Ensimmäinen kuukausi apurahatutkijan elämää takana, toinen edessä ja molemmista lyhyt kirjoitus tässä.
Paljon ylistetty akateeminen vapaus on jokaisen ylilauseensa arvoinen. En muista aikaa, milloin olisin ollut näin vapaa tekemään tutkimustani. Kaiketi joskus 2000-luvun alussa, kun olin kaksi kuukautta Prahassa etsimässä aineistoa graduani varten – siitä lähtien olen ollut enemmän tai vähemmän töissä ja tutkimukseni ovat olleet paljolti alisteisia työn mukanaan tuomille velvoitteille – ensin työ, sitten Palmu (jos joku vielä vanhan sloganin muistaa).
Tammikuun aikana olen voinut säädellä omaa työtäni ja vapaa-aikaani erittäin vapaasti, asia jolle antaa nyt kokiessaan arvoa, sillä päivätyötä tehdessä tällaisia mahdollisuuksia ei juuri tule. Normaali päiväni on nyt koostunut aamupuurosta, aamulenkistä/pyöräilystä, lounaasta ja vastan sitten olen mennyt arkistolle rakentamaan tutkimukseni himmeleitä. Iltasella on ollut vielä virkeyttä ja olen saattanut hyvinkin kirjoitella jotain pientä tai lueskella yhtä tai toista. Lepoa ja hupiakin ollut sopivassa suhteessa. Mitenkään poikkeuksellista tai harvinaista ei tietenkään tällainen apurahatutkijan elämä akateemisille kansalaisille ole, mutta huomaan kaiken olevan kuitenkin jotenkin uutta ja toistaiseksi nauttivani tästä kaikesta ajasta, jonka apuraha on minulle suonut.
Ja jotain on saatu aikaankin. Tammikuun pari ensimmäistä viikkoa vietin pääsääntöisesti Kansallisarkistolla, lukien suomalaisten viranomaisten (mm. Suomen Väliaikainen Taloudellinen Komitea, KTM:n Kauppaosasto) ja eräiden yksityishenkilöiden, lähinnä Suomen suurlähettiläiden, arkistoja koskien Suomen Yliopistollisen Avustuskomitean (SYA) toimintaa Pietarissa maaliskuusta 1921 seuraavan vuoden helmikuulle. SYA toimi pitkälti suomalaisten viranomaisten kautta antaessaan ruoka- ja tarvikeapua Oppineiden talon pietarilaisille tiedemiehille. SYA näyttää harjoittaneen toimintaansa tietyssä mielessä diplomatian suojissa, joutumatta kuitenkaan siitä konfliktiin neuvostoviranomaisten kanssa. Edelleenkin minulle on epäselvää, miten suomalaiset viranomaiset auttoivat SYAn toimintaa Pietarissa, sillä paljoa ei aineistoista löytynyt, mutta onneksi joitain hajujälkiä joita taas olen toisaalla seuraamassa. Näitä vainuja olen lähdössä jäljittämään Oulun Maakunta-arkistoon, missä Pietarin Pääkonsulinviraston arkisto on sijoitettuna. Arkisto on iso, mutta viikossa asioilla tulisi olla valaistusta.
Helmikuu jatkuu Oulun-matkan jälkeen ulkomaalaisten arkistojen kätköissä. 12.-24. helmikuuta olen Pietarissa, missä minun on tarkoitus tutkia SYAn venäläisen kumppanin, PetroKUBUn ja siinä vaikuttaneiden henkilöiden arkistoja. Siitä reissusta varmaan tulee aikanaan kirjoiteltua sitten tarkemmin, mutta nyt kohti minulle kovin rakasta ja tällä hetkellä erittäin raikasta (-25 celsiusta) Oulua. Otinkohan ne lenkkikamppeet turhaan mukaan sittenkin?
Paljon ylistetty akateeminen vapaus on jokaisen ylilauseensa arvoinen. En muista aikaa, milloin olisin ollut näin vapaa tekemään tutkimustani. Kaiketi joskus 2000-luvun alussa, kun olin kaksi kuukautta Prahassa etsimässä aineistoa graduani varten – siitä lähtien olen ollut enemmän tai vähemmän töissä ja tutkimukseni ovat olleet paljolti alisteisia työn mukanaan tuomille velvoitteille – ensin työ, sitten Palmu (jos joku vielä vanhan sloganin muistaa).
Tammikuun aikana olen voinut säädellä omaa työtäni ja vapaa-aikaani erittäin vapaasti, asia jolle antaa nyt kokiessaan arvoa, sillä päivätyötä tehdessä tällaisia mahdollisuuksia ei juuri tule. Normaali päiväni on nyt koostunut aamupuurosta, aamulenkistä/pyöräilystä, lounaasta ja vastan sitten olen mennyt arkistolle rakentamaan tutkimukseni himmeleitä. Iltasella on ollut vielä virkeyttä ja olen saattanut hyvinkin kirjoitella jotain pientä tai lueskella yhtä tai toista. Lepoa ja hupiakin ollut sopivassa suhteessa. Mitenkään poikkeuksellista tai harvinaista ei tietenkään tällainen apurahatutkijan elämä akateemisille kansalaisille ole, mutta huomaan kaiken olevan kuitenkin jotenkin uutta ja toistaiseksi nauttivani tästä kaikesta ajasta, jonka apuraha on minulle suonut.
Ja jotain on saatu aikaankin. Tammikuun pari ensimmäistä viikkoa vietin pääsääntöisesti Kansallisarkistolla, lukien suomalaisten viranomaisten (mm. Suomen Väliaikainen Taloudellinen Komitea, KTM:n Kauppaosasto) ja eräiden yksityishenkilöiden, lähinnä Suomen suurlähettiläiden, arkistoja koskien Suomen Yliopistollisen Avustuskomitean (SYA) toimintaa Pietarissa maaliskuusta 1921 seuraavan vuoden helmikuulle. SYA toimi pitkälti suomalaisten viranomaisten kautta antaessaan ruoka- ja tarvikeapua Oppineiden talon pietarilaisille tiedemiehille. SYA näyttää harjoittaneen toimintaansa tietyssä mielessä diplomatian suojissa, joutumatta kuitenkaan siitä konfliktiin neuvostoviranomaisten kanssa. Edelleenkin minulle on epäselvää, miten suomalaiset viranomaiset auttoivat SYAn toimintaa Pietarissa, sillä paljoa ei aineistoista löytynyt, mutta onneksi joitain hajujälkiä joita taas olen toisaalla seuraamassa. Näitä vainuja olen lähdössä jäljittämään Oulun Maakunta-arkistoon, missä Pietarin Pääkonsulinviraston arkisto on sijoitettuna. Arkisto on iso, mutta viikossa asioilla tulisi olla valaistusta.
Helmikuu jatkuu Oulun-matkan jälkeen ulkomaalaisten arkistojen kätköissä. 12.-24. helmikuuta olen Pietarissa, missä minun on tarkoitus tutkia SYAn venäläisen kumppanin, PetroKUBUn ja siinä vaikuttaneiden henkilöiden arkistoja. Siitä reissusta varmaan tulee aikanaan kirjoiteltua sitten tarkemmin, mutta nyt kohti minulle kovin rakasta ja tällä hetkellä erittäin raikasta (-25 celsiusta) Oulua. Otinkohan ne lenkkikamppeet turhaan mukaan sittenkin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti