tiistai 24. heinäkuuta 2007

Kolja

Tänään illalla voi fiilistellä sadesäätä sisätiloissa sillä Sub TV esittää tšekkilïsen elokuvan klassikon vuodelta 1996, Koljan. Jan Svěrákin ohjaus sai aikanaan sekä parhaan ulkomaisen Oscarin että katsoen sydämet helliksi - Suomessakin.

Elokuva ei ole mielestäni parhainta Svěrákia, mutta katsottava silti. Sen tarina on universaali, eikä aikakaan ole raiskannut tätä rainaa kuten monia muita tuon ajan tšekkiläisiä pätkiä. Näin elokuvan vastikään, kun Svěrákin uusin elokuva, Vrátné láhve eli Palautuspullot tuli maaliskuussa elokuviin ja paikallinen sanomalehti puffasi Svěrákin elokuvia DVD-versioina lehdessään. Meni sivuraiteille, mutta hyvät fiilikset siitä jäi, se on sanottava.

Elokuvan, kuten kaikkien Svěrákin elokuvien, lavastus on huippuluokkaa. Hieman nostalgista fiilistä on luvassa hetkittäin, sillä kuvissa näkyy mm. Moskevskan metroasema, jota ei sitten tammikuun 1990 jälkeen ole ollut olemassakaan. Erityisesti huomioinarvoisiksi seikoiksi nousevat myös sekä Jan Svěrákin ohjaus että hänen yhteistyönsä kuvaaja Viktor Smutnýn kanssa. Myös sivurooleissa olevat Stella Zázvorková ja Ladislav Smoljak eivät petä katsojaa kertaakaan.


Nautinnollista elokuvailtaa.


j.


sunnuntai 22. heinäkuuta 2007

Hukattu mahdollisuus

Huh huh, mikä viikko, sanoi aikoinaan Anneli Sundberg Helsingin Sanomain sunnuntaisivuilla. Sittemmin Sundberg on eläköitynyt ja aiheuttanut poissaolollaan rajattoman, ellei jopa äärettömän, tasonnousun tuossa itäsuomalaisessa paikallislehdessä. Vielä kun itsensä naurettavaksi päivittäin kirjoittava kulttuuritoimitus ja Naton ainoa henkilöjäsen Olli Kivinen saataisiin lopettamaan itsensä tarpeettomina, niin lehteä voisi jopa harkita lukevansa säännöllisesti.

Hesarilla on poikkeuksellinen mediavalta maassamme – asiasta on käyty keskustelua, mutta ainakaan erkkolaiset eivät ole ottaneet vielä kritiikistä opikseen. Lehden päivittäin lisääntyvää pöhöttyneisyyttä olikin verratonta seurata viime aikoina, esimerkiksi turvallisen etäisyyden päässä ulkomailla.

Mutta mutta! Uudistumisen tarve lienee huomattu jo Päivälehden toimituksessakin ja eräitä toimenpiteitä on jo suoritettu. Ainakin GP:n [Gelsinskaja Pravda] Sunnuntaisivuja on pyritty uudistamaan viime aikoina. Huomasin niistä tulleen Maan virallisen, ylimmän ja ainoan totuuden tähtijournalistin [arvonimi on annettu ilman sarvia ja hampaita, rehellisesti] Annamari Sipilän henkilökohtainen ainevihko, johon Ansku saa ja taitaa kirjoitella ihan just sitä, mitä mieleen pälkähtää tai just nyt hotsittaa.

Pidin aikoinani suunnattomasti Sipilän sarkastisesta journalismista hänen toimiessaan Britannian-kirjeenvaihtajana – hän on suvereeni kirjoittaja ja erittäin hyvä havainnoitsija, mutta ylennys Sunnuntaisivujen yksinvaltiaaksi olisi saanut jäädä kuitenkin tapahtumatta.

Sipilä ei suinkaan ole huono, mutta maku menee nopeasti: neljä Sipilän kirjoittamaa lehtikirjoitusta tämän sunnuntain Hesarissa oli mielestäni jo hieman liikaa. Johtuen varmastikin hänelle vieraista aiheista, Sipilän tekstit, Sipilän brändi ja lopulta Sipilä itse kärsivät inflaation nopeasti. Ne alkoivat puuduttaa ja aiheuttaa allergisia reaktioita jo toisen kirjoituksen kohdalla. Yhden jaksaa, mutta ei neljää! Kolumni kirjallisuudesta puhuvista ihmisistä oli jo kerrassaan tuskallinen kokemus ja aiheutti sisäistä maanpakoa Sunnuntaisivuilta. Odotin Sipilältä aivan jotain muuta ja laadullisesti parempaa jälkeä, mutta lopputulos olikin surkea. Jopa ala-arvoinen.

Jos olisi mahdollista, niin pakottaisin Sipilän muuttamaan takaisin Britanniaan ja jatkavan siellä uraansa Suomen eräänä kaikkien aikojen parhaana ulkomaankirjeenvaihtajana ­­ - taitavat vain Erkon valmiiksi katettu juhlapöytä herkkuineen ja siloiteltu tie päätoimitukseen kiinnostavan enemmän. Harmi, sillä se on tappioksi meille lukijoille ja Helsingin Sanomain taso senkun jatkaa heikkenemistään. Vaikka kuinka parhaansa yrittäisi.

