Guinnessin vaahdon edestakainen liike on malttamattoman tiimalasi ja historioitsijalla on kaksi hyvettä: oikein ja vasen pakaralihas. Lisäksi maltti on valttia ja hätäilemällä ei tule kuin vahinkoja. Tänään sain nauttia leikkiä pitkäpinnaista lehmää monessa suhteessa, sillä tutustuin Tiedeakatemian kirjaston kopiointikäytäntöihin ja jäin pohtimaan kaiken sen tekemisen ja asioinnin tarkoitusta. Samalla toimikoon kirjoitus eräänlaisena pienen pienenä oppaana venäläisissä kirjastoissa ja arkistoissa vierailevalle tutkijalle.
***
Tiedeakatemian kirjaston fasadista on otettu SSSR-tarke joskus aikanaan pois ja aukio on jonkin aikaa sitten nimetty akateemikko Saharovin mukaan. No, jos neuvostomenneisyys tulee läsnä ihan pitämällä silmiään auki, niin muistutettakoon että kirjaston on kuitenkin perustettu jo 1744, joten tälle aikajänteelle mahtuu yhtä ja toista kirjastonkin historiassa. Lähimenneisyys ja popularisoinnin kautta syntyneet stereotyypit toki vain hallitsevat usein meidän mieltämme enemmän kuin niille heidän osanaan kuuluisikaan.
SSSR-tekstin poistamista Tiedeakatemian kirjaston seinästä voisi lähestyä sillä tavoin, että kukin lukija voi miettiä mitä ovat ne oikeat ja hyväksyttävät kulloisenkin historian ajat, aikakaudet. Esimerkiksi se aika kun kommunistinen puolue hallitsi sekä poliittista että yhteiskunnallista elämää Tšekkoslovakiassa on helppo tuomita vääräksi historian ajaksi. Eikä tällainen menneisyyden ajanjaksojen tuomitseminen ole meille suomalaisillekaan niin vierasta – vasta viime viikolla kävin keskustelua siitä, että esim. Viipurin historiassa on kaksi väärää ajanjaksoa, 1700-luku ja sitten taas vuodesta 1945 eteenpäin. Tällaiset kollektiivisen muistin painolastit muokkaavat ajatuksiamme ja siksi emme aina osaa tarkastella huonoja aikoja ennakkoluulottomasti.
En ihan tarkkaan tiedä millaisia komplekseja venäläisillä on menneisyytensä kanssa, enemmän niitä tuntuu keskustelujen perusteella olevan ihan suhteessa nykypäivään – monta murinaa olen byrokratiasta matkani aikana kuullut, mutta kyllä kritiikki on kohdistunut enimmäkseen valtionhallintoon kuin esim. kirjastolaitokseen. En myöskään tiedä millainen valtiollisen byrokratian koneisto täällä maata pyörittää, mutta pohjoismaisessa luottamusyhteiskunnassa kasvaneelle moni asia tuntuu alkuun ensin hieman tarpeettomalta ja monessa kohdassa asioidenhoidossa voitaisiin tosiaan oikaista. Toisaalta, näkemäni perusteella Intia pitää edelleen ykköspaikkaa lipuke-lapuke-leima-todistus-kertoimilla. Aina sitä ei muista miten joidenkin järjestys tuntuu meille epäjärjestykseltä.
Takaisin Tiedeakatemian kirjastoon ja kopiointiin. Ehkä se on menneisyydestä perittyä toimintatapaa tai muunlaista järjestyksenpitoa, mutta kun tänään halusin kopioida eräitä sivuja eräästä 1920-luvun aikakausikirjasta, niin se ei käynyt ihan sormia napsauttamalla ja hyvä niin. Ensin piti mennä lukusalin päivystäjälle ilmoittamaan, että nämä teokset haluan kopioitavaksi. Siispä sinne sen päivän kulkulappu panttiin (jota ilman ei pääse ulos talosta) ja sieltä ohjeet, että ensin pitää mennä hyväksyttämään kopiot. Kohdalleni sattui onnellisesti niin, että se henkilö joka tarkisti että aineistoa voidaan kopioida, oli huumorikas ja otti takeltelevan venäjäni vastaan kuin vertaisensa. Kaunis ja hieman liioitellun viaton pyyntöni jossa vedottiin siihen, että tämä on ainoa kirjasto maailmassa missä voisin saada nämä aineistot käsiini ilmeisesti imarteli sopivasti ja ko. henkilö soitti eri kerroksessa olevaan kopiointihuoneeseen, että täältä olisi tulossa kopioitavaa ja olisi hyvä jos saisitte pienennettyä kopiot aina yhdelle A4-arkille, sillä pojalla on hyvä näkö ja köyhä opiskelija ei saisi tuhlata rahaa liikaa. Siispä suoritin vaiheen kaksi ja pääsin matkaan valokopiointiluvan kanssa valokopiointiosastolle. Valokopiointiosastolla sitten päiviteltiin aikansa koko asiaa ja luettiin propuskoita ja täyteltiin kopioitavien sivujen numeroita tilauslomakkeeseen. Kahden tunnin päästä olisi valmista.
Ja kahden tunnin päästä olikin valmista. Kun otin kopiot vastaan, sain kuitenkin ja lapun, että olen kopioinut aineistoa, joka minun piti vielä ensin sinne hyväksyjälle rekisteröitäväksi ja sitten palasin kirjojen kanssa lukusaliin, josta olin alun perin lähtenyt liikenteeseen. Palautin kirjani, sain päivälupani takaisin ja poistuin kirjastosta luovuttaen tärkeän päivälupani portinvartijalle. Siihen oli merkitty kaikki toimintani sen päivän aikana kirjastossa, eli ne kaikki lukusalit ja huoneet joissa olin käynyt – tieto mennee näin kootusti varmaankin johonkin käyttötilastoon ja sitä kautta antaa tietoja kirjastonkäytöstä, mikä on suorastaan nerokasta! Eihän meillä jää mitään dataa siitä toiminnasta kun joku hommaa kopiokortin ja käy itsekopioi tarvittavan artikkelin ja poistuu jälkiä jättämättä ynnä pahimmassa tapauksessa vielä tehden tekijänoikeusrikoksen tai tuhoten kirjaston aineistoa.
Eipä sillä, edistys edistyy Venäjälläkin. Kansalliskirjastolla kirjastokortti on jo modernimpi, johon on tulostettu käyttäjän oma kuva ja jota vilauttamalla pääsee porteista läpi. Ihan vielä sekään ei rekisteröi kaikkea toimintaani, vaan sitä varten on tietenkin olemassa se samanlainen päivän kulkulupa, johon toimintasi, mm. palautettujen kirjojen ja arkistokansioiden määrä, merkitään. Kansalliskirjastolla asiaan suhtaudutaan niin vakavasti, että siihen on painettu jopati varoitus siitä, että jos lapuke katoaa, niin siitä seuraa kuukauden mittainen käyttökielto. Ei kannata siis hukata sitä - sillä siinä saattaa olla sellaisen palvelusekvenssin työt kiinni, joka meillä on jo kauan aikaa menetetty ja sittemmin ulkoistettu jonnekin, siltikään toimimatta. Ehkä tämä järjestelmä kuitenkin vielä toimii.
***
Kuvakavalkadi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti