sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Post festum 4.-14.2. 2013

Tämä sessio alkaa olla lopuillaan. Tänään sunnuntaina olen jo alkanut siirtää ajatuksiani tulevaan, eli päivätyöhöni. Huomenna aamulla vekkari soi klo 7 ja arki saapuu kaurapuuroine ja muine hyvineen tykö. Ei enää puolialastonta vetelehtimistä kylpytakki päällä lounaalle saakka, vaan askeettisuuden ylistystä arkiaamuisin. Juhlat ovat siis ohitse.

Viimeisen kokonaisen työviikon suurin riesa oli flunssailu, mikä oli oikeastaan työnteon kannalta edullista, sillä en pieneen kuumeiluun ja röhimiseen vedoten pystynyt harjoittamaan liikuntaa ja/tai muita aktiviteetteja. Tämä jätti ihan mukavasti aikaa kirjoittamiselle, mitä pystyinkin jossain määrin harjoittamaan kipeänä olon ohessa. Lähetin viime torstaina tämä kirjoitusjakson tekstini arvioitavaksi työohjaajilleni.


Olen oikeastaan ihan tyytyväinen aikaansaannoksiini, mutta olen myös tietoinen ettei tämä vielä riitä - sen kertoi myös torstaina saamani palautekin. Joitain muutoksia pitää tehdä, isojakin, mutta en ole vielä valmis tekemään niitä kaikkia edes henkisesti. Nyt onkin hyvä ottaa ihan pieni tauko, lukea viikon päivät jotain aivan muuta kuin Leninin kirjeitä Gorkille, tai Gorkin kirjeitä Leninille ja ehkä pohtia siinä samalla mitä transnationalismin (tunnetaan jossain piireissä myös ylirajaisuuden tai poikkikansallisuuden nimellä) käsitteellä voisi olla tarjottavana tutkimukselleni.

Jatkoa siis seuraa, mutta sitä ennen toivotan kaikille nautinnollista arkea.

maanantai 4. helmikuuta 2013

Mitä sain aikaan viime viikolla? 26.1.-3.2.2013

(Varoitus! Sisältää kuumepotilaana kirjoitettua höpötystä vailla aikomustakaan oikolukea tekstiä tai korjata sen epäjohdonmukaisuuksia.)

Lisensiaatintutkielmani ensimmäisen varsinaisen käsittelyluvun kasaan parsiminen oli jo lauantai-iltapäivään saakka erittäin hyvässä vauhdissa, kunnes erehdyin vilkaisemaan ihan hieman vaan paria artikkelia ja seuraamaan keskustelua niiden alaviitteiden johdattelemana. Siitäpä se helvetti aukesi ja kuten erään kollegani kanssa tänä aamuna viestittelimme, että miten se on mahdollista, että aina ”viimeisillä hetkillä” sitä mielenkiintoista kirjallisuutta alkaa tulvia syliin ovista, ikkunoista, sähköpostista jne?

Ei, kyseessä ei ole tutkijan ahneus etsiä vielä joltain tuolta kulman takaa. Eikä kyseessä ole tutkijan osaamattomuutta siitä, ettei ole ensi alkuun valinnut oikeita lähteitä ja keskustele sen oikean tutkimuskirjallisuuden kanssa. Kyseessä on mielestäni tutkijan ominaisuus hallita tutkimuskohteensa keskustelu ja aikaisempi tutkimus. Miksi näin?


Osanen lauantain ja sunnuntain aikana paikantamastani "uudesta saaliistani" Questiassa ja Helkassa.

