lauantai 3. maaliskuuta 2007

Tšekkiläisen elokuvan päivä

Tämän päivän keskiöksi muodostui tšekkiläinen elokuva. Lauantaisin yleensäkin tulee ihan siedettäviä vanhempia pätkiä televisiosta. Tänään ohjelmistossa on päivällä näytettävän Ecce homo Homolka –farssin lisäksi paikallisten Jussi-patsaiden, Leijonien, jakogaala, jonka jälkeen esitetään eräs parhaista vuoden 1989 jälkeisistä elokuvista, Návrat idiota, eli Idiootin paluu. Pavel Liška tekee siinä niin ylittämättömän roolisuorituksen, että kaikki hänen myöhemmät roolit ovat tuntuneet falskeilta. Tosin Aňa Geislerován ikuista lahjattomuutta näyttelijänä ja maneereita ei voi pelastaa edes näin upeasti onnistunut kokonaisuus. Murrr.

http://www.kfilmu.net/filmy.php?sekce=informace&film=navrat-idiota

Tšekkiläisen elokuvan päivä alkoi kohdalta jo alkuiltaa aikaisemmin. Olin kävelyllä ja poikkesin kahvilaan lukemaan viikonlopun lehdet. Televisio oli auki siinä lähellä, jota katselin toisinaan sivusilmällä. Huomasin jotain mielenkiintoista. Äiti pitää poikaa kädestä, puhuu hänellä vakava ilme kasvoillaan ja purskahtaa itkuun. Valitettavasti en kuullut mitä he sanoivat, sillä toosa oli äänettömällä. Maisema oli kaunis. Äidin ja pojan jäähyväiset oli sijoitettu viljavalle pellolle, joiden taustalla siintelivät vuoret. Kohtaus muistutti kaikkine värinmäärittelyineen minua vanhoista neuvostoelokuvista, joten ajattelin tämänkin olevat sellainen. Kyseesssä täytyi olla jonkin idealistisen nuoren maalais- tai orpomiehen kehityskertomus. Kenties matka kaupunkiin ja opiskelemaan, kenties hän oli lähdössä armeijaan tai sotaan. Halu muuttaa maailma paremmaksi kiilsi hänen tummissa silmissään. Kuinka vilpitöntä ja ihanaa!

Reppu pakattuna poika lähti taipaleelle ja äiti jäi viljapeltoon kyyneleet silmissään. Matkaajan taivalta kuvattiin etäältä. Hän saapui vuorille tai pikemminkin jäätikölle. Ahaa, tämän täytyy siis olla eittämättä slovakialainen raina, ajattelin. Hienot, rakeiset värit. Kauniit jäätiköt railoineen. Mies tulee lähikuvaan. Pyryttää hieman – klassinen dikotomia ankaran luonnon ja taipumattoman ihmismielen välillä. Mies pysähtyy avoimen veden luokse ja kaivaa avokäsin repustaan jotain. Minä ajattelen jo hieman pala rinnassani, että tuo taivaltaja etsii vielä sitä viimeistä leivänmurenetta repustaan jaksaakseen saattaa päätökseen mahdottomalta tuntuvan vaelluksensa. Mitä vielä, kundi kaivaa repustaan jotain vihreää ja välkehtivää ja heittää sen jäätikölle!

http://www.blisterdirect.com/item1687.html

Kryptoniittia! Tunnen itseni petetyksi… Ja tyhmäksi.

Olisin voinut lyödä vaikka äidistäni vetoa, että se elokuva oli Mosfilmin tai Barrandovin studioiden laatutuotantoa värinmäärittelyjä myöten, mutta sehän oli piru vie Teräsmies!

Siirryn häpeissäni seuraamaan niitä palkintojenjakoja.

Terveisin,
Jussi-Pekka

torstai 1. maaliskuuta 2007

G'day!


Tänään oli ihmellinen päivä. Töitä oli niukalti, mutta sää ulkona liian kohtuuton kävelylle. Niinpä lounaan jälkeen lähinnä vain tuijottelin näyttöä ja turhauduin.

Parasta tilanteessa oli luova ongelmanratkaisutaitoni. Yllätin nerokkuudellani jopa itsenikin. Kun kaikki on koettu ja kokeiltu, jopa kaikenkokenut ja kaikenkokeillut postmodernin ihmisen tuska siirtyi sivuun ja muistin, että perhana soikoon, minullahan on yksi kappale historianalaan kuuluvia pro gradu -tutkielmia tekemättä ja tässä nyt olisi juuri sopivastu sille hieman aikaakin.

Sanottu ja tehty. Pikaisen tilannearvion perusteella tilanteeni ei näyttänyt läheskään niin pahalta kuin aavistelin. Muistin Emmi Hynösen viisaat sanat kesältä 2003, jolloin podin jonkinmuotoista graduahdistusta (uskokaa nuoremmat pois, mutta siihenkin turtuu!), että jos kirjoittaa sivun päivässä ja tähtää satasivuiseen tuotokseen, niin siihen hukkaantuu vähemmän päiviä kuin talvisotaan konsanaan. Ja koska huomasin printtejä lukiessani, että minullahan on kriitiisestikin tarkasteltuna VÄHINTÄÄN 40 sivua laadukasta (sic!) tekstiä jo kasassa, joten taidan pitää heti alkuun kuuden viikon (= 42 päivää) rokulin koko toimen suhteen. Ja jos talvisodan 105 päivää pidetään gradun valmistumismittarina, niin minulle jäisi vielä luppoajan ja viimeisten neljän luvun stilisoimisen jälkeen vähintään kaksi päivää aikaa tehdä mitä ikinä haluan.

Silloin varmasti tupakoin.

terveisin,
HuK Hakkarainen