keskiviikko 22. helmikuuta 2012

22/02 Pakkomielteisen puolison rakkauden osoituksia (ja muita arkistolöytöjä)


Viimeinen arkistopäivä tarjosi yhden upean täysosuman ja erittäin mielenkiintoisen katsauksen suurmieshistoriaan hieman oudolla twistillä.

S. F. Oldenburg (1863-1934) on tutkimukseni kannalta keskeisimpiä venäläisiä toimijoita. Hän oli Venäjän Tiedeakatemian neprimmennii sekretar (непременный секретарь), eli eräänlainen Tiedeakatemian pääsihteeri vuosina 1904–1929. Hän oli aikanaan kiistämättä yksi venäläisen tieteen vaikutusvaltaisimmista miehistä - niin vaikutusvaltainen, ettei häntä siivottu bolševikkien rakentaessa koko neuvostovenäläistä koulutusjärjestelmää uudestaan 1920-luvulla, vaan hänen johtamansa Tiedeakatemian asema säilytettiin lähestulkoon ennallaan. Hänen toimintansa ympärille kiinnittyy tutkimuksessani kansainvälisen kirjavaihdon aloittaminen Helsingin, eli Andrei Igelströmin ja tuolloisen konsistorinalaisen Venäläisen kirjaston, kanssa. Väitöksessäni tulen väittämään, että tämä Oldenburgin ja Igelströmin sopimus liitti venäläiset tieteentekijät jälleen osaksi tiedemaailmaa,  jonka ulkopuolelle he olivat ajautuneet maailmansodan, vallankumousten, sisällissodan, nälänhädän ja muun yleisen puutteen seurauksena vuosina 1914-1921. Tämänpäiväisen perusteella voisi kuitenkin lähteä argumentoimaan, että yhteyden kautta kysymys oli itse asiassa kirjastopoliittisestakin asiasta – venäläisen kirjavaihtojärjestelmän luomisesta suomalaisen (yliopiston) kaukolainajärjestelmän mukaisesti.

Tämä kolmisivuinen kirje, josta olen tämä ajatuksen nyt itselleni saanut sijaitsee Oldenburgin arkistossa. Päivämäärää siinä ei ole, mutta se on arkiston toimesta ajoitettu vuodelle 1921, ja edeltävien ja sitä seuraavien kirjeiden päiväysten perusteella kyseessä on touko-kesäkuu 1921. En ole varma onko kirje itsensä Oldenburgin kirjoittama, mutta käsialan perusteella näyttäisi siltä ettei olisi, mutta koska tämä kolmisivuinen kirje on kirjoitettu lyijykynällä ja hieman epäviralliseen muotoon, luonnokseksi tai pöytäkirjan liitteeksi, niin käsiala voi kuitenkin olla hänen omaansa. Joka tapauksessa kirjeen lopussa lukee proekt A.E.Fersmana, eli A. E. Fersmanin projekti. Kirjeen kolmella sivulla esitellään miten Helsingin (Igelströmin) kanssa harjoitettava tieteellisten julkaisujen vaihto tulisi toteutettaman, mitä edellytyksiä kirjavaihdolle olisi ja miten suomalaisten kaukolaina järjestelmä voitaisiin ottaa käyttöön Venäjällä, että kansainvälinen kirjavaihto saataisiin tehokkaaksi. Muutenkin, kirje sisältää mielenkiintoisia asioita Venäläisen kirjaston ja Tiedeakatemian yhteishankkeesta saada luotua kansainvälinen tieteellisen kirjallisuuden vaihtokeskus Helsinkiin. Aikamoinen täysosuma tutkimukseni kannalta, ei voi valittaa. Seuraavaksi pitääkin katsoa tarkkaan millaisen ehdotuksen Oldenburg esittää ensimmäisessä yleisliittolaisessa kirjastokonferenssissa, joka pidettiin Moskovassa joulukuussa 1924 ja kuinka paljon Oldenburgin ehdotus kansainvälisen kirjavaihdon järjestämisestä muistuttaisi suomalaista kaukolainajärjestelmää. Hieman tässä on nyt kuitenkin sellainen olo, että jotain poikkeuksellisen uutta tietoa neuvostoliittolaisen kirjastojärjestelmän historiasta tässä nyt luonnostellaan.

Oldenburgin arkisto tarjosi tutkijalle teräksisen kirjeen lisäksi myös hieman iloista ihmeteltävää, sopivasti viimeisen arkistopäivän kunniaksi. Sergei Oldenburg meni uudestaan naimisiin vuonna 192. Hänen toinen vaimonsa, Jelena Grigorjevna, oli suunnattoman rakastunut mieheensä, minulle on kerrottu. Lisäksi hänellä oli maanisuutta lähestyvä tapa kirjoittaa kaikki Sergei sanomiset ylös, joten monet hyvät akateemisen ja poliittisen maailman juorut ovat löytäneet tiensä maailmaan juuri Jelenan kynän kautta. Miehensä kuoltua vuonna, Jelena päätti ryhtyä valtavaan hankkeeseen, eli dokumentoimaan miehensä elämäntyötä. Tarkoituksena oli luoda aineisto Oldenburgin elämänkertaa varten. Jelena keräsi kaiken mahdollisen miestään koskevan tiedon kirjastossa käytettäville luettelokorteille, päiväsi ne, lajitteli ne aikajärjestykseen ja numeroi. Vielä tämäkään ei riittänyt, vaan hän kirjoitti kaiken korteille kirjoitetun miehensä toiminnan, joka kattoi Sergei koko elämän syntymästä kuolemaan, erillisille vihkoille joita Oldenburgin arkistosta löytyy yhteensä muistaakseni 13 kappaletta. Itse selailin tänään vihkoja, jotka koskivat Oldenburgn toimintaa vuosina 1919-1923 ja hänen vaimonsa tuolta samalta ajalta kokoamaa kartoteekkiä. Hämmästyttävä erikoisuus!


Kartoteekin osa vuosilta 1919-1923, sisältäen 1803 muistilappua Sergei Oldenburgin elämästä - hänen vaimonsa Jelena Grigorjevan magnum opus.

Mitä korteilla ja vihkomerkinnöissä sitten oli? Siinä oli siteerauksia Oldenburgin toiminnasta, esim. Tiedeakatemian eri komiteoiden jne. kokouksissa. Tiedot oli kerätty kokouksien pöytäkirjoista ja ne alkoivat yleensä päivämäärää ja viitteellä kuhunkin kyseiseen kokoukseen ja mitä Oldenburg oli siellä sanonut, esittänyt, kommentoinut jne. Kaikilta elämänsä päiviltä Oldenburgia ei kuitenkaan dokumentoitu, vaan Jelena keräämien tietojen välissä saattaa olla pitkiäkin aukkoja, kuten esimerkiksi ulkomaanmatkojen ajalta. Ja toisaalta, mm. KUBUn pöytäkirjoja ei ole käytetty tämän lifelinen lähteinä. Mielenkiintoisia kuriositeetteja molemmat, eli Oldenburgin elämää ja tekoja dokumentoinut kartoteekki ja Jelena Grigorjevan pakkomielle mieheensä.

***

Arkisto sulkee ovensa kymmenen minuutin päästä, joten huomaan että työt ovat tältä erää ohitse ja huomenna koittaa paluumatka. Ulkona paistaa aurinko ja paljon paremmalla tuulella en voisi juuri nyt ollakaan, joten чемоданное настроение!

tiistai 21. helmikuuta 2012

21/02 Prosmotr. (1/2)


Toiseksi viimeinen työpäivä takana – huomenna vielä pitäisi ehtiä rypistää seitsentuntinen sessio Tiedeakatemian arkistossa ennen kuin palaan torstaina illalla kotiin. Lyhyt yhteenveto koetusta ja löydetystä lienee paikallaan antaa jo nyt, vaikka huominen tuoneekin taas jotain uutta eteen.

Tiedeakatemian kirjaston lukusali nro 606, eli jatkuvien kausijulkaisujen lukusali

Käyntini Pietarin Valtiollisessa Keskusarkistoon rajoittuivat tällä reissulla kolmeen, potentiaalisen kuuden sijaan. Aineisto, jota heillä siellä on hallussaan, on erityisen mielenkiintoista, mutta valitettavasti näillä aikatauluilla ja säännöillä en päässyt kuin raapaisemaan aineiston pintaa, tasan 15 kansiollisen/mikrofilmirullan verran. Ainakin näissä käymissäni venäläisissä arkistoissa on sääntönä se, että tutkijalla saa olla käytössään viisi kansiollista aineistoa kerrallaan. Aineistoja voi tilata etukäteen seuraaville päiville, mutta niitä ei saanut luettavaksi aikaisemmin. Lisäksi, tilaukset piti tehdä aina viikkoa etukäteen, jotta joku virkailija ehtisi tarkistamaan arkistoaineistot ennen asiakkaalle luovuttamista. Lisäksi, verkkosivuilla annetut tiedot arkiston aukioloista eivät pitäneet paikkaansa, vaan arkisto oli torstaisin suljettu, joten ehdin käymään tässä arkistossa vain kolmena päivänä.

Mitä näissä kolmessa päivässä sain siellä aikaiseksi? Oikeastaan pääsin tasan siihen pisteeseen mihin aikaisempi tutkimuskin edennyt, en yhtään sen pidemmälle tai syvemmälle. Keskusarkistossa lukemani PetroKUBUn arkisto on laaja ja se sisältää riittävästi aikaisemmin käsittelemätöntä aineistoa, jotta voisin tuoda omassa tutkimuksessa esiin uusia piirteitä PetroKUBUn ja Oppineiden talon toiminnasta 1920-luvun alussa. Tämä saattaisi tosin vaatia pienoista tutkimuskysymyksen ja näkökulman muuttamista, enkä ainakaan vielä ole valmis sellaisiin kurssinmuutoksiin. Ja mitä siihen yhteistyöhän Suomalaisen Yliopistollisen Avustuskomitean kanssa tulee, niin en oikein osaa sanoa mitään uutta siitä asiasta, sillä en oikeastaan ehtinyt katsomaan kuin vuosien 1920 ja 1921 arkistoaineistoja. Oikeastaan sen voisin uutena asiana sanoa, etteivät tiedemiehet todellakaan mitenkään suomalaisten organisoiman avunannon varassa olleet. Hehän olisivat ehtineet kuolla suomalaisten auttavaa kättä odotellessa, kuten kävi Blok-rukalle, vaan kyllä he olivat jatkuvasti toinen käsi ojossa elintarvikekomissariaatin suuntaan. Tästä opin sen, että mikä suomalaisen aineiston perusteella näyttää hyvinkin ainutlaatuiselta toiminnalta, niin se lienee ainutlaatuista vain avustustyöhön osallistuneille suomalaisille. Venäläisille tiedemiehille SYAn hankkimat avustukset olivat osa muuta kokonaisuutta, joskin tietty tärkeä osa sitä, sillä SYA-yhteydellä hankittiin sellaisia tavaroita mitä muilla keinoin ei saatu: ennen kaikkea ulkomaalaisia tieteellisiä julkaisuja, mutta usein myös vaatteita ja kenkiä, joskus jopa sveitsiläistä kaakaota. Väitöskirjani solidius vaatinee joka tapauksessa uuden reissun tähän arkistoon.

Venäjän Kansalliskirjaston käsikirjoitusosasto oli mielenkiintoinen paikka, joka muistutti pikemminkin kaukolainoista vastaavan kollegani työtilaa kuin arkistoa. Hauskannäköistä on myös se kun nautsnii sotrudnik nousee kenenkään asiaan kiinnittämättä huomiota työpöydän päälle käyttääkseen sitä jakkarana ja päästäkseen pöydältä edelleen kolmimetrisen pystykaapin tasanteelle ja ylettyäkseen sieltä kaapin ylähyllyllä sijaitsevaan arkistoluetteloon. En usko, että tuollaista akrobatiaa suosittaisiin meidän talossa pitkäänkään. Mutta kaiken hässäköinnin lisäksi ”Publitsan” käsikirjoitusosaston lukusali on todella suosittu – siellä on ehkä noin 40 lukupaikkaa ja aina kun itse kävin siellä, mahduin hädin tuskin istumaan. Lisäksi mitenkään nyt varsinaisesti kenenkään estelemätön vilkas puheensorina virkailijoiden ja asiakkaiden välillä tuntui kuuluvan siihen ympäristöön luonnollisena osana kirjastopalveluja. Tutkijat tarvitsevat henkilökuntaa ja päinvastoin. Huomasin lauantaina kun eräs vanhempi mies toi kaksi julkaisemaansa ja kirjoitti niiden nimiölle omistuskirjoituksensa antaen ne kahdelle osaston virkailijalle. Kuuntelin miehen ja virkailijoiden keskustelua korvat höröllään ja pistin merkille, miten mies kiitteli kaikesta saamastaan avustusta, ilman sen suurempia juhlapuheita pitämättä ja joihin vastattiin asiaankuuluvin lämpimin kiitoksin ja kyseltiin seuraavan jo kirjan perään. Jotenkin jäi sellainen olo, että henkilökunta oli lähempänä tutkijaa tässä suhteessa kuin mitä meillä Suomessa on totuttu.

Valitettavasti Publitsan käsikirjoitusosasto ei tarjonnut tällä kertaa tutkimukselleni mitään. Platovovin arkisto on valtava (lähes 3800 kansiota) ja kyllä siellä PetroKUBUun ja Oppineiden taloon liittyvää aineistoa oli, mutta valitettavasti hieman liikaa oman rajaukseni ulkopuolelta. Tutkimuksellisesti parasta antia oli Konstantin Grotin vaiheiden kartoittaminen. Slavisti Konstantin Grot oli kuin olikin sen Helsingissäkin vaikuttaneen kuuluisan Jakov Grotin veljenpoika, mutta omaan tutkimukseeni hän ankkuroituu slavistien ja kielitieteilijöiden verkostojen kautta. Näyttää siltä ettei Grot tuntenut suomalaisia slavisteja (Mansikka ja Mikkola) kovinkaan hyvin, tai ainakaan yhteydet heihin eivät olleet tiiviit, mutta sen sijaan suhteet norjalaiseen slavistiin, Olaf Brochiin, näyttävät olevan 1900-luvun alussa erittäinkin tiiviit. Konstantin Grot olikin juuri se henkilö, jonka ansioksi avunpyyntöjen osoittaminen ei-venäläisille slavisteille on annettava. Hän otti yhteyttä Brochiin ja pyysi ruoka-apua, kun taas Broch puolestaan kääntyi asiassa Mikkolan puoleen loppuvuodesta 1920, jolloin hän pyysi josko Mikkola voisi järjestää norjalaista kalaa Pietariin tiedemiehille. Asia sai kuitenkin talven ja kevään 1921 aikana uusia muotoja ja kalalasti jäi vielä pidemmäksi aikaa seisomaan Turun satamaan. Joka tapauksessa, Konstantin Grotista sain jotain irti – jotain, aika vähän, mutta jotain.

Tiedeakatemian kirjasto on mielenkiintoinen paikka, missä kaikki tapahtuu hieman niin kuin joskus ennenkin - hieman monimutkaisen vanhanaikaisesti, mutta silti tyylillä. Pidän kirjaston valtavista aakkosellisista ja systemaattisista käsikortistoista, aineistopyyntöjen toistamista kalkkeripaperin avulla tilauslomakkeelle, useista mitä mielenkiintoisimmista lukusaleista, ja ennen kaikkea siitä, että täällä on todellinen kysy kirjastolta –palvelu: en löytänyt erään vuonna 1926 julkaistun artikkelikokoelma signumia, mutta täällä voi onneksi jättää sisään myös signumittomia aineistopyyntöjä ja toivoa parasta. Kahdelle kolmesta pyynnöstäni kävi onnellisesti ja sain tänään kopioitua näiden sokkopyyntöjen ansiosta pari tärkeähköä aikalaisartikkelia. Joka nurkalla törmättävään byrokratiaan ja lappuleikkiin kannattaa suhtautua kahtalaisesti: leikkisästi ja vakavasti. Ensimmäinen tahtoo sanoa, että maailmassa on varmaan monta muutakin asiaa kuin venäläisten kirjastojen paperisodat joiden vuoksi kannattaa menettää malttinsa. Maan tapa ja olkoon niin, tosin venäjänkielen taitaminen helpottaa asioidenhoitoa verrattomasti, mutta muutenkaan ei kannattaisi ottaa asioita niin vakavasti, olen huomannut oppineeni. Esimerkiksi Tiedeakatemian kirjaston Isossa lukusalissa on kolme kertaa päivässä tiettyyn aikaan 20 minuutin mittainen läpituuletus, jonka aikana lukusalin ikkunat avataan, mutta palvelutiskillä ei ole palvelua. Silloin on hyvä pitää vaikka teetauko, eikä ihmetellä sen kummemmin asiantilaa. Toisekseen, kannattaa suhtautua sinulle annettaviin erilaisiin paperilappuihin siltikin vakavasti, sillä ilman niitä asiasi eivät edisty. Tästä olkoon esimerkkinä ”päiväkortin” (se lipuke johon sinun toimintasi sen kulloisenkin päivän aikana kirjaston eri osastoilla merkitään) kadottaminen Kansalliskirjastossa johtaa kuukauden mittaiseen käyttökieltoon.

Ota tämä vakavasti

Tiedeakatemian kirjaston anti oli tämän reissun näkyvintä: riisillinen sellukuitua kulkee rajan yli kopioitujen paperien muodossa. Oli myös tärkeää, että sain käsiini sellaista omaan tutkimusaiheeseeni liittyvää venäläistä tutkimusta ja aikalaiskirjoittelua, mihin en Suomessa pääse käsiksi. Tältä reissulta mukaani lähtee reilut kolmesataa sivua valokopioita Tiedeakatemian historiasta, useita artikkeleita Venäjän tieteenhistoriasta ja kansainvälisestä kirjavaihdosta, joitain kymmeniä sivuja lähdekokoelmissa julkaistuja kirjeitä, muutama akateemikko Sergei Oldenburgin harvinaisempi artikkeli sekä valikoidusti PetroKUBUn julkaisemaa Nauka i ee rabotniki –julkaisua vuosilta 1920-1922. Hyvä saalis, sanoisin. Niin hyvä, että näistä materiaaleista alkaa kasaantua hyvinkin kestävä ja ei-enää-mitenkään-niin-pahasti-pintapuolinen kokonaiskuva täkäläisestä tiedeyhteisöstä, sen rakenteista ja mahdollisuuksista tutkimukseni rajavuosien ajalta. Olisin tietty voinut enemmänkin hyödyntää tätä kirjaston suomaa mahdollisuutta, mutta koska minulla on taipumusta haalia kasaan liikaa aineistoa hyödyntämättä niitä tai niistä sitten kuitenkaan itse tutkimuksessa, oli kaiketi hyvä että jouduin keskittymään vain sen keskeisimmän (keskeinen++) materiaalin hankkimiseen. Kirjaston aulassa olevasta kirjanmyyntipöydästä tuli hankittua myös pari kirjaa - edelleen Tiedeakatemian ja tieteentekijöiden historiasta, eli ei sittenkään mikään turha reissu.

Huomenna menen siis vielä kerran Tiedeakatemian arkistolle lukemaan Sergei Oldenburgin arkistoa. Tilattuna on myös kirjeenvaihtoa mainitsemani Konstantin Grotin kanssa. Valitettavasti vasta tänään löysin yhden artikkelin, joka käsitteli S. F. Oldenburgin piiriä, Veljeskuntaa, joka alkoi muodostua 1880-luvun aikana, lähtien Varsovasta ja palaten Moskovan kautta Pietariin 1900-luvun ensimmäisinä vuosina. Kun katsoo ketä tähän Veljeskuntaan piiriin sanotaan kuuluneen, niin heittäydytään taas yhteen tärkeään ulottuvuuteen tutkimusaiheessani: saadaanko tätä kautta, tämän Oldenburgin Varsovan-linkin avulla myös vastaus siihen, miten Oldenburg ja Igelström tunsivat toisensa? Minua on askarruttanut tämä kysymys jo pidempään, mutta en ole kiireellisempien töiden odottaessa ehtinyt pureutua asiaan yhtään sen syvemmin ja heitän ilmaan kysymyksen, ihan vain muistuttaakseni itseäni asiasta: onko mahdollista että Oldenburg ja Igelström tunsivat toisensa jo Varsovan-aikojen kontaktiensa kautta ja olisiko mahdollista, että pikemminkin juuri Puolan-vuosilta periytynyt tsaarinvastaisuus kuin tieteelliset painotuotteet toivat heidän matkansa yhteen jossain kohtaa Venäjän imperiumia?