Hyvää heinäkuun jatkoa,

Jussi-Pekka

torstai 19. heinäkuuta 2007

PAX

Huh, olipa eilen päivä. Aamuvuoroon kuudeksi huonostinukkuneena ja sitten vielä iltapäivällä kaikkea säätämistä asunnonhaun ja kaikenmuotoisten sähköpostiohjelmien kanssa.
Päivä tosin muuttui aurinkoiseksi oltuani Helsingin päärautatieaseman R-kioskilla. Tapahtui jotain odottamatonta: Ärrän tiskillä silmiini sattui monta vuotta kadoksissa ollut rakas ystäväni, Fazerin Pax-pastillit!!! Paksi-aski oli saatava ja välittömästi!

Alkuperäiset Pax-pastillit tuotiin markkinoille vuonna 1947 ja välittäen yksinkertaisella ja kauniilla rasiallaan tärkeää viestiä sodanjälkeiseen Suomeen. Nyt Fazer toi paksit markkinoille juhlistaakseen Suomen 90-vuotista itsenäisyyttä. Kiitos Fazer, kiitos Cloetta! Olette vastanneet jo turhiksi luulemiini hartaisiin toiveisiini ja tuoneet meillä pastilleista parhaimman, paksin, takaisin.

Ja vaikka tästä päivitetystä versiosta maistuikin läpi epätoivoinen yritys tehdä xylitolilla pakseja terveellisimmiksi maun kustannuksella, niin se ei varsinaisesta minua ei haitannut. Ensimmäinen pastilli oli kuin olisin tavannut vanhan hyvän ystävän sattumalta vuosien jälkeen: reipas, rehellinen tervehdys, kädenpuristus, halaus ja pieni häivähdys nostalgiaa yhdistettynä pieneen läpätykseen sydänalassa. Mainioita mellejä!

Lopulta mieleeni palautui se vanha myyntilausekin, joka on naiivisuudessaan ihana: Ota pax, ota pax, ota Fazerin pakseja kaks’.

Sanomattakin selvää, että rasiallinen pakseja oli syöty jo ennen Kupittaan asemaa.

Tänään, mikäli selviän tämänaamuisesta juurihoidostani ilman enempiä kipuja, haen uuden rasiallisen pakseja. Ihan varmasti.

keskiviikko 18. heinäkuuta 2007

INA

Hmmm. Piti kirjoittaa paksista, mutta kirjoitan hieman INA:sta.

Pari tuossa kolme päivää olen viihdyttänyt itseäni INA:lla. Monet kahdesta lukijastani epäilemättä tietävätkin, mikä INA on. Kerron salaisuuden: se on ihmemaa, jossa on lähes kaikkea, poislukien lämmin ruoka. Linkki on tuolla alla ja tuossa oikealla on linkkivinkki mun suosikkiin.

http://www.ina.fr

Nauttikaa.

j.

tiistai 17. heinäkuuta 2007

Himo

Tänään halusin lähteä töiden jälkeen shoppailemaan alennusmyynteihin. Tarvitsen paidan tai kaksi.

Ahdistuin toisessa liikkeessä jo niin paljon, että päätin lähteä välittömästi terassille juomaan olutta ja lukemaan neuvostokirjallisuutta. Himo laantui.

lauantai 14. heinäkuuta 2007

Kesälukemista



Lukulamppu panutuu ensimmäistä kertaa historiassaan kirjallisuuteen, tarkemmin muotoiltuna kesälukemistoon.

Asia tuli mieleeni eilen illalla, jolloin saavuin tänne maalle, Ainon vanhempien kesäpaikkaan – olin unohtanut oman lukemistoni kotiin Turkuun ja minun oli aloitettava kesäasunnon kirjahyllyjen penkominen siinä toivossa, että sieltä tulisi vastaan jotain mielenkiintoista lukemista.

Kesä ja lukeminen on muodostunut oudoksi käsitteeksi. Miten niin juuri erityisesti KESÄLLÄ pitää lukea ja heittäytyä kirjojen maailmaan - ikään kuin se kesäkirja olisi jokin autuaaksi tekevä ihme. Luulenpa vain, että kesälukemiston puffaaminen on pikemminkin kirjakaupanalan juonia. Ja koska ihmisillä on jostain syystä on aikaa enemmän kesäisin, niin heidän mielestään voi lukea jotain kevyempää ja sen sellaista hömppää. Mihin se hömpän pakkosyöttäminen perustuu, sitä en tiedä, mutta järjetöntä se on.

En yhdy ajatukseen kevyestä kesälukemistosta, joka sisältäisi esim. siroja Mäen dekkareita tai Snellmanin rakkausnovelleja, sitä sen sellaista kevyttä ja ylentävää lukemista. Asia kesälukemiston suhteen on mielestäni juuri päinvastoin. Koska aikaa, tai ainakin valoa, on enemmän, tuo ylimääräinen ja lahjana meille annettu aika tulisi käyttää mitä parhaimmin hyödyksi. Ja koska kauniin suven hukkaaminen kaikenmaailman roskakirjallisuuteen on typerää ja ajattelematonta, niin kesällä tulisi kiinnittää voimansa ja tahtonsa maailmankirjallisuuden klassikoihin. Olen puolivakaasti sitä mieltä, että kesällä tulisi lukea vain ja ainoastaan yksi kirja, joka olisi niin mahdoton, ettei keskinkertaisen turkulaisen keskinkertaiselle dekkareille jäisi enää aikaa. Mieleeni tulee välittömästi kolmen ylittämättömän kirjan lista, joista suosittelen teitä valitsemaan vapaasti kesäkirjanne ja kuluttamaan jäljellä olevat suven hetket niiden parissa – se on laatuaikaa.

Volter Kilpi: Alastalon salissa

Leo Tolstoi: Sota ja rauha

Ivan Gontšarov: Oblomov


Hieman katumusta. Koska ”appivanhempien” kesäasunnon kirjahyllyistä ei löytynyt kuin alkukielinen Mirrivainaa, joten jouduin skippaamaan sen toistaiseksi kesälukemistostani. Gorkiakaan ei ollut kuin venäjäksi, joten piti soveltaa. Orhan Pamukin Valkoiselle Linnalle annan vielä 10 sivua aikaa muuttua paremmaksi ja jos näin ei tapahdu, siirryin Venäläiskirjallisuuden klassikoihin, siihen vuosientakaiseen WSOY:n kokoelmaan, jota koskaan en tullut lukeneeksi siltä istumalta – tosin suurin osa kertomuksista on vanhoja tuttuja, joten aika selailuksi taitaa mennä. Viimeinen viikonlopun oljenkorteni on Vasili Šukšinin Nuoren Vaganovin kärsimykset, josta minulla ei ole muuta ennakkotietoa kuin anopintekeleen laatutakuu ja erään blogin puoluee(to)n ylistys.

Uhosta huolimatta loputon kustavilainen piipunvalinta, Bezuhovin tapa tarkastella ihmistä ja Oblomovin toimettomuuden taito jäävät ainakin toistaiseksi minulta väliin, mutta suosittelen niitä kaikkia luettavaksi niiden kurjien kesädekkareiden sijaan, sillä aikansa voi todellakin kuluttaa paremmin kuin Leena Lehtolaisen kirjojen kanssa.

Hyvää kesää,

j.

perjantai 13. heinäkuuta 2007

Serranon perhe

Hitsi! Gelsinskaja pravda ehti paneutua tänä aamuna Serranon perheeseen ennen kuin olin ehtinyt kirjoittaa tuosta verrattomasta sarjasta täällä. No, ridataan nyt sitten sillä muodin ja trendin aallolla täälläkin, mutta vain hetken, sillä tää on nyt niinku enemmän fanitusta kuin mitään muuta.

Arkiaamut menevät, anteeksi rakas työnantajani, sujuvasti nykyisellään, sillä Serranon perhe valloittaa olohuoneet heti aamutuimaan klo 9.15, jolloin seuraa puolitoista tuntia ehdotonta laatuviihdettä espanjalaisen perhesarjan parissa. Serranon perheen kanssa käydään läpi KAIKKI, siis KAIKKI, maailman stereotypiat puolessatoista tunnissa ja mikä vielä parempaa - viitenä päivänä viikossa.

Serranojen elämää ei voi seurata ihastelematta ja kauhistelematta: onko espanjalaisen perheen elämä oikeasti tuollaista? Sarja vastaa kysyjälle, jättämättä mitään arvailujen varaan: tietysti se on, eihän stereotypioita muuten toistettaisi niin ahkerasti ;-)

Ylläpidettävistä stereotypioista hyvä esimerkki on parhaillaan pyörivä jakso. Perheen poika menee parempien uskonnon arvosanojen toivossa kuoripojaksi ja eipä aikaakaan kun perheen toiseksi nuorin poika, Guille, ottaa vastaan isoäitinsä rippiä kirkossa. Mitä rienausta ja opetusta suhtautumaan kirkkoon katolisissa maissa. Samalla kohtaus kuvastaa sitä kaksinaismoralismia, mitä katolisissa maissa uskonnon suhteen harrastetaan - ei tosin kaikkialla, sillä nykyään tällainen olisi Puolassa kiellettyä!

Samassa jaksossa Fiti joutuu pulmalliseen tilanteeseen, koska Candela haluaisi adoptiolapsen, tietenkin ulkomailta. Täss kohdin sarjan maskuliinit joutuvat pulmalliseen paikkaan omien suvaitsevaisuuskäsityksensä kanssa - kiinalainen adoptiolapsi kun tulee nälkäisenä kuitenkin. Alle 8 minuutin jo toinen stereotypia tulee käsittelyyn. Ja kun ottaa huomioon, että tässä jaksossa on käsitelty jo alastonta naista ja patriarkaalisen isän uhoa, niin paketti alkaa olla täydellinen.

Serranon perhe on vielä parempi kuin vuosina 1999 ja 2000 ensi kertaa Yleltä tullut Kotilääkäri, joka sekin liimasi minut kesäaamuisin klo 9 television ääreen. Nyt sen tekee Los Serranos - Muy bien, gracias!

j.

maanantai 9. heinäkuuta 2007

SIGNATESIGNATEMEREMETANGISETANGIS


Otsikko tarkoittaa suurinpiirtein: "Huomaa, huomaa ja ole varuillasi, sillä jos kosketat minua, tulet katoamaan." Lause on tarkoitettu varoitukseksi tuulelle ja salamille, ehkäpä myös demoneille. Lauseen tarkoitus on suojella Vanhankaupungin siltatornia - siltatornia, jonka juurelta alkaa 520 metriä pitkä ja 9,5 metriä leveä Kaarlen silta, jonka rakentaminen aloitettiin 9.7.1357, klo 5.31 ap. (huom. numerot) Tänään aamulla sillan peruskiven muuraamisesta tuli siis kuluneeksi tänään 650 vuotta. Kunnia!



