Aika on nyt

Lupauksia ja niiden lunastamisia. Tutkinnon uudistamisen myötä minunkin olisi jo aika valmistua. Tarvitsen siihen yhden gradun. No, olenhan minä toki sitä gradua jo aikani tehnyt, mutta sitä vuorta ei ole ylitetty. Päinvastoin, raa'an työnteon sijaan minusta on tullut alani paras valehtelija - pystyn luomaan mitä kauneimpia valheita graduni edistymisestä - jopa niin hyviä, että olen itsekin alkanut uskoa niihin. Nyt tekosyitä ei enää ole, vaan matka on tarvottava loppuun saakka.

Syksy 2002, Praha

Olen syyskuun alusta parisen kuukautta Prahassa. Tarkoitukseni on kerätä graduni lähdemateriaali ja palata jouluksi Suomeen. Vanhoista kalenteriestani huomaan, että olen päättänyt jättää käsikirjoituksen esitarkastukseen keväällä 2003. Vain parisen viikkoa ennen muuttamistani Prahaan, kaupungin läpi virtaava joki, Vltava, tulvii ja tuhoaa arkistossa olleen aineistokokonaisuuden, jonka perässä olen tullut kaupunkiin. Arkkipiispa Antonín Podlahan arkisto pääsi siinä tulvien yhteydessä hieman kastumaan ja se on toistaiseksi käyttökiellossa. Vielä keväällä 2007 sitä ei ollut avattu, vaan aineisto pysyy jäädytettynä mahdollista kidekuivausta odottamassa.

Tarkoituksenani on ollut tutkia Böömin kansallispyhimyksen, Pyhän Václavin (Vencelaus) tuhatvuotisia muistojuhlia vuonna 1929. Mitä juhlilla haluttiin kertoa uudelle kansakunnalle. 1000-vuotisjuhlia oli organisoitu jo vuodesta 1924 lähtien ja arkkipiispa toimi vuosia juhlatoimikunnan puheenjohtajana aina vuoteen 1930 saakka. Oletettavaa siis oli, että juuri Podlahan arkistosta löytyisi kattava ja sopivan rajoitettu materiaali ajattellen tutkimuskohdettani.

Mutta nyt kun arkisto olikin jäissä, minun piti kaivella materiaalini toisaalta. Kerään ja kaivelen materiaalia Kansalliskirjastossa aiheen tiimoilta, ilman mitään varsinaista päämäärää ja ajatusta. Syyskuun lopulla, 27. päivä, Pyhän Václavin muistopäivän aattona silmiini sattuu
Petr Placákin kirjoittama teos: Svatováclavské milenium - Pyhän Václavin millennium. Rähmä! Sama aihe kuin minulla ja nyt se on tässä käsissäni painettuna. Sinne meni sekin aihe. Kuljen hieman alakuloisena pitkin Prahan katuja, istun huonolla tuulella raitiovaunussa erästä Trójan kautta kulkevaa maisemareittiä pitkin ja luen Placákin kirjaa. Placák ei kuitenkaan ollut käsitellyt aihetta aivan samasta näkökulmasta kuin minä. Minun ajatuksenani oli, että juhlallisuudet ovat eräänlainen tsekkoslovakialaisen menneisyyden rakennusprojekti - oli siis olemassa kansakunta, mutta sillä ei ollut kaikille etnisille ryhmille (tsekit, slovakit, saksalaiset) yhteismitallista historiakäsitystä, jonka alle voisi olemassa olonsa legitimoida. Placák kyllä käsittelee tätä aihetta, mutta kovin pinnallisesti ja ennen kaikkea saksan- tsekin ja hieman slovakinkielisen lehdistön kautta. Huomaan jotain, mita Placák ei käsittele loppuun: keskustelu Pyhän Václavin juhlallisuuksista oli hyvin elimellisesti tieteensisäistä (historioitsijat), mutta toisaalta erittäin politisoitunutta.

Palaan Kansalliskirjastoon ja kerään puolentoista kuukauden aikana lähes kaiken(!) paikallisten historioitsijoiden kirjoittaman aineiston Pyhästä Václavista itsenäisyydestä vuoteen 1930. Valokopioita kertyy noin 9000 sivua.

Tammikuu 2008

Vuodet ovat vierineet, mutta en ole päässyt kovinkaan pitkälle. Tai ainakaan sinne, minne olin alkupitäen menossa. Olen myöntänyt itselleni, että aiheeni valinta on ollut taitojeni ja kykyjeni ylärajalla ja koska tavoitteet olivat alkupitäenkin asetettu liian korkealle, mikään vähäisempi kuin täydellinen analyysi tsekkiläisten historoitsijoiden luomasta menneisyyskuvasta Pyhän Václavin juhlallisuuksien tienoilla ei riittäisi. Tässä on ollut se ongelma: monet ovat sanoneet suupielet kuolassa ja monta vuotta, että se on vaan gradu ja kun sen kirjoitat, voit tehdä sitten myöhemmin jotain muuta. Mutta ei! Minulle se ei ole mikään vain gradu, vaan paljon muuta. Se on uhrausta, opettelemista, oppimista, kärsimystä, umpikujia, vapaudentunteita. Se on matka, jonka päätepistettä en vielä tiedä.

Ei voida ajatella, että kaikki opinnäytteet ovat vain graduja, sillä tuo ajattelu on lähtökohtaisesti vaarallista. Jos kaikki alkavat ajatella samoin, niin yliopistosta ei synny kuin vain gradunsa tehneitä maistereita, jotka ovat hukanneet elämänsä kuningasvuodet tekemällä vain gradua, jonka kirjoittaminen antaa henkisesti ja älyllisesti tekijälleen yhtä paljon kuin Helsingin Sanomain lukeminen aamupaskalla. Ei hyvä.

Totta. Aika outoa puhetta ihmiseltä, jonka gradusta ei todellakaan tule mitään suomalaisen historiatieteen merkkipaalua. Ja joka on viimeiset viisi vuotta märissyt aiheesta riittämiin. Itsepähän olen aiheeni valinnut ja sen kanssa aikani paininut. Jos olisin tutkinut gradussani Uuden Suomen uutisointia noottikriisistä, olisi todennäköisesti valmistunut vuosikausia sitten, tosin yhtä tyhmänä kuin yliopistoon tullessani. Pitää pystyä vastaamaan haasteisiin, vaikka sitten itserakennetuihin sellaisiin. Miljoonan huonon tekosyyn ja henkisen laiskuuden vuoksi en ole pystynyt vastaamaan asettamiini haasteisiin. Olisi pitänyt, tiedetään. Nyt alkaa olla se aika jo käsillä. Lunastus. Viimeinen yritys. Jos siitä tulee paska, niin senkin voin vielä hyväksyä ja antaa itselleni anteeksi, mutta sitä en voisi antaa koskaan itselleni anteeksi, että olisin tiputtanut vaatimustasoa ja kontannut aidan alitse, koska rima oli mukamaste liian korkealla. Mieluummin jätän koko gradun tekemättä kuin kirjoitan soopaa, jota en edes olisi halunnut kirjoittaa.

Nyt talvella nähdään onko uhostasi hyötyä vai onko se jälleen eräs erinomainen episodi vuosien saatossa sepittämistäni valheista.

Iloista sunnuntai-iltaa toivottaen,
Jussi-Pekka

Lupauksia

Uuden vuoden vietto ja luksusloma Turussa on nyt ohi. Kiitos kaikille ystäville seurasta, turinoista, jupinoista ja skoolailuista. Hauskaa oli, mutta olkoon.

Uuteen vuoteen kuuluvat myös uudenvuodenlupaukset. Tässä nämä minun lausumani:

1) Kirjoitan graduni
2) Pidän tipattoman tammikuun
3) blogitan säännöllisestu

ja

4) suutelen lähimmäistäni useammin.

Älkää nyt naurako, sillä kaikki nämähän ovat ihan helposti toteutettavissa. Varsinkin tuosta gradunsorvaamisesta kuulette jatkossa tällä palstalla lisää. Ihan pian.

Hyvää sellaista!
- Jussi-Pekka

Siunausta ja sinappia

Long time, no see

Bloggittamiseen on tosiaan tullut kohtuuton jumi. Ei ole ollut sanottavaa. Ja jos on ollut, en ole halunnut sanoa. Yritetään nyt selvittää päätä hieman tässä synttäreiden alla. Vaikka, ei minulla varsinaisesti mitään asiaa ole. Tai siis, olisi mutta ei huvita kirjoittaa. Se on huono.

Saatuani sunnuntaina pikkuvarpaaseeni hiusmuurtuman, päätin jättäväni siivoukset niille, jotka osaavat sen paremmin. Sattuu ja särkylääkkeitä syödään. Silleen päivä kerralleen, ihan kuin olisi isompikin sairaus pykälässä.