Nado prosmotrit'/
JPH

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

19/02 Музей-квартира А. А. Блока


Hetken perästä Maksim Gorki sanoo:
- Sain tänään sanoman, että Blok on kuollut. Hän oli lahjakas runoilija. Wenäjän runous on tullut kykyä köyhemmäksi.
Gorki kaivaa pöytälaatikosta kaksi valokuvaa.
- Tällainen hän oli kuollessaan.
Ja hän näyttää meille kuihtuneen miehen kuvan, sairaan, jolla jo on kuoleman merkki otsassaan.
- Ja tällainen hän oli neljä vuotta takaperin.
Harvinaisen kaunis, nuoruutta, terveyttä ja haaveellista ihanteellisuutta säteilevä mies, kiharatukkainen Byron-tyyppi.

Näin kirjoittaa S.[olveig] v.[on] S.[choultz] [huom. mahdollisesti?] 21. elokuuta 1921 ilmestyneessä Helsingin Sanomissa. Tekstin kirjoittaja oli tapaamassa kirjailija Maksim Gorkia Oppineiden talossa Aleksandr Blokin kuoleman aikoihin elokuussa 1921. Blok oli ollut sairas jo pidempään ja Gorki muiden PetroKUBUn virkailijoiden tapaan oli yrittänyt saada jo hyvän aikaa Aleksandr Blokille lupaa lähteä parantolaan Suomeen. Lupa tuli, mutta liian myöhään – Aleksandr Blok, venäläisen runouden kakkonen heti itsensä Puškinin jälkeen, kuoli elokuun 7. päivä vuonna 1921.

Aleksandr Blokin, kuten niin monen muukin venäläisen kirjallisuuden hopeakauden merkkihenkilöiden nimet löytyvät siitä Pietarin Oppineiden talossa olevien ruoka-apua tarvitsevien tiedemiesten ja taiteilijoiden luettelosta, joka toimitettiin Suomen Yliopistolliselle Avustuskomitealle elokuussa 1921. Valitettavasti Avustuskomitean ei onnistunut auttaa Blokia, vaan hänestä tuli yksi Venäjän vuosien 1920 ja 1921 nälänhädän uhreista, arviolta yksi viidestä miljoonasta nälkään kuolleesta venäläisestä. Tänään sain aikaiseksi vierailla Aleksandr Blokin kotimuseossa, mutta pettyen näyttelyn antiin.

Kuten eilispäivänä vierailemani Sergei Kirovin museo, Aleksandr Blokin kotimuseokin sijaitsee kahdessa kerroksessa. Neljännessä kerroksessa on Blokin oma museohuoneisto ja toisessa kerroksessa, hänen äitinsä huoneistossa, on Blokin teoksia esittelevä näyttelyn osa. Kun eilen Kirovin museossa oli saatu aikaa upea ja vierailijan mielenkiintoa ylläpitävä kokonaisuus, oli Blokin kotimuseo erittäin suuri pettymys. Opastekstit olivat vain venäjäksi, mikä on ihan ok, mutta eivät ne kovin informatiivisia olleet – asioiden pintapuolista kuvailemista ainoastaan, ilman todellista yritystä luoda yhteyttä esineen (tai asian) ja henkilön välillä. Vaikka näyttelyn ”ripustus” näytti ulkoisilta puitteiltaan kohtuullisen uudelta, niin se ei antanut kyllä vieraalle mitään informaatiota henkilöstä tai hänen elämän vaiheista tai puhumattakaan hänen kirjallisista tuotoksistaan, mikä kirjailijan ollessa museon kohteena on hieman kyseenalaista. Kirjojen kannet eivät sellaisinaan kerro vieraalle yhtään mitään, eivät edes silloin kun teokset on luettu. Voisikin sanoa, että koko museossa pystyi tarkastelemaan Aleksandr Blokia yhtä intohimottomasti ja näkökulmattomasti kuin suhtaudun vaikkapa paitani napittamiseen aamuisin.

Koska näyttely oli pettymys, hupi oli revittävä irti talossa olevasta esineistöstä. Jokseenkin mielenkiintoista oli nähdä millaisia tauluja ja kuvia Blokista oli eri aikoina saatu aikaiseksi. Erityisesti Tatjana Hippiuksen (Zinaida Hippiuksen sisko) piirros Blokista miellytti, kuten flyygelin päällä oleva fajanssisammakkokin. Nadežda Vojtinskajan Blokin lähipiiristä, mm. Kornei Tsuskovkista, tehdyt muotokuvat olivat mielenkiintoista katseltavaa, samoin kuin Blokin vaimon, Ljubov Blokin, huoneessa ollut Terijoen Kasinolla vuodelta 1912 olevasta näytännöstä, kun siellä esitettiin Jerome K. Jeromen näytelmää Miss Hobbs. Mieleenpainuvimpia näyttelyn kuvia olivat kuitenkin suurennokset Juri Annenkovin piirroksista, jotka olivat alunperin kuvitusta Blokin teoksiin.