Kaarlen silta on mielestäni edelleen maailman kaunein, joskin se on peruuttamattoman turistisyövän runtelema ja sen kannattaman patsasgallerian kauneudesta pääsee nauttimaan parhaiten vain myöhäissyksyn aikaisina aamuina, kun sillan kantta eivät ole miehittäneet rihkamanmyyjät ja -ostajat. Päiväaikaan silta on käynyt sietämättömäksi paikaksi loputtoman turistivirran vuoksi. Iltaisin ja aamuöisin se on valitettavasti taskuvarkaiden, vandalistien ja pidätysvaikeuksisten kohde. Liian käsittämätöntä on, että tämä silta on selvinnyt monista tulvista, vuoden 1890 tulva lienee se pahin, edellinen syksyllä 2002, mutta brittituristien sillalle jättämä urea vahingoittaa sillan rakenteita pahemmin kuin koetut luonnonmullistukset ikään. Lisäksi kunniotus sillalla olevia patsaita kohtaan ole vähentynyt. Patsaita tärvellään, niihin piirrellään ja niistä varastetaan osia muistoiksi. Siltatornin varoituksella olisi tässä ajassa enemmän käyttöä kuin koskaan aikaisemmin.

Hetken aikaa etsin sopivaa sitaattia paikallisesta kirjallisuudesta, joka olisi kertonut sillasta ja sen historiasta enemmän ja nasevammin kuin minun tekstini. En suoriltaan sellaista löytänyt, joten siteeraan Vilja-Tuulia Huotarisen runoa sarjasta Värisikermä:


Sininen

Hän nojaa kasvojaan selkääni,
takanamme Dvorak värjää Kaarlen sillan ja meidät osaksi konserttoa,
hän puhuu tosia sanoja lapluitani vasten, ei totta, minä odotan askelia,
lunta, jotta herättyäni voisin nähdä: Tästä hän on kulkenut!

Yhdestäkin asiasta, jonka hän kertoisi itsestään, suutelisin saman tien.

Mutta hänellä on kiire puhua, kunnes ei ole enää sama, kunnes me emme enää ole

silta, musiikki, uni


kesäterveisin,
Jussi-Pekka

MF Dnesin verkkoversion kuvia juhlallisuuksista: http://zpravy.idnes.cz/obrazem-karluv-most-slavil-650-narozeniny-fp2-/praha.asp?c=A070709_110337_domaci_bar

sunnuntai 8. heinäkuuta 2007

4500 kilometrin kiertoajelulla

2.heinäkuuta 2007

Nyt kun kroppa alkaa tuntua jälleen inhimilliseltä, verenpaine on palautunut noin normaaliksi ja enin ärtymys on laimentunut suomalaiseen konseksukseen, on aika lunastaa lupaukset ja kirjoittaa hieman taannoisesta matkastamme Marinmaalle, 26.6-1.7.2007. Varoitan lukijaa jo tässä vaiheessa siitä, että kirjoituksessa saattaa olla havaittavissa negatiivisia vireitä ja sävyjä, joskin pahimmat ylilyönnit ja purkaukset olen pyrkinyt pitämään sisälläni.

Niin, mikä matkassa meni pieleen? Tunnistin itsestäni matkan aikana sellaisia luonteenpiirteitä, jotka eivät välttämättä sovellu tiiviin aikataulun varaan rakennetulle seuramatkalle – olen oppinut toimimaan omin päin ja saamaan tahtoni poikkeuksetta ja itserakkaasti läpi. Tällä kertaa olin matkanjärjestäjän asettamien aikataulujen armoilla, hyväksyinpä ne sitten tai en.

Matkan negatiivisimmaksi puoleksi muodostui sen aikataulu, koska se ei antanut paljoakaan tilaa muutoksille ja improvisoinnille. Koska aikataulut olivat tehty liian tiiviiksi, matkan sekaan mahtui runsaasti myös hermostuneisuutta ja tarpeetonta kiirettä. Matkan olisi pitänyt olla vähintään pari päivää pidempi, jotta olisi ollut enemmän aikaa tutustua näkemäänsä ja nauttia siitä. Loppuarvioiltaan positiiviseksi matkan tekee kuitenkin se, etten tuskin koskaan olisi lähtenyt koko matkalle, jos en olisi osallistunut seuramatkalle yli 30 muun ihmisen kanssa. Kokemuksena matka olisi siis hieno – erityisesti Marinmaalla vietetty aika oli antoisaa ja opettavaista.