Hmmm. Joulu - tuo neilikan ja appelsiinintuoksuinen juhlapyhä. Kinkkua huntuineen, sukulaisineen, lahjoineen ja kaikkineen. Yllätän itseni kuluttamasta liikaa, vaikka en tarvitse, eivätkä lähimmäisetkään tarvitse mitään. Päivän paras uutinen joulun allakin on se, että 2/3 kansalaisista vastustaa NATO-jäsenyyttä. Ja, että Smeds alkaa saavuttaa paikkansa maan keskeisimpänä taiteentekijänä. Siksi onkin irvokasta, että jotain saatanan Antti Tuuria haastatellaan radiossa viikonloppuna.

Puh. No, jostain taas se kirjottaminen on saatava auki - vaikka edes näin. Sain vuosia sitten vinkin lukion historianopettajaltani, että ennen OIKEATA kirjoittamista pitää lähettää joku sellainen paska-roska-kirja jollekin, että saa nivelet ja pään liikkumaan. Ehkä tämä oli juuri tällainen avaus, ehkä.

Työpöydällä olisikin pari ihan mielenkiintoista käänneltävää, tjeckiläisen pakkausteollisuuden lisäksi. Eiköhän se sieltä taas löydy, se.

Hyvää joulua,
j.

Maa on syntinen laulu

Koen pienen pakon kommentoida edesmenneen Rauni Mollbergin tuotantoa, ensimmäisen oikeasti kansainvälistä suomalaista elokuvaohjaajan uraa ja merkitystä.

Koska moni lukija tietää, niin olen eräänlainen tšekisti ja seuranneena sikäläistä elokuvakulttuuria jonkin verran, niin voin sanoa, että Mollbergin Mukka-filmatisointi oli ensimmäinen suomalainen elokuva josta tuli kestomenestys niin Tšekkoslovakiassa kuin myöhemmin Tšekin tasavallassakin. Se on kova suoritus aikana, jolloin tšekkiläinen elokuva nappasi palkintoja niin lännessä kuin idässäkin ja kokonainen uusi elokuvan kieli rakennettiin uudelleen. Jakubisko, Forman, Passer, Kachyna, Vláčil, ehkä myös Mollberg. Vuonna 1973 valmistettu elokuva oli siellä suosittu jo kauan ennen Kaurismäkiä ja elokuvaa esitetään edelleenkin tasaisin väliajoin paikallisessa televisiossa. Säännöllisesti ja syystäkin.

Kerran kysyin (keväällä 2001), miksi juuri tämä kyseinen elokuva "kolahtaa" tšekkeihin. Sain kuulla vastauksena, että elokuvassa esitetään sellaista elämänmuotoa ja eksotiikkaa, joka on tšekeille täysin vieras, mutta myös se on erittäin älykäs, sensitiiviinen ja lopulta raa'alla tavalla koskettava.

Tämä kaikki nyt vain näin alaviitteenä niille, jotka aikovat morkata ohjaajan elämäntyötä Paratiisin lapsien vuoksi, katsokaa myös Milka, Tuntematon ja erityisesti Maa on syntinen laulu, koska se on yksi suomalaisen elokuvan historian merkkiteoksista. Ja syystä.

j.

Viikon turhan kirjan arvostelu: Pääministerin morsian

Taannoin muuton yhteydessä huomasin, että meille kotiin on kertynyt paljon eriskummallisia kirjoja, joiden kustantaja pitäisi kaiketi saattaa tuomiolle pahemman luokan ympäristörikoksesta, metsien hakkuista huonoa tarkoitusta varten. Ajatus on siis sama kuin se, että joku luomu-/reilun kaupan viljelijä omin pienin käsin kerää sen pavun pensaasta, laittaa koriinsa, säkittää pavut, lähettää ne toiselle puolen maailmaa, jossa sen ostaa eteläpohjalainen emäntä ja keittää laihat kahvit. Rikollista toimintaa kumpainenkin.

Lähes tästä tuli ajatus lukea ja hieman jokin hyllystä löydetty kirja, jonka omistaminen saisi itseni tuntemaan rikolliselta.

Maanantai, 8. lokakuuta

Ensimmäisenä lukukokemuksena tarjoilen viime aikoina mediajulkisuuttakin tavoittaneen Susan Kurosen Pääministerin morsiamen. Kirjan on julkaissut Etukeno-niminen kustantamo vuonna 2007. Käsissäni on pehmeäkantinen pokkariversio. Toivottavasti kovakantisia ei ole lainkaan. Kanteen kustantaja on painanut kuva hymyilevästä pariskunnasta, Matti Vanhasesta ja Susan Kurosesta. Takakannesta selviää, että kuva on otettu 15. syyskuuta 2006. Kirjan ulkoasu on Jussi Vuoren luoma ja sen hallitsevin elementti yhteiskuvan lisäksi on koko kirjan kannet ylittävä vaaleanpunainen vaakaraita. Takakannessa, kustantajan esittelytekstissä lukija haastetaan pohdiskelemaan kahta erilaista maailmaa, jossa työmyyrä kohtaa luonnonlapsen, työmyyrä ja luonnonlapsi kohtaavat uusperheen haasteet sekä rankemmin kuin muut suomalaiset ja media pörrää ympärillä. Lisäksi, kustantaja tarjoilee lukijalle retorisen kysymyksen: kuinka jäyhänn suomalaismiehen pitäisi kohdella kumppaniaan? Odotan saavani antaa tuolle kysymykselle tietoteoreettisen vastauksen luettuani kirjan.

Kustantajan alkusanojen otsikkona on Vuosisadan rakkaustarina? Anteeksi, mutta en ole kovin kummoinen kirjallisuustieteilijä, en siis lainkaan sitä, mutta toivon ettei kyseessä olisi intertekstuaalinen viittaus Märta Tikkasen runokokoelmaan, joka on edelleen eräs rankimmista kertomuksista suomalaisessa kirjallisuudessa. En tosin siihen usko, sillä tietääkseni kirjassa esiintyvä hahmo, nurmijärveläinen Matti, on absolutisti, mutta jospa sentään väkivaltainen? No, leikki sikseen, koska tästähän ei saa kirjoittaa eikä puhua. Kustantaja sen sijaan kuvailee kirjailijaansa sympaattiseksi ja lahjakkaaksi naiseksi, jolla ei ole omaa pyrkyryyttä julkisuuteen, vaan pikemminkin ihmisenä, joka silloin tällöin haluaisi viettää päivän prinsessana. Kustantajan mukaan kirja koostuu Kurosen tarinasta,nauhoituksista puretuista mediatapahtumien kommentoinnista ja kustantajan jälkisanoista. Se on kertova yhden parisuhteen tarinan naisen näkökulmasta, mutta toisaalta myös yhteiskunnasta, politikon paineista ja tiedotusvälineiden vallasta. Lupaavaa, erittäin lupaavaa. Kustantaja tähdentää vielä alkusanojen lopuksi, että kirjan saama megajulkisuus on ilmiö, jota jokaisen kannattaa pohtia. Kiitos, siispä toimeen!

Kirjan muodostavat kolme isoa kokonaisuutta: Suhde, Media, Jälkisanat ja nämä pääluvut jakaantuvat yhteensä 47 alalukuun. Ensimmäinen ja toinen pääluku ovat lähes yhtä laajat, kun taas Jälkisanat ovat vain noin kymmenen sivun mittainen. Numeroituja sivuja 164 ja teoksen UDK-luokitus on 99.1. Leipätekstin fontti on riittävän suuri myös näkövammaisille.

Nyt aloitamme. Olen jo sivulla 15, eli Lukijalle–osuudessa, jotenka on hienoa huomata että olen jo taapertanut kymmenesosan kirjaa tähän mennessä. Lukijalle on ajatuksia herättävä, sillä Kuronen haastaa lukijan kysymään, miksi hän on ostanut kirjan. Kuronen päästää meidät piinasta ja sanoo lukijan ostaneen kirjan uteliaisuuttaan, ei siksi että hän olisi kuuluista kirjailija, vaan koska se kertoo hänen ja pääministerin suhteesta. Niin, eipä taida itse Kuronenkaan kuinka väärässä tässä kohdin on. Saimme Ainon kanssa kirjan läksiäislahjaksi (tämän vuoksi jo entisiltä) ystäviltämme muutettuamme Turusta Helsinkiin puolistentoista viikkoa sitten. Ja heidän motiivejaan tämän kirjanostamiseksi ei edes Jumala osaa kertoa, sillä omistuskirjoitusten joukossa seisoo kovin monen agnostikon puumerkit. Kai ne kiustatakseen tämän meille hankkivat, mutta minä olen elinkumppanini kanssa syyntakeeton!

Muuta Kuronen ei oikein tohdi johdannossaan kertoa, muuta kuin sen, ettei kysessä ole sepitetty tarina, koska kaikki se mistä hän kirjoittaa, tapahtui. Ehkäpä käsittelyluvut kertovat enemmän kuin niukahko johdanto – otan mukavan asennon nojatuolissa ja uppoduin lukukokemuksen pariin.

10 minuuttia myöhemmin…

3 päivää myöhemmin…

Ei pysty, liian hapokasta. Pääsin puoleen väliin teosta ja kirja on monesta syystä aivan käsittämätöntä kuraa, mutta myös paljastaa - yhdestä näkökulmasta - miksi pääministeri Matti Vanhanen on oikeasti aika onneton tapaus.

TUOMIO: Jää hyllyyn ( ) / Palautetaan lahjoittajalle ( X ) / Roviolle ( )

/j.

Kirjoista ja niiden suhteista

Muutto on nyt tehty - kiitos avuksi olleille suuresti. Kuten paikalla olleet tietävät, kirjat muodostavat keskeisen osan omaisuudestamme, joskin kirjojen omistaminen on aina enemmän henkistä kuin materiaalista sorttia.

Kirjat ja niiden suhteet saavat outoja järjestyksiä kun ne puretaan muuttolaatikoista ja sijoitetaan nopeasti hyllyihin, ajattelematta niiden oikeaa järjestystä kiireen keskellä. Tällöin kirjat asettuvat outoihin, järjenvastaisiin, mutta mielenkiintoisiin suhteisiin toisiinsa nähden.

Onkin itse asiassa erittäin hauskaa katsella kirjahyllyään ja nauraa, millaisia kirjoja sitä on oikein poiminut elämänsä varrelta mukaansa. Vierekkäin olevat Bernsteinin Sosialismin edellytykset, Ernest Hemingwayn The Garden of Eden, kaksin kappalein kirjahyllyä komistavat oppaat Turun yliopiston ulkomaalaisille vaihto-opiskelelijoille, Matti Peltosen Mikrohistoriasta ja Schillerin Kabale und Liebe saavat hymyni nykien ylöspäin.

Edellisestä vielä jokin ammatinvalintapsykologi tai kolmen pennin konsultti selviäisi, mutta mitä sanotte seuraavasta: Mika Kallioisen väitöskirja Kauppias, Kaupunki, Kruunu, Linn Ullmanin Ennen unta ja Hannele Koivuniemen Hiljainen tieto ovat sulassa sovussa makuuhuoneemme kirjahyllyssä. Olohuoneessa sen sijaan Tove Janssonin Muumipapan urotyöt nojaa kauniisti Friedellin Uuden ajan kulttuurihistorian kolmanteen osaan, niiden yläpuolella A. Salmen pro gradu -tutkielma, vieressään Sylvia Plathin runokokoelma, Etnokasviskeittokirja sekä Valittujen Palojen Suuri Maailmantieto... ...kas tuossahan se jo etsimäni Urbanin novellikokoelma onkin, ja siinä ihan heti seuraavina Kotien rukouskirja, Voltairen Candide, Sudoku. Numeroristikot I ja Sebaldin The Rings of Saturn.

Onpa näitä tosiaan kertynyt aika lailla. Jännä leikki tällainen kirjojen epämääräisen järjestyksen tarkkailu, pitäisiköhän uskaltaa sanoa Ainolle, että jätetään ne tälleen, paikallensa.

Ja tässä eivät näy ne minun tsekinkieliset Sinuhet, joita lienee ainakin kaksin kappalein, jossain

Tämän innoittamana taidan julkaista arvion täällä Viikon Turhasta Kirjasta, kirjasta, josta en ymmärrä miksi se meillä on. Katsotaan, kunhan selviän tuosta yleisen kielitieteen tentistä ensin.

Terveisin,
Jussi-Pekka

ps. Memmu! Se meidän kesällä etsimämme Tolstoin Sota ja Rauha oli hyllyssä. Näin sen kun pakkasin kirjoja Turussa - tosin nyt se ei taaskaan tartu silmiini.

Helsinkiin, Helsinkiin

Aika alkaa olla täysi. Huomenna, pyhän Venceslauksen kuolin- ja Ainon syntymäpäivänä, tavaramme siirtyvät reipaskokoiseen pakettiautoon odottamaan muuttokuorman lauantaiaamuista matkaa kohti itää. Johan sitä reippaat kymmenen vuotta tuli siellä oltua, joten lienee jo parempi vaihtaakin maisemaa. Sinne menivät nuoruusvuosien tähtihetket, mutta muistot jäävät. Tällä hetkellä oikeastaan harmittaa vain se, etten jaksa olla asian suhteen yhtään tämän pateettisempi.