puno, Muusa, lehvistä sen -
sen luona viipyi muinoin
poika onnellinen:
kevättuulen humun kuuli
yhä laakson lempeän,
kuuli kyyhkyn kujerruksen
läpi lehdon kiirivän.
Liity lauluun,
oi Nuoruus,
kevät kohta katoaa,
se kyyhky ei taida,
kauan kuhertaa,
kevät kohta katoaa

Lakin valkoisen hän painoi tiukkaan, ja niin
marssi onnellinen poika
Turun kaupunkiin:
soi Airiston tuuli,
purjeita reivattiin,
soi huilu ja laulu,
priki laski laituriin.

Liity lauluun,
oi Nuoruus,
kevättuuli taukoaa,
pian myrsky ja syksy
merta kurittaa,
kevät kohta katoaa.

Unikankareelle saapui poika viivähtäin
lakki valkoinen kourassa,
paljain päin.
Tuskin paljon hän tiesi,
paljon aavisti hän.
Vaskikellojen kuuli hän
kläppäävän.
Liity lauluun,
oi Nuoruus,
tuuli lehdet karistaa,
vaan ruskeaa terhoa
vaalii emo maa,
kevät kohta katoaa.

P. Mustapää

ps. Pitäisikö harkita sittenkin sitä Itä-Suomeen muuttamista uudelleen, sillä länsivenäläinen paikallislehti Helsingin Sanomat julkaisi Ulkomaat-osastonsa pääjuttunaan eilen edesmenneen Spencer-suvun edustajan muistoalttarin. HS.n Toimittajakoulu tulee todellakin tarpeeseen ja jos Aittokoski on vielä osaston esimiehenä, niin hänen palkanmaksajiensa tulisi muistuttaa lehdessä joskus olleesta uutisoinnista ja pyytää Hra "Avointa kirjettä" lopettamaan lehden bulvarisoinnin.

Hyvää viikonloppua.

j.

Nollalinja pitää

Nyt se on tehty. Join juuri elämäni ensimmäisen pullollisen Coca-Cola Zeroa. Olo on heti parempi, tunnen itseni laihemmalta ja paremminvoivalta sekä raitistuin. Muiksi hyviksi puoliksi tässä Zero-linjassani mainittakoon vaikutusvaltani räjähdysmainen kasvu lähes äärettömyyksiin.

Juoma an sich tosin maistuu aika paskalta. Tästä tosin ei saa sitten puhua!

j.

Uraani halkeaa

Jotenkin minulla on ollut sellainen tunne viime päivien aikana, että tästä puuhastelusta ei tule yhtään mitään - eikä vissiin olekaan tarkoitus tullakaan. Suomen kaikkien aikojen kehnoimman ministerin Sinikka Mönkäreen kuoleman suudelmalla siunaama projekti on ollut alusta pitäen ollut susi, joka kaikkien yhteisten etujen mukaisesti pitäisi lopettaa välittömästi.

Sen sijaan olisi aloitettava välittömästi miettimään, miten voisimme säästää energiaa. Siihenhän ei kukaan alun pitäenkään ottanut mitään kantaa.

j.

Kolja

Tänään illalla voi fiilistellä sadesäätä sisätiloissa sillä Sub TV esittää tšekkilïsen elokuvan klassikon vuodelta 1996, Koljan. Jan Svěrákin ohjaus sai aikanaan sekä parhaan ulkomaisen Oscarin että katsoen sydämet helliksi - Suomessakin.

Elokuva ei ole mielestäni parhainta Svěrákia, mutta katsottava silti. Sen tarina on universaali, eikä aikakaan ole raiskannut tätä rainaa kuten monia muita tuon ajan tšekkiläisiä pätkiä. Näin elokuvan vastikään, kun Svěrákin uusin elokuva, Vrátné láhve eli Palautuspullot tuli maaliskuussa elokuviin ja paikallinen sanomalehti puffasi Svěrákin elokuvia DVD-versioina lehdessään. Meni sivuraiteille, mutta hyvät fiilikset siitä jäi, se on sanottava.

Elokuvan, kuten kaikkien Svěrákin elokuvien, lavastus on huippuluokkaa. Hieman nostalgista fiilistä on luvassa hetkittäin, sillä kuvissa näkyy mm. Moskevskan metroasema, jota ei sitten tammikuun 1990 jälkeen ole ollut olemassakaan. Erityisesti huomioinarvoisiksi seikoiksi nousevat myös sekä Jan Svěrákin ohjaus että hänen yhteistyönsä kuvaaja Viktor Smutnýn kanssa. Myös sivurooleissa olevat Stella Zázvorková ja Ladislav Smoljak eivät petä katsojaa kertaakaan.

Nautinnollista elokuvailtaa.

j.

Hukattu mahdollisuus

Huh huh, mikä viikko, sanoi aikoinaan Anneli Sundberg Helsingin Sanomain sunnuntaisivuilla. Sittemmin Sundberg on eläköitynyt ja aiheuttanut poissaolollaan rajattoman, ellei jopa äärettömän, tasonnousun tuossa itäsuomalaisessa paikallislehdessä. Vielä kun itsensä naurettavaksi päivittäin kirjoittava kulttuuritoimitus ja Naton ainoa henkilöjäsen Olli Kivinen saataisiin lopettamaan itsensä tarpeettomina, niin lehteä voisi jopa harkita lukevansa säännöllisesti.