8.heinäkuuta 2007

Yritin jo tovin kirjoittaa pidempää matkaraporttia, mutta voi! minä uuvuin matkallani ja päätin luovuttaa. Vaikka jumala antoi paljon mehukkaita aineksia railakkaankin tarinan kirjoittamieen, niin Marinmaalla havaitusta siunatusta hulluudesta kirjoittaminen ei ole niitä maailman helpoimpia tehtäviä – sen taitaa vain Aapeli. Aito idiotia ja sen kuvaaminen saa nyt hieman erilaisen muodon. Koska matkakertomuksesta ei lopulta tullut mitään, päätin keventää tehtävääni hieman taakkaani. Pitkän kertomuksen sijaan saatte enemmän kuvia kommentteineen.

--

26.kesäkuuta, Volhovstroi, Волховстрой

Junamme pysähtyi ensimmäistä kertaa sitten Pietarin. Meno on alkanut olla jo hieman tasaisempaa ja vähemmän stressaavaa – junassa kun ei oikein pysty hätäilemään. Perinteisesti tällaisilla matkoilla, joilla ihmiset noukitaan pitkin matkaa mukaan kyytiin jokin asia kusahtaa. Nyt kiire tuli heikon matkasuunnitelman vuoksi. Aikaa turhaantui pääkaupunkiseudulla yhtä paljon kuin Pietarissa. Mielipiteitä ja tekijöitä tuntui olevan liikaa sekoittamassa soppaa ja kun meidän seureemme oli tavallaan mukana toisten ihmisten matkalla, niin olimme ikään kuin edustajia ilman äänivaltaa ja siis mahdollisuutta osallistua sekoittamiseen.

Ohjelmassa ollut Viipurin-pysähdys jäi väliin, mutta sentään Inkerinmaalla, Keltossa, pysähdyimme. Saunojat ryntäsivät puoleksi tunniksi saunaan ja meidän osasto kävi parin muun matkalaisen kanssa katsomassa Inkerinmaan isointa, vuonna 1992 rakennettua kirkkoa. Jo ensimmäisen päivän aikana oli huomattavissa, että matkaseurue jakaantui kahteen osioon – saunojiin ja meihin muihin.

Kelton kirkko

Inkerinmaata

Kelton uusi kirkko on, luulisin että pääosin, suomalaisin lahjoitusvaroin rakennettu ja alue oli jo sinällänsä mielenkiintoinen kansallisen menneisyytemme peili. Bussin ikkunasta katseltuna inkeriläisyyttä minulle edustavat vanhat puutalot, joissa oli havaittavissa karjalaistyyppistä (tai inkeriläistä, mistä sitä ottaa selvää) koristeellisuutta. Kuvani Inkerinmaasta jäi kovin pinnalliseksi. Mielenkiintoista oli myös nähdä, tosin ohikiitävästi, I.Pavlovin laboratorio, eli se sama paikka, missä koirien haukkuessa Pavlov tunsi välittömästi suunnatonta tarvetta soittaa kelloa. Mieleni tuli myös Pavlovin metroasema Prahassa, mutta se on toinen tarina. Suomalaisesta Inkeristä voi lukea enemmän täältä.

Volhovin jälkeen saavuimme kohtisiltään Tihvinään, joka on kuuluisan säveltäjän Rimski-Korsakovin synnyinkaupunki, mutta jossa sijaitsee myös yksi ortodoksinen kirkon merkittävimmistä ikoneista, Tihvinän Jumaläidin ihmeitätekevä ikoni. Täältä saamme myös mukaamme illallisen, jonka syömme lähes antaumuksella – harmittavasti Astanaan menevässä kazakstanilaisessa junassa ei ole ravintolavaunua.

Tihvinän rautatieasema

Mukaan otettu radio soitti musiikkia pysähtyneisyyden ajalta ja antoi oman sävynsä matkantekoon. Kun valoisassa illassa oli miellyttävä seurata maisemia junan ikkunasta. Maisemat eivät tosin vaihtuneet, vaan ne ovat samoja ikuisia sekametsiä, joiden vyöhyke peittää maanosaamme näillä korkeuksilla aina Norjasta Tyynelle Valtamerelle.


27. heinäkuuta, Kotelnits


Junamatkamme Pietarista Kirovin alueelle kesti 20 tuntia. Saavumme Kotelnitšiin, eli Kattilaan vajaata kello kaksi iltapäivällä. Kaupunki sijaitsee Vjatkan, eli yhden alueen isomman joen kyljessä, ja sieltä on löydetty merkittäviä paleontologisia jäännöksiä. Kävimmekin Kotelnitšin paleontologisessa museossa katsomassa dinosauruksien jäännöksiä ja muita maailman ihmeitä. Minua kiinnosti sen sijaan museota enemmän katu, jolla juuri olimme. Se oli Karl Marxin katu ja siinä ei ollut mitään varsinaisesti ihmeellistä. Eikä siinä pitänytkään olla. Tosin, ensi kertaa jäin ajattelemaan paikallisten ihmisten, venäläisten ylipäänsä, suhtautumista menneisyyteen.

Karl Marxin kadulla

Täällä syvällä Venäjällä maailman muutokset eivät (ehkä) olleet vielä raiskanneet rautaa. Lyhtypylväistä roikkuivat iltaisin punaista loistettaan himmeästi kajoavat viisisakaraiset tähdet ja kadulla oli pystyssä Marxin kunniaksi pystytetty patsas. Mihinkäpä niiden olisikaan pitänyt kadota? Nyt olemme siinä vaiheessa, että sekä lukijan että kirjoittajan tulee olla tarkkana lukemansa kanssa. Ehkä venäläisten (täkäläisten) suhde menneisyyteen rakentuu toisin kuin me ulkopuoliset oletamme. Onko neuvostomenneisyys jotenkin häpelllinen, torjuttu tai vastenmielinen?

