lauantai 5. heinäkuuta 2008

Le Tour 2008


Maailman hienoin (ja doupatuin) urheilutapahtuma alkaa tänään jälleen. Legendaarinen Tour de France on mielestä urheilukilpailu ylitse muiden. Tänä vuonna, valitettavasti, olen Eurosportin tavoittamattomissa, joten joudun seuraamaan kilpailua verkossa: http://www.letour.fr/2008/TDF/LIVE/us/100/videos.html tai p2p-kanavien avulla verkosta.

Tässä hieman kilpailun historiasta: http://www.letour.fr/2008/TDF/COURSE/us/histoire_home.html Lisäksi suosittelen kaikille luettavaksi Georges Vigorellon artikkelia The Tour de France Pierre Noran toimittamassa teoksessa Realms of Memory. The Construction of the French Past. II Tradition.

Poikkeuksellista tämän vuoden Tourilla on se, että kisa ei ala aika-ajolla vaan 197,5 kilometrin etapilla Brestistä Plumeleciin, mikä tarkoittaa hieman aikaisempaa tasaisempaa kilpailun alkua, joka tiputtaa kiriajajia pois jo alkuvaiheessa.

Mielenkiintoisia ovat myös asetelmat kisan voittajan nimeämiseen. Australian Cadel Evansin nimi on mainitttu tässä yhteydessä useaan otteeseen, mutta uskon myös Valverden,
Menšovin ja yllättäen O'Gradyn ja toisen Caisse d'Epargnen polkijan Oscar Pereiron olevan korkealla lopputuloksissa. Hyvältä näyttää myös ranskalaisten puolesta, sillä pitkästä aikaa ranskalaisella kilpailijalla, Christophe Moreaulla on erinomaiset mahdollisuudet voittaa kilpailu.

No, se nähdään kolmen viikon päästä Pariisissa, miten kävi, mutta tässä pieni tunnelmapläjäys historiasta: http://www.youtube.com/watch?v=N3uP_IQeyII

Ei onnea , vaan menestystä!

torstai 3. heinäkuuta 2008

Ajanvietettä sadesäällä


Tänään oli muka sateinen sää, joten en ole uskaltautunut astua jalallani huoneistoni ulkopuolelle, vaan pitänyt lähes täydellisen elokuvapäivän, maaten sohvalla ja syöden jäätelöä.

Leffamarathon alkaa olla jo puolessa välissään ja katsottuna ovat Ei minua kukaan rakasta, Kirjeitä Iwo Jimalta, The Best Man, The Queen ja Fauteuils d'Orchestre. Edessä ovat vielä Isiemme liput, mahdollisesti joko Jackass 2 tai Tajnosti sekä Rakkaus - Meno & Paluu.

Rankkaa on ihmisen elo lomalla.

/ j.

keskiviikko 2. heinäkuuta 2008

Kesälukemista


Kuten viime kesänä tuli samaisessa mediassa päiviteltyä, taas on nk. lukijan kausi, eli kesä. Oletettavasti juuri kesällä on aikaa lukea kaikkea maan, taivaan ja helvetin väliltä. Eräät tuhlaavat aikaansa dekkareihin, toiset lukevat vihdoinkin sen Tolstoinsa, mutta kukin tavallaan.

Kun tässä kirjallisuustantat ovat julistelleet omia kesän lukulistojansa pitkin kevättä ja alkukesää, lienee Lukulampunkin paljastaa mitä on tullut luettua ja mitä on vielä lukematta.

Lopputalven ja kevään aikana ei tullut luettua ollenkaan – en vain pystynyt keskittymään kahta sivua enempää yhteenkään teokseen, oli se sitten mielenkiintoinen tai surkea. Siksi lukulistalle onkin kerääntynyt aika liuta viimeisten muutamien kuukausien aikana hankittua kerrontaa.