Hesarilla on poikkeuksellinen mediavalta maassamme – asiasta on käyty keskustelua, mutta ainakaan erkkolaiset eivät ole ottaneet vielä kritiikistä opikseen. Lehden päivittäin lisääntyvää pöhöttyneisyyttä olikin verratonta seurata viime aikoina, esimerkiksi turvallisen etäisyyden päässä ulkomailla.

Mutta mutta! Uudistumisen tarve lienee huomattu jo Päivälehden toimituksessakin ja eräitä toimenpiteitä on jo suoritettu. Ainakin GP:n [Gelsinskaja Pravda] Sunnuntaisivuja on pyritty uudistamaan viime aikoina. Huomasin niistä tulleen Maan virallisen, ylimmän ja ainoan totuuden tähtijournalistin [arvonimi on annettu ilman sarvia ja hampaita, rehellisesti] Annamari Sipilän henkilökohtainen ainevihko, johon Ansku saa ja taitaa kirjoitella ihan just sitä, mitä mieleen pälkähtää tai just nyt hotsittaa.

Pidin aikoinani suunnattomasti Sipilän sarkastisesta journalismista hänen toimiessaan Britannian-kirjeenvaihtajana – hän on suvereeni kirjoittaja ja erittäin hyvä havainnoitsija, mutta ylennys Sunnuntaisivujen yksinvaltiaaksi olisi saanut jäädä kuitenkin tapahtumatta.

Sipilä ei suinkaan ole huono, mutta maku menee nopeasti: neljä Sipilän kirjoittamaa lehtikirjoitusta tämän sunnuntain Hesarissa oli mielestäni jo hieman liikaa. Johtuen varmastikin hänelle vieraista aiheista, Sipilän tekstit, Sipilän brändi ja lopulta Sipilä itse kärsivät inflaation nopeasti. Ne alkoivat puuduttaa ja aiheuttaa allergisia reaktioita jo toisen kirjoituksen kohdalla. Yhden jaksaa, mutta ei neljää! Kolumni kirjallisuudesta puhuvista ihmisistä oli jo kerrassaan tuskallinen kokemus ja aiheutti sisäistä maanpakoa Sunnuntaisivuilta. Odotin Sipilältä aivan jotain muuta ja laadullisesti parempaa jälkeä, mutta lopputulos olikin surkea. Jopa ala-arvoinen.

Jos olisi mahdollista, niin pakottaisin Sipilän muuttamaan takaisin Britanniaan ja jatkavan siellä uraansa Suomen eräänä kaikkien aikojen parhaana ulkomaankirjeenvaihtajana ­­ - taitavat vain Erkon valmiiksi katettu juhlapöytä herkkuineen ja siloiteltu tie päätoimitukseen kiinnostavan enemmän. Harmi, sillä se on tappioksi meille lukijoille ja Helsingin Sanomain taso senkun jatkaa heikkenemistään. Vaikka kuinka parhaansa yrittäisi.

Hyvää heinäkuun jatkoa,

Jussi-Pekka

PAX

Huh, olipa eilen päivä. Aamuvuoroon kuudeksi huonostinukkuneena ja sitten vielä iltapäivällä kaikkea säätämistä asunnonhaun ja kaikenmuotoisten sähköpostiohjelmien kanssa.
Päivä tosin muuttui aurinkoiseksi oltuani Helsingin päärautatieaseman R-kioskilla. Tapahtui jotain odottamatonta: Ärrän tiskillä silmiini sattui monta vuotta kadoksissa ollut rakas ystäväni, Fazerin Pax-pastillit!!! Paksi-aski oli saatava ja välittömästi!

Alkuperäiset Pax-pastillit tuotiin markkinoille vuonna 1947 ja välittäen yksinkertaisella ja kauniilla rasiallaan tärkeää viestiä sodanjälkeiseen Suomeen. Nyt Fazer toi paksit markkinoille juhlistaakseen Suomen 90-vuotista itsenäisyyttä. Kiitos Fazer, kiitos Cloetta! Olette vastanneet jo turhiksi luulemiini hartaisiin toiveisiini ja tuoneet meillä pastilleista parhaimman, paksin, takaisin.

Ja vaikka tästä päivitetystä versiosta maistuikin läpi epätoivoinen yritys tehdä xylitolilla pakseja terveellisimmiksi maun kustannuksella, niin se ei varsinaisesta minua ei haitannut. Ensimmäinen pastilli oli kuin olisin tavannut vanhan hyvän ystävän sattumalta vuosien jälkeen: reipas, rehellinen tervehdys, kädenpuristus, halaus ja pieni häivähdys nostalgiaa yhdistettynä pieneen läpätykseen sydänalassa. Mainioita mellejä!

Lopulta mieleeni palautui se vanha myyntilausekin, joka on naiivisuudessaan ihana: ”Ota pax, ota pax, ota Fazerin pakseja kaks’”.

Sanomattakin selvää, että rasiallinen pakseja oli syöty jo ennen Kupittaan asemaa.

Tänään, mikäli selviän tämänaamuisesta juurihoidostani ilman enempiä kipuja, haen uuden rasiallisen pakseja. Ihan varmasti.

INA

Hmmm. Piti kirjoittaa paksista, mutta kirjoitan hieman INA:sta.

Pari tuossa kolme päivää olen viihdyttänyt itseäni INA:lla. Monet kahdesta lukijastani epäilemättä tietävätkin, mikä INA on. Kerron salaisuuden: se on ihmemaa, jossa on lähes kaikkea, poislukien lämmin ruoka. Linkki on tuolla alla ja tuossa oikealla on linkkivinkki mun suosikkiin.

http://www.ina.fr

Nauttikaa.

j.