Museosta saisi vaikka kuinka hienon, jos se pyrkisi tarkastelemaan monisäikeistä taitelijaa Aleksandr Blokia hänen ajatuksiensa ja niitä sisältäneiden maailmojen kautta, ei vain toteamalla asioita pintapuolisesti. Hyvä esimerkki tästä on, että mm. näyttelyn eräät Pierrot-viittaukset Blokin näytelmään Pieni markkinateatteri vuodelta 1906 olisi voitu avata yleisölle vaikkapa tuomalla näyttelijä Vsevolod Meyerholdin kuuluisan roolisuorituksen ko. näytelmässä esille.  Ja siitä olisi ollut helppoa jatkaa purkamaan sitä, millainen merkitys Vera Komissarževskajan teatterilla oli Blokille ja edelleen sitä kautta koko Pietarin kulttuurielämälle. Ja lopuksi olisi voinut heittää vielä ristiviitteen vaikkapa Suhajevin ja Jakovljevin maalaukseen Harlekiini ja Pierrot. Mutta ehkäpä sellainen ei nyt vaan käy päihinsä. Hyvä jos lauseella Vsemirnaja literaturaa selitettiin. Harmi.

Kannattaako paikassa vierailla? No, mielestäni ei ainakaan jos et ole Blok-fani ja tunne edes jollain tasolla tuon ajan venäläistä kirjallisuutta ja sen tyyppejä, venäläistä kulttuurielämää 1900-luvun alusta. Jos menet, yritä tilata vaikka opastus, jotta saisit jotain tietoa riivittyä kasaan.

***

Seuraavassa joitain kuvia näyttelystä

























lauantai 18. helmikuuta 2012

18/02/ Raising up the homo sovieticus


Hienoiseltaan navakasta tuulesta johtuen tämän päivän kävelymatka pisin Pietaria jäi odotettua lyhyemmäksi, mutta mielenkiintoinen se silti oli. Petrogradskajan kaupunginosasta  ja erityisesti Koivusaaresta muodostui jo viime reissullani yksi Pietarin mielenkiintoisimmista paikoista. Ok, se on kyllä osittain pilaantunut kulutuskulttuurin ihannoinnilla, mutta se on monessa suhteessa Pietarin eurooppalaisin alue ja huokuu italialaisten merkkiliikeiden takaa tsaarinvallan viimeisten vuosikymmenten muisto. Tällä kertaa en kertoile sen enempää kävelyllä nähtyä, vaan laitan matkaan kuvakertomuksen käynnistäni Sergei Kirovin kotimuseossa, joka sijaitsee Petrogradskajalla, Kivisaaren valtakadulla (Kamennoostrovski prospekt). Vierailu museossa yllätti minut erittäin positiiviisesti – eittämättä yksi viime vuosien parhaita museovierailujani.  

Sergei Kostrikov syntyi nykyiselle Kirovin alueelle (viimeiselle eurooppalaiselle alueelle Venäjällä), Vjatkan kuvernementissa sijaitsevaan Uržumiin 27. maaliskuuta (vanhaa aikaa 15.pvä) 1886 pikkuporvalliseen perheeseen. Sergei jäi orvoksi seitsenvuotiaana ja hänet kasvatettiin orpokodissa. Kostrikov sai kuitenkin opiskeltua itselleen tutkinnon lahjoituksien turvin, mutta (kauniisti sanottuna) maailman houkutuksen veivät mukanaan ja kuten näyttelyesite sanoo, hänestä tuli vallankumouksellinen 18-vuotiaana. Menemättä nyt juuri sen enempää sisälle Kostrikovin kehityskertomukseen, niin hänestä tuli bolševikkipuolueen yksi merkityksellisimpiä hahmoja, etenkin Leninin kuoltua.

Kirovilla oli erityinen asema Stalinin tukena taistelussa vanhoja Leniniä tukeneita bolševikkeja vastaan 20- ja 30-luvun Neuvostoliitossa - hänen välinsä Staliniin olivat poikkeuksellisen luottamukselliset, vaikka Kirovin suosio olikin Stalinille uhka. Kirovin murha 1. joulukuuta 1934 käytännössä käynnisti Stalinin puhdistukset.