Olin huhtikuun lopulla Intiassa ja paluumatkalla tuli hankittua jokunen kirja lentokentän lehtikioskista ja/tai saaduksi lahjaksi yhteistyökumppaneilta. Yhden hankkimistani, M.J. Akbarin Bylinen jo ehdinkin lukea. Byline on kokoelma Akbarin lehtikirjoituksia ja esseitä Intiasta, islamista, muslimien ja hindien yhteiselosta, Kashmirista, Pakistanista, terrorismistia lokakuulta 2001 joulukuulle 2002. Akbar on yksi Intian arvostetuimmista ja kansainvälisesti kuuluisimmista lehtimiehistä ja hänen kirjoituksistaan aukeaa hieman toisenlainen perspektiivi 9/11 –jälkeiseen maailmanjärjestykseen – erilainen, kuin se mihin meidät on opetettu. Akbarin blogia voi ja kannattaa lukea osoitteessa: http://www.mjakbar.org/

Akbar kirjoittaa myös pitkää proosaa ja lukulampun alle on laitettu hänen teoksensa Blood Brothers. A Family Saga, jonka hankin intialaisen kollegani suosituksesta. Akbarin kirja on sukukronikka, joka kertoo kolmen muslimisukupolven tarinan. Olen lukenut pari arvostelua vasta ja tässä yksi antamaan hieman suuntaviivoja: http://www.tehelka.com/story_main17.asp?filename=hub042206The_Tailor.asp Kirja ei ole aivan ensimmäisenä listallani, joten se jäänee myöhemmälle kesään .

Edelleen Intiasta ostamiani kirjoja ovat Aminuddin Khanin best-seller A Right Royal Bastard, jonka ostin sokkona suositusten saattelemana. Tässä hieman ylistävä arvostelu kirjasta: http://www.channel6magazine.com/article/article.asp?name1=may08b1.inc&name2=may08b2.inc&name3=Article Lisäksi, tärkeämpää kuin kirjan hehkuttaminen, on se seikka, että Khan on kotoisin Hyderabadista. Se lienee yksi syy miksi hyderabadilaiset isäntäni suosittelivat juuri tätä kirjaa minulle.

Salman Rushdien kirja Enchantress of Florence tulin hankinneeksi ahneuksissain Hyderabadin lentokentän kirjakaupasta, koska sain kovakantisen kirjan erittäin huokeaan hintaan, alle 10 euron. En tiedä, milloin luen tämän, en todellakaan osaa sanoa. En ole ollut niin suuri Rushdien ystävä aikaisemmin, joskaan en ole lukenut Rushdieta kohta varmaan vuosikymmeneen, joten ehkä olen kasvanut lapsen viattomuudesta ja kirkasotsaisuudesta askeleen tai kaksi kohti kypsempää lukijaa ja saan tästä Rushdiesta irti enemmän kuin joskus kauan sitten taannoin menneisyydesssä niistä aikaisemmista.

Mielenkiintoinen kirjahankinta oli myös Shashi Tharoorin artikkelikokoelma The Elephant, the Tiger & the Cellphone. Jos paljastan vielä alaotsikon Reflections on India in the Twenty-first Century, niin lukija varmaan ymmärtää kirjan käsittelevän Intian suurta muutosta 1990-luvulta moderniin aikaan, muuttumista elefantista tiikeriksi. Joitain hajanaisia artikkeleita olen jo lueskellut ja saanut niistä aika oivallisia oppeja nyky-Intian tarkasteluun. Tharoorin kotisivuilla lisää aiheesta, kuten kirjoittajasta itsestään: http://www.shashitharoor.com/books/elephant/

Toissaviikkkoiselta Lontoon-matkalta luulin löytäväni etsimämi, mutta näin ei käynyt. Toivomatkaltani Gower Streetin Waterstonesiin mukaan tarttui suuresti arvostamani Thomas Bernhardin The Loser (alkuteos, Der Untergeher), jonka toivon jatkavan Bernhardin suloisen vittumaista tapaa kirjoittaa minä-muodossa inhottavista ihmisistä, pakkomielteineen, pelkoineen, heikkouksineen, sairauksineen, puutteineen, salaisuuksineen. Ei ihme, että samaistun usein voimakkaasti ja intiimisti Bernhardin henkilöhahmoihin, sillä meitä kusipäitähän maailman on pullollaan. Eräs arvostelu löytyy täältä: http://www.npr.org/templates/story/story.php?storyId=12871742