Paleontologinen museo


Pistäydyttyämme sekä museossa että museon viereisessä kaupassa köröttelimme bussillamme puolisen tuntia Vjatkan rantatörmällä sijaitsevaan kylään, jossa meillä oli mahdollisuus tutustua dinosaurusten vanhoihin elinpaikkohin. Täällä meillä kaikilla oli myös mahdollisuus saunoa oikein kunnolla ja eräät meistä huolehtivat myös aikatauluista. Sen sijaan ensimmäiset narinat siitä, että kaikkiin saunohin ei päässyt tutustumaan kunnolla alkoivat eräiden matkalaisten joukossa. Tässä yhteydessä sen kaiken vähäisesti vedestä ja aikatauluista aiheutuneen itkun ja marinan käsitteleminen tuntuu lukijan kiusaamiselta ja muutoinkin vastenmieliseltä, turhalta. Tietäähän tuon muutenkin, mutta tuskinpa saunainpalvojat kertaakaan pääsivät kylpemään aito-marilaisittain, johon kuuluvat esim. saunarukoukset ja viidet löylyt. Enkä oikein jakasa uskoa, että myös hekään nauttivat nyt erityisen paljon liian tiukiksi luoduista aikatauluista, jolloin saunomiseen varattu aika kuluu riisuutumisene ja pukeutumiseen.


Vjatka

Odotellessamme saunojia toimiltaan kävelimme kylän ruohottuneella raitilla. Ainon isä, Johannes, sanoi että hän kokee sittenkin enemmän ruohoittuneet pihat, harmaat mökkien seinät ja luovan epäjärjestyksen läheisemmäksi kuin ruotsalainen ihanteen punaisesta kesäasunnosta nuoltune pihoineen ja tarkkarivisine perantoineen. Ajatukseen oli helppo yhtyä katsoessa kaunista ja kiireetöntä kyläläisten maailmasta välinpitämätöntä elämänmuotoa. Mieluummin näin, totta.

Kylänraitilla

Joškar-Olaan oli vielä matkaa ja tulisimme myöhästymään pahanpäiväisesti. Puolessa välissä matkaamme Joškar-Olaan pysähdyimme Jaranskin (Яранск) kaupunkiin, jossa ruokailimme nopeasti ja jatkoimme matkaamme välittömästi ruokailtuamme kohti Joškar-Olaa – olimmehan tietenkin myöhässä.

27. ja 28. heinäkuuta, Joškar-Ola, йошкар-Ола

Saavuttuamme illalla Joškar-Olaan meidän oli pitänyt vielä ruokailla ja lähteä kaupunkikävelylle suomen kielen opiskelijoiden kanssa. Koska aikaa oli jo aikaisemmin suttaantunut saunaseuralaisten lojumiseen kaupunginsaunalla, niin kello oli jo sen verran paljon, että kaupunkikävelystä tulisi erittäin myöhäinen. Jätimme illallisen väliin ja lähdimme kävelylle 17-vuotiaan Sašan, ensimmäisen vuoden suomen opiskelijan, kanssa.

Lempeässä kesäillassa kylpevä Joškar-Ola vaikutti alkuun hieman uneliaalta, mutta kaupungin kävelykatu ja päässä ollut silta olivat tupaten täynnä hauskaa pitäviä nuoria – menossa olivat koulujen päättärit ja kaljan kittaaminen julkisella paikalla oli vapaa-ajan näidenkin nuorten ensisijainen toimintamuoto täälläkin.

Nukutun yön jälkeen saimme vierailla vielä Marin Valtionyliopiston [www.marsu.ru] historiallis-kielitieteellisen tiedekunnan Suomen kielen laitoksella. Opiskelutiloihin meitä tutustui kolme, kun muut olivat kiirehtineet haistelemaan Joškar-Olan tori-ilmastoa. Suomen kielen lehtori kertoi meille lyhyesti Suomen kielen opetuksesta ja käytettävissä olevista resuresseista. Itselleni vierailusta jäi positiivinen olo. Sen sijaan toisin on marilaisilla ja maria äidinkielenään puhuvilla. Joškar-Olan vierailun aikana en kuullut maria puhuttavan missään, en kadulla, enkä muuallakaan. Eikä Suomen kielen lehtorikaan halunnut ruotia marilaisten asemaa yhtään sen tarkemmin, kuin toteamalla että ongelmia on. Saimme aikaisemmin kuulla, että paikalliset nahkatukat olivat pahoinpidelleet marilaisia kansanmuusikoita heidän pidettyä konsertin Joškar-Olassa toukokuussa. Venäjän suhtautuminen tapahtumiin on kyseenalaista: heillä ei ole tarvetta puuttua asiankulkuun, koska paikalliset äärinationalistiset joukot hoitelevat työn heidän puolestaan. Sen sijaan Putinin "hajoita ja hallitse" -politiikka on sitä selkeämmin näkyvillä. Joškar-Olaan rakennttiin vast'ikään uusi jäähalli ja eräs Venäjän hienoimmista uimahalleista, jolla pidetään ainakin joitain suita supummalla. Leipää ja sirkuhuveja siis.

En ole oikea henkilö kirjottamaan marilaisten syrjimisestä ja heidän ihmisoikeuksien rikkomisesta. Toivottavasti joku toinen tekee sen ja julkisesti - siihen saakka istun ja pöhötän turvallisesti kotisohvalla ja surkastun henkisesti.

Kuvia Joškar-Olasta: Kulttuurien puisto


Osa Afganistanin sodassa kuolleiden muistomerkistä


Kun moderni kulutuskulttuuri kohtaa vanhan


Marilais-runoilija Sergei Tsavainin patsas kävelykadulla

Puolen päivän maissa karavaani jatkoi matkaansa Joškar-Olasta niittymarien luokse. Matkalla kyliin pysähdyimme marilaisen uhrilähteellä juomassa pyhää vettä ja halailemassa pyhää puuta. Perillä ensimmäisessä kylässä saunoa sai kuka katsoi sen tarpeelliseksi, ja olipa ruokaa kystä kyllä, jopa siinä määrin, että allekirjoittanut vietti seuraavan yön muovipussin luona oksennellen marilaisia herkkuja aamuun saakka. Toisessa kylässä, jossa olimme yötä saimme ensin vastaanottaa tervetuliaisruuan, jonka jälkeen mielet valtasi keski-ikäisten ihmisten vallaton leikkisyys, joka oli todistuksena suomalaisen ihmisen rappeutuneisuudesta. Sateisessa säässä kävimme myös katsomassa marilaisten uhrilehtoja ja uhrauspaikkoja kera kylän uhripapin. Illalla majoituimme marilaisiin kotiehin ja saunoimme kukin tahollaan. Vaikka voin pääasiallisesti pahoin, oli mukava levähtää raskaan ohjelman lomassa ja yrittää nukkua.

Uhrilähteellä

Hyvää soppaa vierasilla

Luova epäjärjestys



Emännät tervetuliasleipineen

Talon isäntä osoittaa ajamisen malliaUhrilehdossa


29. kesäkuuta, jossain

Aamu aukeni tukkoisena, koska olin suorittanut yön ajan marilaisen rahkapiirakan tyhjennysharjoituksia ja nukkunut noin 32 minuuttia. Ei ehtinyt kissaa sanoa, kun pyydettiin jo lähteemään. Aikataulut kusivat jälleen. Kahdeksalta bussiin, sehän minulle kyllä käy, jos vain asiasta olisi ilmoitettu esim. edellisenä iltana ja bussit todellakin olivat lähteneet ajoissa matkaan, mutta kun ei. Matkanjärjestäjälle ja oppaalle risuja huonosti suunnitelluista aikatauluista, jotka saivat ihmisen lähinnä vihaiseksi.

Matkamme siis jatkui - toiseen marilaiseen kylään, jossa meillä oli mahdollisuus tutustua sovhoosin Kulttuuritaloon, jossa marilaiset esittivät meille musiikkiaan, niin uutta kuin vanhaakin. Ja esittivätpä he laulujansa sellaisella poljennolla, että meinasi itku päästä. Se tosin pääsi hieman myöhemmin samassa tilassa - mikä oikeus kanssamatkustajilla on häpäistä ensin itsensä ja sen jälkeen muut?

Kulttuuritalo



Reliefi sovhoosin ruokalan päädyssä


Sovhoosin ruokalassa tarjoillut pelmenit näyttivät herkullisilta ja siltä ne myös maistuivatkin. Tosin sapuskan vastaanottokyky oli hieman rajallista - se jäi harmittamaan minua paljon. Siksi olikin surullista kuunnella suomalaisten kanssamatkustajien loputonta valitusta ja narinaa ruuasta, tällä kertaa.

Matkamme Marinmaalla olisi pikkuhiljaa päätöksessään ja olimme suuntaamassa kohti Kazania. Lähtömme tosin viivästyi jälleen tunnin, koska matkanjärjestäjämme oli jumittunut jälleen saunaan.


Tauolla


Kazan, 29. kesäkuuta, klo 16.00-20.30

Saavuimme matkamme mielestäni mielenkiintoisimpaan kaupunkiin Kazaniin, Tatarstanin pääkaupunkiin. Oksennusoloni oli jo hieman parempi, joskin oli n vielä hontelo ja väsynyt. Mutta tällaisilla hetkillä ei pidä murista, sillä neljään ja puoleen tuntiin ei paljoa ehdi muutenkaan, joten siinä ajassa on turha kitistä. Ensin vierailimme Kazanin Kremlissa, jonka Iivana Julma valloitti vuonna 1552. Tämän jälkeen linnoituksesta tuli Volgan alueen kristillinen piispakunta. Linnoitusalueen suurin ihmetys on kuitenkin Kazanin 1000-vuotisjuhliin valmistunut Kul Sharif -moskeija, jonka on tällä haavaa Euroopan suurin lajissaan.

Kazanissa oli onneksi myös sen verran aikaa, että kävimme katsomassa Kazanin Jumalaläiti -ikonia, joka on eräs ortodoksien merkittävimpiä ihmeitätekeviä ikoneja. Kazanin Jumalaäiti -ikonin curriculum vitae ei ole suinkaan lyhyt. Ikonin ihmeteot ovat auttaneet mm. taistelussa ruotsalaisia vastaan vuonna 1709 ja mikä merkittävämpää, Napoleonia vastaan vuonna 1812. Lainaan suoraan hieman lisätietoa ortodoksi.net -sivustolta, josta voi lukea lisää ikonista ja sen vaiheista:

"Kun tuli tuhosi Kazanin vuonna 1579 Neitsyt Maria ilmestyi unessa 10-vuotiaalle tytölle nimeltä Matrona Onutshina ja kertoi, mistä arvokkaan kuvan voisi taas löytää. Matrona kertoi asiasta arkkipiispalle, joka ei kuitenkaan ottanut häntä vakavasti. Kahden samanlaisen unen jälkeen Matrona ja hänen äitinsä kaivoivat itse 8.7.1579 ikonin, joka oli hautautunut streltsi Onutshinin palaneen talon tuhkan alle. Ikoni löytyi samasta paikasta, jossa ikonin piilopaikkana olleen talon rauniot sijaitsivat. Tämän ikonin väitetään olevan jäljennös Blahernan kirkossa Konstantinopolissa säilytetystä apostoli Luukkaan maalaamaksi kerrotusta ikonista.

Joka tapauksessa löytyessään ikoni näytti yhtä puhtaalta kuin uusi. Arkkipiispa katui uskottomuuttaan ja vei ikonin Pyhän Nikolaoksen kirkkoon, jossa sokea mies parani samana päivänä. Kirkon pappina olleesta miehestä nimeltä Ermogen tuli myöhemmin Kazanin Metropoliitta. Hän toi ikonin Kazanin Neitsyt Marian ilmestyksen katedraaliin ja julisti 8.7. juhlittavaksi Kazanin Jumalansynnyttäjän muistolle. Tiedämme näistä asioista Ermogenin kronikasta, jonka tsaari pyysi kirjoittamaan vuonna 1595.

Myöhemmin ikonin löytöpaikalle perustettiin Jumalansynnyttäjän muistolle pyhitetty luostari, jonka ensimmäinen igumenia oli juuri ikonin löytänyt Matrona Onutshina eli kirkolliselta nimeltään äiti Marfa. Ikoni sijoitettiin tähän luostariin, josta se myöhemmin vuonna 1904 varastettiin ja tuhotiin."


Iivana Julman linnoitus, Kazanin Kreml


Kul Sharif

Pari kuvaa Baumaninkadulta Kazanista


Olisin eittämättä halunnut viettää enemmän aikaa Kazanissa. Neljä ja puoli tuntia olivat tosin hyvinkäytetyt, mutta Kazan vaikutti sellaiselta kaupungilta, joka vaatii paljon enemmän aikaa. Historian kerrokset ovat näkyvissä täällä joka puolella ja nyt aikaa niiden nuuskimiseen ei yksinkertaisesti ollut. Ehkäpä kaupunkiin tulee vielä joskus matkustettua uudelleen.

Moskova, 30. kesäkuuta, klo 07.00-12.30

Yöjunamme saapui Moskovaan aamulla seitsemän aikoihin. Aikamme sohlattuamme asemalaiturilla, aseman sisällä, aseman edessä ja aseman lähistöllä, vapauduimme oppaan ikeen alta ja vapauduimme tarkastelemaan lauantaiaamuista Moskosvaa. Kolmelta asemalta metrolla Ohotnii rjadille ja kohti Punaista Toria. Aamu oli raikas, hieman unelias ja siksi erityisen miellyttävä. Tungosta ei ollut, eikä jono ei kiertänyt Leninin mausoleumia. Lyhyen Punaisella torilla ja Kremlin ympäristössä suoritetun kävelyn negatiivinen puoli oli se, että aamupalamme koostui McDonaldsin tuplaespressoista, koska mikään muu kahvila ei ollut vielä avannut oviaan näillä nurkin.Skippasimme Kremlin, koska aikaa oli tunnetuista syistä johtuen niukalti. Päätimme käyttää jäljelläolevan ajan Arbatilla kävelyyn ja siellä lounasteluun. Metrolla Kansalliskirjastolle ja sieltä Arbatille. Nopeasti suoritetun päästä päähän kävelyn aikana ehdimme myös ruokailla ja hengähtää hieman. Paluumatka Pietariin ja lopulta takaisin Kekkoslovakiaan oli alkamassa pian.


Arbat-kadun rikkautta Moskovassa


Paluumatkalta Pietarista Turkuun olisi pitänyt ottaa vielä yksi kuva - Helsingin Rautatieasemalta sunnuntaiaamuna klo 04.05. Matkaseuralaisten viisi päivää jatkamat russofobiset ja stereotypiset kommentit likaisista taloista, huonoista vessoista, siivottomista kaduista, tyhmistä ihmisistä, laiskuudesta, saamattomuudesta, eli siis siitä kuuluisasta ryssän meiningistä tyhjenivät tuolla hetkellä: koko Rautatientorin tienoo oli täynnä humalaisia helsinkiläisiä ja eteemme avautui koko matkan saastaisin näkymä, jollaista en ollut edelliseen 4500 kilometrin aikana vielä kertaakaan nähnyt. Sikamainen kansa!

- Jussi-Pekka