Kirovista tehtiin pian kuolemansa jälkeen puolueen marttyyri ja hänen muistoansa tuotiin esille ehkä vahvemmin kuin kenenkään toisen bolševistin ja hänen museonsa oli suurin Leningradiin tehdyistä puolueenjäsenten monumenteista. Kirovin museo avattiin marraskuussa 1938, mutta ei nykyisiin tiloihin, vaan korttelin toiselle puolen, silloiselle Maksim Gorkin valtakadulle. Museolla katsottiin olevan tärkeä merkitys työläisten valistamiselle Kirovin esimerkin kautta. Museo oli kooltaan hulppea ja se koostui viidestätoista huoneesta, joista neljätoista esitteli Kirovin elämää. Luku neljätoista ei ollut sattuma, vaan se viittasi Neuvostoliiton kommunistisen puolueen ohjelman neljääntoista lukuun. Viidestoista huone oli tarkoitettu tilaksi, jossa museonkävijä sai osoittaa suruaan Kirovin poismenoa kohtaan ja muistella puolueen marttyyriä. Maaliskuussa 1955 Kirovin museo muutettiin hänen Leningradin kotitaloonsa, missä hän asui vuosina 1926-1934. Kolme huoneistoa muutettiin museoksi ja näissä tiloissa museo toimii edelleenkin - tosin hyvin erilaisella tarkoituksella kuin perustamisensa aikoihin. Tällä hetkellä Kirovin museo koostuu oikeastaan neljästä osasta. Talon neljännessä kerroksessa on Kirovin kotimuseo, huoneisto, jossa hän asui Leningradissa olleessaan. Tämän kerroksen viereinen huoneisto esitteleen Kirovin elämää ja sen vaiheita lyhyesti. Museo on siis kahdessa kerroksessa. Ylemmässä, viidennessä kerroksessa, on kaksi hyvinkin oivaltavaa näyttelyä, joista toinen esittelee elämää 1920-1930 –lukujen Leningradissa ja toinen kertoo lasten asemasta Neuvostoliitossa.

Museokierros alkoi museon alemmasta, neljännestä, kerroksesta. Ensimmäinen huone oli Kirovin työhuone, jota koristi puoluejohtajien, täytettyjen eläinten (Kirov oli intohimoinen metsästäjä), isokokoisten kirjahyllyjen lisäksi Kirovin suurimman saavutuksen kunniaksi tehty teos, nahkakantinen kirja, joka koostui työläisten antamista raporteista jotka liittyivät ensimmäisen viisivuotissuunnitelman toteuttamiseen ja käytäntöön panoon. Ja juuri tästä Kirov tunnetaan parhaiten – hän oli sosialistisen teollistumisen embleemi, mies, joka tehosti tuotantotalouden siihen pisteeseen, että nykypäivän uusliberalisti valvoisi yönsä itkien omaa kyvyttömyyttään kun vertailisi omia tunnuslukujaan Kirovin saavutuksiin.






Kuvia työhuoneesta

Omat silmäni tietenkin kiinnittyi ammatillisista syistä Kirovin laajaan kirjastoon, joka joskus oli ollut 20 000 niteen kokoinen, mutta nyt esillä oli vain 16 000 nidettä. Kirovin kirjallisesta mausta en kirjaston perusteella osannut itse päätellä mitään, mutta opas kertoi hänen pitäneen erityisesti Turgenevin teksteistä – metsämiehen tyyli ei siis pettänyt tässäkään. Kirjallisuutta oli enimmäkseen yhteiskunnallisista aiheista, puolueeseen liittyen, filosofiasta, pedagogiikasta, maataloudesta, sotatekniikasta ja tietenkin metsästyksestä. Opas osasi kertoa myös, että himolukija Kirov oli hyvin perillä rajantakaisen Venäjän mielialoista ja toimista – hän tilasi maanpaossa olleiden venäläisten tiedemiesten, kirjailijoiden ja poliitikkojen julkaisujen lisäksi myös venäjänkielisiä emigranttilehtiä. Mielenkiintoista olisikin tutkia, millainen oli Kirovin näkemys rajantakaisesta Venäjästä.


 

Kirjastoa

Työhuoneen ja kirjaston jälkeen nopea kurkkaus ruoka- ja makuuhuoneisiin, joissa riista-aiheet vaikuttavat edelleen läsnäolollaan. Makuuhuoneen puhelinpöydän päällä oleva pääsiäismunaa mukaileva radio kiinnittää tosin katsojan huomion. Opas (ja myöhemmin opaskirja) selittää sen olevan uskonnonvastaista propagandaa ja pilailua hengellisyyttä kohtaan. Mielenkiintoinen vekotin silti, josta henkii kyllä jotenkin niin vahvasti formalismi läpi, ettei sen hankkimista sen mielenkiintoisen ulkonäön vuoksi voisi missata, jos sellainen nykypäivänä kaupassa vastaan tulisi.




Ruokailutila



Makuuhuonetta



Munaradio

Kirovilla oli huoneistossaan myös pieni verstas, jossa hänen kerrotaan harrastaneen käsitöitä, mutta ennen kaikkea tila oli tarkoitettu metsästysvälineiden huoltamiseen. Alan mies.





Verstaasta

Keittiön, pesu- ja huoltotilojen lisäksi tässä osassa Kirovin kotimuseota on myös yhden huoneen kokoinen näyttely, joka esittelee hyvin käytännönläheisesti ja mielestä erittäin onnistuneesti neuvostoyhteiskunnan sisältämää luokkajakoa (!!!) ja elinolosuhteita1930-luvulla. Näyttelyn keskiöksi oli otettu Narkomsnabin luokittelu elintarvikkeiden ja asukkaiden jakamisesta neljään eri kansalaisluokkaan, erityisen koulutuksen saaneisiin, lapsiin, työläisiin ja odottaviin äiteihin. Vertailemalla näiden ryhmien kuukausittaisia ruoka-annoksia tuli vierailija hyvin perille siitä, miten tiiviisti järjestelmän ohjaamana tuolloin maassa elettiin. Epätasa-arvoa korostetaan näyttelyssä esittämällä kuinka suuret nuo kunkin ryhmän annokset toisiinsa ovat (ks. ruokapaketiien koot) ja toisaalta koko seinän kokoisella pelillä, jossa kulloisenkin ryhmän jäsen voi kääntää oman ryhmän värisen lätkä ja vertailla sitä toisten ryhmien kanssa. Erittäin tehokas tapa esittää asia ja kuulemma museo on saanut tästä pelistä jonkun erityisen kunniamaininnankin.