Yritän selittää sen seuraavasti. Nyt kun olen kirjoittamassa käsittelylukuani auki, niin olen laittamassa tähän tässä hetkessä tuotettavaan narratiiviin kaiken senhetkisen osaamiseni siitä aihepiiristä, jolloin on pikemminkin luonnollista, että muodostamani käsitys ja kuva tutkimuskohteestani altistuu jälleen kerran keskustelemaan aikaisemman tutkimuksen kanssa. Mielestäni on erittäin luonnollista, että juuri tässä vaiheessa niitä relevantteja artikkeleita, argumentteja ja avauksia alkaa pukata kuin hikeä saunassa, sillä tässä vaiheessa tutkijan olisi pitänyt jo noustakin sellaiselle tasolle tutkimusaiheensa kanssa, että sen kaiken uudenkin (sellaisen, jota aikaisemmin ei ole käyttänyt/tiennyt olevan olemassakaan) tutkimuksen lukeminen pikemminkin vain vahvistaa tutkijan kuvaa tutkimuskohteesta kuin tekee aikaisemmin työn jotenkin turhaksi, merkityksettömäksi tai vääräksi. Vaihtoehtoja on siis karkeasti sanottuna kaksi: joko 1) sitä heittää niskojaan kaikelle tässä vaiheessa vastaantulevalle keskustelulle ja etenee niine hyveinesi eteenpäin tai 2) sitten sitä ottaa lusikan kauniiseen käteen ja lukee vielä sen vastaantulevan kirjallisuuden ikään kuin tullakseen lopullisesti vakuuttuneesti omasta narratiivistaan, sen oikeutuksesta, sen argumenteista jne. Mielestäni tämä vaihe on upea hetki tutkimuksen teossa. Siis se, kun ottaa ja lukee vielä jotain lisää ja tulee sitä kautta vakuuttaneeksi ainakin itsensä (toivottavasti myös lukijan) oman tutkimuksensa oikeutuksesta. Ilman tuota ymmärrystä liikkuisin henkisesti heikoilla jäillä.

Siihen en sitten osaa sanoa, milloin sitten se KAIKKI on luettu ja milloin tämä kaikki on sulanut ilmassa toisiinsa. Ehkä joskus, tai sitten ei koskaan. Iltapäivällä kun puolisoni tuli kotiin ja kyseli kuulumisia, kävimme lyhyen dialogin, joka kuvastanee tämänhetkistä todellisuutta ainakin joltisenkin mahdollisesti:

”Hei, mä luulen, että mulla on nyt kaikki ainekset kasassa.”
-          ”Kunnes…”
-          ”…kunnes, mä käyn kirjastossa tai löydän taas jotain.”

Viikon musiikki:
Antonín Dvořák: Sinfoniat 1-9 
Igor Stravinski: L’oiseau de feu 
Kristjan Randalu: Desde Manhattan 
Vladimír Godár: Mater

perjantai 25. tammikuuta 2013

Mitä yritin tehdä tällä viikolla? 18.-25.1.2013

On asioita, joita en oikein taida. Sitten on niitä asioita, jotka eivät oikein suju minulta. Ja sitten on niitäkin juttuja, joiden suhteen olen totaalisen onneton ja muistiinpanojen tekeminen lukemastani kuuluu juuri tähän kategoriaan.

Kuluneen viikon aikana olen toki yrittänyt tehdä muutakin kuin saada vanhempaa maantiepyörääni myydyksi. Lähetin maanantaina lisurini johdannon (luonnos) ohjaajalleni kommentoitavaksi. Postitin nivaskan hieman keskeneräisenä, enkä suinkaan stilisoituna, mutta palautetta olisi saatava ja muidenkin tutkimusten osioiden kanssa tulisi edetä. Sitten iskikin pulma – mitä nyt? Miten etenen, mitä teen, luenko, kirjoitanko, kaivanko napaani, syljenkö kattoon – mistä liikenteeseen?

Kun ajatuksissani oli ollut kohtalaisen selvä ajatus siitä, mitä johdantoon kirjoittaisin, niin taustaluvun ja käsittelylukujen osalta kysymystä ei kyllä oltu pohdittu etukäteen lainkaan ja helmasyntini, eli mitättömät muikkarit (en käytä mitään zoteroita tai vast.) eivät auttaneet tässä tilanteessa pätkääkään, joten kysymys on, mitä tekee ihminen, joka ei osaa tehdä lukemastaan muistiinpanoja? Vastaus: yrittää lukea sen kaiken jälleen kerran uudelleen, löytää lukemastaan uusia johtolankoja, mutta mikä huolestuttavinta, sen sijaan että kirjoittaisi lukemaansa auki paperille, menee hän uudestaan kirjastoon ja tilaa yhä lisää materiaalia sekä valokopioi vielä sen yhden semi-jänskän jutun, jos vain…

 Siinä sitä olisi - työsarkaa, kansioitua alkuperäisaineistoa ja tutkimuskirjallisuutta

Ajattelin naiivina, että selviän sillä, että käyn läpi uudelleen ne keskeiset syksyn 2011 ja talven 2012 aikana keräämäni alkuperäislähteet ja kirjoitan ne tekstirunkojen sisälle, ikään kuin istuttaisin ne oikeaan kontekstiinsa, paikkaan johon ne kuuluvat ja missä ne vastaisivat kysymyksiini yhä vakuuttavimmin. Ongelmana ei suinkaan ole se, etteikö näin hyvinkin voisi käydäkin, mutta materiaalia on reilun vuoden aikana yksinkertaisesti siunaantunut niin paljon, että pelkillä palikoiden oikeisiin kohtiin tiputtamisilla en selviä.

Ratkaisukeinona yritän seuraavaa: otan niskasta itseäni kiinni, luokittelen valokopiot ja valokuvatun arkistoaineiston ja luen vain sitä materiaalia, mikä liittyy kulloiseenkin käsiteltävään asiaan. Kuulostaa hyvin simppeliltä ja yksinkertaiselta, mutta voin kertoa, että kyllä tässä lähdepositivistin suuruudenhulluutta koetellaan!

Viikon musiikki:
Joni Mitchell: Traveloque

tiistai 22. tammikuuta 2013

Myydään Olmo Dynamic Plus maantiepyörä, Hinta 1200 EUR



Myydään hyväkuntoinen s-kokoinen maantiepyörä Olmo Dynamic Plus (alumiinirunko ja hiilikuituhaarukat) lisätarvikkeineen. Pyörä ostettu Suomesta heinäkuussa 2008 ja sillä on ajettu viime kesän syyskuuhun mennessä reilut 14 000 km. Kampisarja, etu- ja takavaihtajat vaihdettu elokuussa 2011, samoin kuin oikeanpuoleisen Ergopower-kahvan runko. Sopii alle 170 cm pyöräilijälle erityisen hyväksi ensimmäiseksi maantiepyöräksi. 

Runko: Olmo Dynamic Plus (2008).Koko: S, Yläputken pituus: 52,3 cm, Istuinputken kulma 75, Emäputken pituus: 11,0 cm.
Etuvaihtaja: Campagnolo Veloce (2011). Braze-on clampillä, eli rungossa panta, johon etuvaihtaja asennetaan.
Takavaihtaja: Campagnolo Veloce (2011) lyhyellä häkillä
Kampisarjat: Campagnolo Veloce (2011) Power-Torque kampisarja, double standard 53/39
Jarrut: Campagnolo Mirage (2008)
Kiekot: Campagnolo Scirocco (2011) –kiekkopari.     
Takapakka: Campagnolo Veloce 13/29, 10 speed (ajettu noin 6000 km)
Ohjaustanko: FSA Compact Wing 2012, 42 cm leveä, 125 mm drop, 80mm reach
Stemmi:  FSA OS 190, 90 mm
Satula: Selle Filante 2008

Mukana myydään, eli hintaan kuuluu:
+ Campganolo Veloce (2008) kampisarja, Compact 50/34. BB-kupit on, laakerit ja tiivisteet ei
+ Campagnolo Khamsin G3 (2008) kiekkopari. Takakiekossa kiinni BBB:n 12/25 -takapakka, 10 speed (ajettu noin 2000 km)
+ Campagnolon Ultra Narrow 10-speed chain, avaamaton
+ Campagnolon kahvakumit Ergopower-kahvoihin
+ 6 kpl Campagnolo Sciroccon puolia
+ metallinen pulloteline
+ pumppu

Pyörä sijaitsee Helsingin keskustassa. Jos haluttaa tulla päiväaikaan katsomaan, niin voipi ottaa yhteyttä – olen helmikuun puoleen väliin lomilla ja siten päiväaikaan kotosalla.