Toinen Lontoosta hankkimani kirja on puolalaisen Andrzej Stasiukin romaanin 9 (yhdeksän) , joka arvosteltiin taannoin NY Timesissa perin suopeaan sävyyn: http://www.nytimes.com/2007/06/10/books/review/Welsh-t.html

Aloitin kirjan jo tuolloin ennen juhannusta työmatkan aikana, mutta jotenkin tuo puolalainen post-kommunistinen underground tökki niin pahasti parin ensimmäisen sivun jälkeen, että päätin säästää koko teoksen sateisemmalle päivälle, sillä peilinsiruissa pelehtivän varsovalaisen narkkarin tarina ei uponnut aivan kohdillensa niihin kauniisiin säihin ja hieman jo pirteämpään kesäiseen mieleen. Olen antanut kirjalle kuitenkin mahdollisuuden ja pidän sitä sängyssäni siltä varalta, että alkaisi varmasti ahdistamaan.

Ahdistuksesta ja sen hoidosta on sen sijaan pitänyt huolen toinen hankkimani Bernhardin kirja, Betoni, joka täydentää mainiosti viime syksynä julkaistun Hakkuun antamaa kuvaa Bernhardin maailmanjärjestyksestä. Kuten kirjoitin aikaisemmin tässä yhteydessä , samaistun usein Bernhardin sairaalloisiin henkilöhahmoihin – niin kävi myös Betonin yhdeydessä, jonka päähenkilö Rudolf on maailmasta eristäytynyt moderni kellari-ihminen, joka pyrkii aloittamaan musiikkitieteellistä tutkielmaa Felix Mendelssohnista. Rikon tekijänoikeuksia ja siteeraan pätkän Bernhardia kirjan alusta:

On oltava yksin, täysin omissa oloissaan, jos aikoo ajatustyöhön! Valmistelut kestivät yli viisi tuntia, puoli yhdeksästä puoli kahteen yöllä, ja kuten arvata saattoi, en nukkunut loppuyönä lainkaan. Eniten minua vaivasi ajatus, että sisareni saattaisikin jostain syystä palata ja pilata suunnitelmani. - - - Makasin valveilla ja kuuntelin, ilmestyisikö sisareni ovelle, vuoroin kuuntelin, olisiko sisareni ovella, ja sitten taas ajattelin työtäni, ennen kaikkea, kuinka työni aloittaisin, mikä on työni ensimmäinen lause, sillä en vieläkään tiennyt, miten aloittaisin, en voinut ryhtyä työhön. Niinpä kuulostelin tuskaisena koko yön, palaisiko sisareni, ja toisaalta mietin, millä lauseella Mendelssohn Bartholdy –työni aloittaisin, kuulostelin epätoivoisena ja yhtä epätoivoisena mietin yhä uudelleen työni ensimmäistä lausetta. Lähes kaksi tuntia ajattelin sekä Mendelssohn-työni ensimmäistä lausetta että kuulostelin, palaisiko sisareni tuhoamaan työni jo ennen kuin olisi sitä ylipäätään edes aloittanut. Kuunnellessani aina vain tarkkaavaisemmin, oliko sisareni palannut, ja samalla ajatellessani, että jos hän todella palaa, hän tuhoaa väistämättä Mendelssohn Bartholdy –työni, ja toiseksi ajatellessani tutkimukseni ensimmäistä lausetta olin lopulta nukahtanut uupumuksesta; kun säpsähdin hereille, kello oli viisi. Olin suunnitellut ryhtyväni työhön neljältä, ja nyt kello on viisi. Kavahdin tätä ennennäkemätöntä huolimattomuuttani tai pikemminkin kurittomuuttani. […]

Joku näppäimistönsä takana tunnistaa juuri nyt itsensä tästä lyhyestä lainauksesta. Kun tekosyitä haetaan ja kaivetaan aikansa, niin sellaiset kyllä löytyvät. Musiikkitieteilijälle se on hänen sisarensa, minulla niitä tekosyitä on ollut ja tulee olemaan enemmän.