Tämän pelin jälkeen alakerrassa on vielä yhden huoneen kokoinen näyttely Kirovin elämästä ja sen vaiheista:








Elämä ja teot

Museon kasvatuksellinen ote jatkuu Kirovin museon ylemmässä kerroksessa. Lapsille suunnattu näyttely oli ehkä parasta mitä olen viime aikoina nähnyt. Näyttelyn tarkoitus on osoittaa kuinka lapsia kasvatettiin sosialismiin ja kuinka monta keinoa siihen oli käytössä. Näyttely menee ihon alle monessa kohtaa, erityisesti silloin kun vierailijat pääsevät pelaamaan tietokonepeliä, joka havainnollistaa erinomaisesti sen laajuuden millä aivopesua tehtiin. Pelaajan tehtävänä on ensin valita aatteen mukainen nimi, ikä (pelitaso) ja selvittää sen jälkeen neuvostoliittolainen koulujärjestelmä läpi. Tehtävät vaihtelivat sosialististen juhlapäivien tunnistamisesta Neuvostoliiton kansallisuuksien paikantamiseen kartalle. Muuten meni kohtuullisesti, mutta en onnistunut sijoittamaan burjaatteja oikeaan paikkaan Neuvostoliiton kartalla. Hieno sovellus, joka olisi ollut saatavilla myös cd-rompulla naurettavaan 100 ruplan hintaan, mutta valitettavasti se oli loppuunmyyty.














Kuvia lasten huoneesta ja tietokonepelin tuoksinasta

Kasvatus ja sen kautta vallankäyttö (mm. bourdieulaisittain) meni nimienannon tasolle. Lapsille annettiin nimeä, jotka muodostuivat vallankumouksen ja puolueen merkkihenkilöiden nimien sekä neuvostoyhteiskunnan retoriikan iskulauseista. Tässä muutamia vaihtoehtoja – miten olisi lapselle nimeksi Vilord (V.I. Leninin mukaan, joka organisoi työväen luokan) tai Stalen (Stalin + Lenin)? Tai peräti Lenst (Lenin + Stalin)? Ehkä vastasyntynyt saakin nimekseen Trolezin, eli Trotski + Lenin + Zinovjev. Akateemiset henkilöt voisivat suosia Viliania (V. I Lenin + Akademija nauk [Tiedekatemia]…) Sukupuolia näistä nimistä on hankala paikantaa, joskin minulla on kyllä sellainen intuitio, ettei äiti haluaisi tyttärelleen miehen sukunimistä väännettyjä akronyymejä antaa. Voitto, Toivo, Usko ja Vappu tuntuvat vain sananhelinältä tähän "kostoon" verrattuna.





Kirovin museon viimeinen näyttelyhuone keskittyi edelleen lapsiin ja heidän kasvattamiseen sosialismiin. Harrastuksista näyttelyssä esiteltiin partio/pioneeriaatetta, mutta pääosiltaan näyttely keskittyi lapsiin ja koulutukseen. Ilmeisesti huoneessa on jonkinlainen tehtävärata, jonka lapsiryhmät käyvät työpajoina läpi. Vilkaisin erääseen kansioon ja siellä esitettiin kuinka koulussa opetettiin esimerkiksi uskonnonvastaista retoriikkaa – alhaalla kuvia tällaisesta aakkostosta, muun ihanuuston lisäksi.

















Lisäksi näyttelyssä käytiin fysiikanluokassa, mikä toi mieleeni muistikuvani vuodelta 1991, jolloin vierailin kostamukselaisen koulun luokkahuoneessa. Sieltä muistin luokkahuoneiden ovissa ja koulunpihoilla olevat rautaportit ja muistan miettineeni, että hiemanko olisi ankeaa käydä koulua paikassa, joka olisi pikemminkin vankila kuin oppilaitos.

Kirjoittamisen puhti alkaa loppua juuri nyt, mutta itse opin näyttelystä että ihmiset todellakin kasvatettiin pois vapaudesta, uskomaan väärennettyyn totuuteen tai oikeastaan utopiaan, jolle ei ikinä olisi katetta. Vaikka näyttely on upea, niin mieli menee miettiessä matalaksi – muun muassa tästähän järjestelmään kasvattamisessa oli kysymys:

 
Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi

***
Upea museo, missä todellakin kannattaa käydä Pietarissa vierailleessaan. Sisäänpääsy 100 ruplaa (2,5 euroa). Opastekstit myös englanniksi. Ystävälliset oppaat.Vierailun arvoinen.