Yhteydenotot puhelimitse: Jussi-Pekka Hakkarainen / 050 363 9223



torstai 17. tammikuuta 2013

Mitä kirjoitin eilen ja tänään? 16.-17.1.2013

Kuluneen kahden työpäivän aikana olen pyrkinyt saamaan tutkielmani johdantoon hieman lisää ryhtiä ja jykevyyttä. Sen aloitus ja johdattelu tutkimukseni kontekstiin alkaa pian jo olla kuosissaan, mitä nyt ylimääräistä saivartelua saisi poistaa. Tutkimuskatsaukseen ja käytettyihin alkuperäislähteisiin olen voinut lisätä vuoden 2012 aikana lukemiani keskeisiä tutkimuksia ja käyttämiäni lähteitä. Lisäysten perusteella voin sanoa ylpeästi, että niiden perusteella en ainoastaan pyöräillyt viime vuonna. Isoin ponnistelu on kuitenkin pyristelty tutkielmani metodologisen näkökulman kanssa. 

Verkostoanalyysin hyödyntäminen historiantutkimuksessa on ollut viime aikoina varsin suosittua. Verkostometaforan hyödyntäminen tutkimuksessani on aivan relevantti lähestymistapa, sillä yritän tutkimuksessani kysyä millaista kansainvälistä tieteellistä ja poliittista yhteistyötä Igelström, Mansikka ja Mikkola Suomen Yliopistollisen Avustuskomitean yhteydessä harjoittivat ja millaisia tavoitteita he asettivat Avustuskomitean toiminnalle? Millaisia poliittisia ja tieteellisiä toimin-tamuotoja Avustuskomitea slavistien ohjaamana sai, mitä ulkopuolisia tavoitteita avustustoimintaan liittyi, ja lopulta miten Avustuskomitean toiminta heijasteli kansainvälisen tieteellisen yhteistyön muutosta uudessa valtiollisessa tilanteessa 1920-luvun alussa?

Tarkastelen tutkimuksessani tätä 1920-luvun alussa tapahtunutta toimintakulttuurin muutosta kahden suodattimen läpi: toinen näkökulma liittyy edellä mainittuihin slavistien verkostoihin, joiden varaan Suomen Yliopistollisen Avustuskomitean toiminta rakentui. Toinen näkökulma taas liittyy siihen, millä edellytyksillä verkostot rakentuivat. Tässä on kysymys slavistien aatteista, asenteista ja mielipiteistä, joten verkostonäkökulman lisäksi tutkimuksessa on tarkasteltu myös aatehistoriallisia aspekteja, joiden varassa verkostot muodostuivat. Kahden näkökulman valinta antaa mahdollisuuden tarkastella mainitun kolmen slavistin mahdollisia poliittisia toimintamalleja monipuolisemmin kuin vain tyytymällä kirjoittamaan tapahtumien kronologiaa järjestykseen.

Johanna Lilja on suomalaisten tieteellisten seurojen julkaisuvaihtoa tutkiessaan hyödyntänyt verkostoteorian käsitteistöä. Hän on huomauttanut, että verkostosta on tullut yleinen yhteiskunnan kuvaamisen metafora, jonka avulla on mahdollista puhua monimutkaisista, hajanaisista ja luokit-telemattomista ilmiöistä sekä sallia samalla niiden monimuotoisuus.  Verkostoteorioita hyödyntäen voidaan tarkastella pirstaloituneita ja hajautuneita ilmiöitä, jotka eivät muodosta selväpiirteisiä rakenteita, ”vaan joukon toisiinsa liitettyjä solmuja.” 

Lilja hyödyntää omassa tutkimuksessaan oivallisesti fyysikko Albert László Barabásin hahmottelemaa topologiaa verkostojen sisäisistä lainalaisuuksista.  Barabásin mukaan verkostojen etuna on, että ne lyhentävät yksilöiden ja yhteisöjen välistä etäisyyttä luoden linkkejä, tai akseleita, eri toimijoiden välillä. Barabásin mukaan verkot ovat mittakaavattomia, mikä tarkoittaa sitä, että solmujenväliset linkit jakaantuvat epätasaisesti. Barabásin mukaan ne solmut, joilla on runsaasti linkkejä vetävät jatkuvasti uusia linkkejä puoleensa. Eniten linkkejä keräävät varhaiset solmut, kun taas myöhäisten solmujen linkit ovat köyhempiä. Barabásin mukaan tämä ei vielä selitä kaikkea, sillä verkoston muodostumisessa noudatetaan myös suosintaa. Toisin sanoen, ne solmut jotka tunnetaan paremmin tai jotka ovat mahdollisuuksiltaan suotuisammassa asemassa, keräävät eniten linkkejä puoleensa. Tällaisia solmuja kutsutaan navoiksi. Barabásin teoriaa on kutsuttu mittakaavattomien verkostojen topologiaksi

Suomen Yliopistollisesta Avustuskomiteasta muodostui pian sen perustamisensa jälkeen keväällä 1921 edellä kuvatun prosessin mukaisesti verkoston napa, joka linkitti muita solmuja puoleensa. Sekä pietarilaisten tiedemiesten avustamisen että sen kautta mahdollistuneen tieteellisten julkaisuiden vaihdon suhteen suomalaiset slavistit punoivat ensimmäiset solmut, joihin myöhemmin kiinnittyi muita linkkejä tai säikeitä, jotka ulottuivat aina slavistiikan tutkimuksen uuteen keskukseen, Prahaan ja siellä vaikuttaneisiin venäläisiin emigrantteihin. Miten tällaiset verkostot voivat muotoutua?

Asiaan kiinnittää huomiota myös toinen verkostohistorioitsija. Tutkiessaan Heikki Huhtamäen yhteiskunnallisia verkostoja Kari Teräs on tehnyt koko joukon tutkimukselleni tärkeitä havaintoja verkostojen luonteista. Teräksen mukaan verkostot muodostuvat ihmisten jatkuvassa vuorovaikutuksessa ja sosiaalisessa vaihdannassa, jossa palvelukset ja vastapalvelukset liikkuvat henkilöltä toiselle. Vaihdannan kohteita voivat olla niin immateriaaliset kuin materiaaliset hyödykkeet. Myös Teräs huomioi mittakaavattomuutta sanoen verkostojen vaihdannan olevan pääasiallisesti näkymätöntä, suljettua ja epävirallista. Tällaista vaihdantaa on vaikea mitata arvossa tai hinnoitella, ja kohteiden vertaaminen toisiinsa on työlästä, sillä verkostosuhteiden välityksellä voidaan tehokkaasti levittää suhdetoiminnalle tärkeää mainetta, eli yhteisöissä vallitsevaa käsitystä yksilöistä ja ominaisuuksistaan.  Kyse on nähdäkseni solmun maineesta ja suosiosta. Teräksen mukaan maine on luottamuksen tae, sillä maine sisältää sellaista informaatiota aikaisemmin tuntemattomasta henkilöstä, jonka varaan luottamus rakentuu. 

Teräksen mukaan sosiaalisissa verkostoissa on olennaista, että osapuolet asettavat omat resurssinsa toisten verkostojen käyttöön. Tällöin verkostoon kuuluvien solmujen toimintaedellytykset laajenevat yhteisten resurssien ansiosta, jolloin verkoston toiminta on luonteeltaan yhteistyötä sellaisten päämäärien saavuttamiseksi, joita yhden solmun omilla edellytyksillä ei saavuteta. Verkoston jäsenet tulevat tässä katsannossa riippuvaisiksi toisistaan ja yhdessä hallinnoiduista varannoista.  Teräksen havainnot sopivat selittämään myös Suomen Yliopistollisen Avustuskomitean asemaa verkostonsa napana. 

Teräs huomioi, etteivät sosiaaliset verkostot voi olla olemassa ilman luottamusta. Mielestäni Teräksen havainnot koskevat yhtälailla myös tieteellisiä verkostoja, joihin kuuluu koko tiedeyhteisö seuroineen, jäsenineen, järjestöineen, organisaatioineen ja tukitoimintoineen. On mielestäni kiistämätöntä, että tieteelliset instituutiot kuten vaikkapa kirjastot ovat myös elimellinen osa tiedettä ja siten myös tiedeyhteisöä. Kuitenkin, ne ovat vain yksi osa sitä, aivan kuin yksittäiset toimijat ovat osana laajempia sosiaalisia verkostoja. Yksin he eivät voi niitä muodostaa.

Kuten usein historiantutkimuksessa harjoitettavan verkostoanalyysin kohteena olevalle liike-elämälle myös tiedeyhteisölle luottamus tai sen puute ovat keskeisiä verkoston muodostumisessa, sillä luottamus määrittelee toisiinsa linkittyneiden solmujen keskinäisen aseman ja suhteet. Teräksen mukaan luottamuksen taso määrittää osaltaan sen, ”kuinka valmiita ja halukkaita verkoston jäsenet ovat auttamaan toisiaan ja kuinka tiiviiksi heidän yhteistoimintansa kehittyy. Juuri luottamus on pääsylippu verkoston jäsenten hallussa oleviin tiedollisiin, taidollisiin, poliittisiin ja taloudellisiin varantoihin.”

Teräs on huomauttanut, että yhteisen hyödyn tavoittelu on yksi toimivien sosiaalisten verkostojen ominaispiirteistä, mutta oman edun tavoittelu vaatii rinnalleen altruistisia motiiveja. Tämä on tärkeää silloin kun tarkoituksena on syventää sosiaalisia suhteita myös tulevaisuudessa: ”[J]os ihminen pystyy koteloimaan oman etunsa toisen etujen sisään, hän kykenee luottamaan toiseen ja ponnistelemaan suhteen pysyvyyden puolesta.” 

Edellä kuvattu altruismin ja oman edun suhde on läsnä myös slavistien kansainvälisissä verkostoissa ja avustustoiminnan yhteydessä: oman ja yhteisen edun tavoittelussa hyödynnetään sitä verkostoa johon kuulutaan, vaikka oma ja yhteinen etu voisivatkin näyttäytyä päinvastaisilta tai jopa ristiriitaisilta. Kysymyksen voisi esittää seuraavalla tavalla: miksi slavistit harjoittivat ja ylläpitivät avustustoimintaa, vaikka tämän verkoston monet solmut olivat esimerkiksi poliittiselta kannaltaan slavistien ideologiaan nähden vastakkaisia? Onko niin että yhteinen etu on korkeampi ja jalompi kuin oma etu?

***
Sellaista tänään ja eilen - nyt kuntosalille.

maanantai 14. tammikuuta 2013

Mitä kirjoitin tänään? 14.1.2013

Ensimmäinen kirjoituspäivä moneen kuukauteen. Silloin aloitetaan alusta.

Ja alku tarkoitti tällä kertaa ihan alkua, eli johdannon ensimmäistä kappaletta. Olin päättänyt jo jokin aika sitten laittaa johdannon uusiksi (koska kukaan ei mitään muuta osaa siitä tutkimuksesta koskaan tule edes lukemaankaan) ja nyt oli sopiva aika, noh, aloittaa alusta.