Betoni on niin valloittavaa Bernhardia, että saanen sen helposti loppuun tänään iltapäivällä. Aloitin eilisyönä kahdelta, kun en saanut unta ja lopulta vain lopullinen väsähtämiseni ja luonnollinen unentarpeeni sai minut laskemaan sinänsä ohuen kirjan viereeni. Painoin silmät kiinni ja nukahdin. http://paivikosonen.blogspot.com/2008/04/betoni.html

Lisäksi olen lopettanut Osmo Soininvaaran Fillarilla Nizzaan –teoksen, joka pohjautuu Soininvaaran vuoden takaisiin blogiteksteihin, jotka julkaistiin Soininvaaran pyöräillessä Euroopan läpi, Helsingistö Nizzaan, kuukaudessa.

Luettuani kirjan, minulle jäi hieman hapan maku suuhun. Ei siksi, että Soininvaara olisi huono kertoja, vaan siksi ettei hän blogiteksteihin verrattuna ollut lisännyt juurikaan mitään laajempaa analyysia tai pohdintaa ”maailman tilasta”. Arvostan Soininvaaraa ajattelijana, joskin tämän teoksen kohdalla tämä puoli jää mainiosta tilaisuudesta huolimatta perin suppeaksi. Mainio matkakertomus ja pyöräilymatkailun ylistyshän kirja on ja sen voi lukea sellaisenaan kuka tahansa, ken on viehtynyt kaukokaupuuseen ja matkalla olemiseen.

Lopuksi. Tilaamani tšekkiläisen viikkolehden mukana saapui tämän kesän kirjallisuusvihkonen, Divadelní minutky II (Teatteriminuutit 2), joka on A2:n kustantama lätyskä, sisältäen viisitoista 60 sekunnin mittaista näytelmää, jotka käsittelevät Josef Kajetán Tyliä, kuuluisaa tšekkiläistä dramaturgia, jonka syntymästä tänä vuonna tulee kuluneeksi 200 vuotta. 60 sekunnin ”kohtaamisia” J.K. Tylin kanssa ovat kirjoittaneet niin hieman nimekkäämmät kuin aloittelevatkin tšekkiläiset skribentit. Toimii vessalukemisena aivan mainiostii ja hyvänä harjoitteena mittaan puristetusta kerronnasta. Eniten olen toistaiseksi pitänyt nuoren Anna Sobotkován näytelmätekstistä.

Maanantaina kävin Hiltusella ja mukaan tarttu kaksi kirjaa: Hannu Luntialan In Memoriam, joka koostuu 61:sta muistokirjoituksesta, jotka nivoutuvat toisiinsa ja kohdehenkilön elämän ympärille mielenkiintoisena kuteena. Alkuun en pitänyt Luntialan tyylistä (pidin siitä parisen vuotta sitten ilmestyneessä novellikokoelmassa Hommes todella paljon) korostaa henkilöhahmojensa luonteenpiirteitä – pidin sitä hieman liian itsestään selvänä ja alleviivattuna, enkä lainkaan hauskanakaan, mutta sitten annoin tarinalle periksi ja nyt In Memoriam tuntuu ennen paria viimeistä lukua ihan mukiinmenevältä kirjalta, joka kertoo ihmisten välisistä suhteista ja heidän elämäntarinoistaan perin mielenkiintoisen muodon, kuolinkirjoitusten, kautta.

Kirja taisi ilmestyä helmikuussa ja näin Luntialan esittelemässä teostaan televisiossa. Hän sanoi osuvasti, että jokaisen ihmisen tulisi aina aika ajoin kirjoittaa oma kuolinkirjoituksensa ja jos paperille jää vain sanat: x.y. syntyi, eli, työskenteli ja kuoli, niin asianomaisen tulisi vakavasti tarttua tuumasta toimeen ja hankkia itselleen jotain sisältöä elämäänsä. Yhdyn Luntialaan tässä kohdin täysin.

Hiltusesta tarttui mukaan muutakin, nimittäin Чешско–русский автотракторный словарь (Tšekkiläis-venäläinen traktorisanakirja) vuodelta 1977, joka nyt on siis ihan tavallinen kaksikielinen sanakirja kaikeasta traktoreihin liittyvästä. Ostin sen puhtaasti ammatillisessa mielessä, sillä ainahan sieltä jonkin kammen tai venttiilin synonyymin löytää. Ja onpa siitä ollut hieman hupiakin lukijalleen, tuosta jo kansatieteen alaan kuuluvasta sanakirjasta.

Hyvää kesää kaikille lukijoille.

- Jussi-Pekka

tiistai 1. heinäkuuta 2008

Isänmaiden heinäkuu


Ylen Radio 1 on viimeisten vuosien aikana onnistunut verrattain mainiosti teemoittamaan heinäkuun ohjelmistoaan. Punainen, pakållinen ja jumalainen heinäkuu onnistuivat liimaamaan minut transistorini ääreen kovin tiiviisti. Kun näin uusimman teeman,
Isänmaiden heinäkuun, ajattelin että nyt ollaan metsässä ja pahasti.


Teemassa on niin paljon kuoppia, että niitä on mahdoton välttää. Yle tarjoaa ohjelmaa muun muassa urheilusta ja isänmaasta, musiikista ja kansallisuusaatteista, harmonikkamaaottelusta Ruotsia vastaan ja maahanmuutosta. Kaikki teemat tuntuvat aiheen pintapuoliselta käsittelyltä, ilman halua mennä kaivamaan suomalainen kansallistunnon syviä vesiä, kääntämään myyttejä "pienestä kansakunnasta" tai puhumaan banaalista nationalismista, jota jokaisessa kädenkäänteessä harjotamme. Aiheet saisivat olla puolestani vaikka ne samat, mitkä Yle on valinnut, mutta jos ne vain pääsivät toteamuksen ja metakertomuksen ylläpidon tasoa syvemmälle kansakuntamme todellisiin luonteenpiiirteisiin, kuten ahneuteen, pikkusieluisuuteen, näennäiseen teknokratiaan, vallanpelkoon, alistumiseen, Eurooppa-kompleksiin, katkeruuteen, ja kyvyttömyyteen hyväksyä toisenlaisuutta.

Ensimmäisen päivän, tämän päivän, ohjelma on hieman pettynyt, koska aiheet vievät (kuten olettaa saattoi) meidät tarkastelemaan MUIDEN kansakuntien kansallistunnetta. Ohjelmistossa ovat niin itsestäänselviä valintoja, kuten petroskoilaisen runoilijan Armas Mishinin tarina, jossa hän puhuu eurooppalaisesta identiteetistä ja pohtii maailmankansalaisuudesta sekä Nie wieder Deutschland - Ei koskaan enää Saksaa, jonka ohjelmaesittely lupaa seuraavaa: Historialle vastareaktiona syntynyt Saksan antifasistinen liike inhoaa yleisesti kaikkea ja aivan erityisesti saksalaista nationalismia. Se saa allergisia oireita pelkästään sellaiseen viittaavasta, kuten kansallisista juhlista, muistopäivistä, lipuista, merkeistä, lauluista.


Ei ei ei. Olen pettynyt ohjelmavalintoihin - emme joudu tarkastelemaan itseämme, vaan käännämme katseemme muiden kansojen ongelmalliseen menneisyyteen ja itsensämääriittelyyn. Mielestäni olisi ollut arvokkaampaa tarkastella omaa pesää ja sen oireita ennen kuin määritellä muiden kansakuntien luonnetta vankasti stereotyyppeihin nojautuen. Lisäksi toivoin, että ensimmäisenä päivänä olisi tullut ohjelma, joka olisi pureutunut isänmaan (ja äitimaan) käsitteeseen ja makustellut sillä ja miettinyt mitä se nyt oikein tarkoittaa.

Paljoa ei siis ohjelmakarttaa selatessa ole tulossa, mutta annetaan nyt mahdollisuus ohjelmille - turha tuomita etukäteen, kun yhtään ohjelmaa ei ole vielä edes lähetetty ;-) Epäilen toki.

- Jussi-Pekka