Mahdollisuuden uuteen aloitukseen minulle tarjosi hiljattain löytämäni Bertrand Russellin lyhyt kirjoitus ”The Re-establishment of the cultural co-operation after the War”, joka julkaistiin Svenska Dagbladetissa 18. heinäkuuta 1915. Russellin puheenvuoro oli hänen vastauksensa SvD:n aloittamaan kirjoitussarjaan, jonka ajatuksena oli tarjota lukijoille eurooppalaisten intellektuellien näkemyksiä siitä, miten sodan keskeyttämä kansainvälinen kulttuuriyhteistyö tulisi järjestää uudelleen. 

 

Pari viikkoa sitten vastaan tullut teksti antoi minulle mahdollisuuden hylätä vanha (kritisoitu) aloitukseni. Russellin ajatukset ja vaatimukset tieteen kansainvälisyydestä (intellectual internationalism) saavat nyt toimia uutena näkökulmana ja johdantona tutkimukseeni, jonka tarkoituksena on tarkastella suomalais-venäläisten tieteellisten verkostojen uudelleen järjestämistä vuosina 1921–1925.

Kirjoittaminenkin eteni ja sain Russellista aasinsillan Romain Rollandiin ja hänen vuonna 1919 muotoilemaansa manifestiin Déclaration d’independence de l’esprit, josta sain rakenneltua lyhyet kappaleet saksalaisen ja venäläisen tieteen asemasta kansainvälisessä tiedeyhteisössä Versaillesin rauhan jälkeen. Rauhansopimus merkitsi myös sitä, että saksalaiset tieteentekijät saivat kantaakseen osansa sota-ajan synneistä ja heidän mahdollisuutensa osallistua kansainväliseen tieteelliseen debattiin sanalla sanoen heikkeni olemattomiin.

Vielä surkeammin kävi oikeastaan venäläiselle tieteelle, joka pirstaloitui palasina maailmalle vallankumousten, maailmansodan, sisällissodan, kauppasaarron ja bolshevikkien valtaannousun myötä. Kun neuvostotiedettä rakennettiin, niin venäläisten tieteen Ancien regimestä jätettiin jäljelle vain hallitut rippeet ja tiedeakatemia Petrogradissa oli ainoa instituutio, jolla oli suhteellisen avoimet kädet harjoittaa tiedettä suhteellisen vapaasti. Siitäkin huolimatta venäläiset oppineet joutuivat ulkoisen sensuuriin alle saksalaisten tieteentekijöiden tavoin ja suuri osa aikakautensa keskeisimmistä tieteentekijöistä joutui luopumaan kansainvälisestä keskustelusta vuosikausiksi. Tämä on kuitenkin se sauma, mihin suomalaisten slavistien verkostot tarttuvat talvesta 1921 alkaen ja he alkavat rakentaa edellytyksiä venäläisten ja länsimaisten tieteentekijöiden välillä.

Sitä toimintaa, niitä edellytyksiä tässä tutkielmassa tullaan tarkastelemaan ja kiitos Bertrand Russellin, voin liittää tuon rajapinnan osaksi laajempaa aikalaiskeskustelua tieteen internationalismista. Joskin lähdepositivistille tuli jälleen ongelma, sillä en ollut valmistellut Russell-sitaattiani ja sen kontekstia aivan täysin huolella ja joudun menemään jo heti huomenissa takaisin lukusaliin ja selaamaan niin vuoden 1915 Svenska Dagbladetia kuin Bertrand Russellin koottuja kirjoituksia, jos niiden joukosta löytyisi jotain hieman nasakampaa tekstiä, mistä saisin aloitukseen sopivan sitaatinkin, kun tuosta SvD-esseestä ei aivan sellaista helmilausetta löytynytkään. Suunta on tosin oikea, ja jos se hyvä aloitus lyhyen kirjastokeikan vaatii, niin sehän on sitten tehtävä.

Päivän musiikki
Nina Simone: The Nina Simone Story
Yle Radio 1
David Bowie: Changesbowie
R. E. M.: Reckoning