tiistai 29. marraskuuta 2011

29/11/2011 Viimeinen taisto


Viimeinen arkisto/kirjastopäivä on takana ja minulla on jokseenkin helpottunut olo. Yksi urakka on nyt taas takana ja käsissä on materiaalia noin 6000 digikuvan (sivun) verran, joista ehkä korkeintaan 300-400 liuskaa antaa tutkimukselleni jotain. Mitä se jotain on, kas siinäpä kysymys, sillä ihan kaikki unelmani tämän reissun suhteen eivät toteutuneet, kuten tietty valistunut ihminen olisi jo etukäteen huomauttanutkin.

Mitä en löytänyt? Kuvittelin etukäteen, että eräät yksityisarkistot olisivat antaneet lisää vastauksia esim. Yliopiston konsistorin Venäläisen kirjaston ostohankkeeseen (ja sen siirtämisestä Tšekkoslovakiaan) syksyllä 1923, mutta näin ei käynyt. Sen koommin ostohankkeen taustalla olleiden Vladimir Tukalevskin kuin Václav Girsankaan arkistoista ei selvinnyt mitään sellaista mitä en tiennyt Helsingissä olevan aineiston perusteella, mutta eräille hypoteeseilleni olisin halunnut saada sellaisen rock-solid-vahvistuksen. Artikkeli tästä kirjastonostoepisodista on kuitenkin tekeillä ja pystyn kyllä argumentoimaan Kansalliskirjastonkin matskulla, mutta olisihan tuo ollut kiva saada jotain evidenssiä täkäläisistä arkistoista, mutta kun esim. Girsan ja Tukalevskin personaliat ovat lähes olemattomat ja hanke näyttää lipuneen kaikkien mahdollisten siihen liittyneiden organisaatioiden kirjanpidon harmaalla alueella, niin pitää luottaa kotimaisten lähteiden kestävyyteen ja kantavuuteen tässä kohdin.

Mitä löysin? En siis vielä saanut liitettyä nykyisen Kansalliskirjaston Slaavilaisen kirjaston ostohanketta osaksi Tšekkoslovakian ulkoministeriön harjoittamaa Action russe -politiikkaa (Ruská pomocná akce), mutta toisaalta opin ettei Action russe ollut pelkästään pakolaispolitiikkaa, vaan sillä oli tiiviit yhteydet Tšekkoslovakian Neuvosto-Venäjän kauppapolitiikkaan ja toisaalta Tšekkoslovakian rooliin Kansainliitossa 1920-luvun alussa.  Näitä RPA:n alkuvaiheita eivät paikallisetkaan ole juurikaan tutkineet, joten Action russen ensimmäisten vuosien osalta näyttäisi olevan saumaa tehdä analyysi tästä polveilevasta 1920-luvun alusta. Aineistoa on, takaan sen. Kopioin RPA:n yli 120-sivuisen arkistoluettelon, jossa on kuvaus kaikista 446 arkiston kansiosta. Siellä riittää penkomista.

Vaikka joidenkin oivallusten suhteen olen erittäin tyytyväinen, niin isossa kuvassa joku tökkii. Jotenkin nyt kun taas tässä kirjoittaessani mietiskelen asiaa pallon jokaiselta kulmalta, niin tutkijan puurot ja vellit tuntuvat menevät taas sekaisin. eikö kysymyksenasettelu kanna? Onko se väärä? Sen aineiston perusteella, mitä olen tässä viimeisen kuukauden aikana lukenut, väitöskirjani kysymyksenasettelua ja teemaakin kaiketi pitäisi jotenkin muokata. Nyt näetyn perusteella olen alkanut valua miettimään, josko sittenkin olisi mielekkäämpää tutkia kansainvälisen avustustoiminnan monimuotoisuutta vuosina 1920-luvun alussa kuin suomalaisten slavistien kansainvälisiä verkostoja samalla ajanjaksolla. Hieman hämmentää tällainen puntarointi, joskin tiedän häilymisen kuuluvan osana tämän prosessin rajapintoja, joten ehkä pitää vain palata kuitenkin Suomeen ja päästä kotona arkistoihin, jotta perspektiiviharha oikenee ja allekirjoittanut pääsee taas kysymyksiensä ja tutkimussuunnitelmansa kanssa samalle sivulle. Sinne siis, nyt pakkaamaan.

maanantai 28. marraskuuta 2011

28/11/2011 Paluu sorvin ääreen


Kuten aamulla olosta saattoi jo ounastella, niin lauantaina alkanut tukkoisuus kehittyi kuumeiluksi ja lihassäryksi aamupäivän aikana. Olo ei ollut kukkea, mutta koska kyseessä oli arkistomatkani toiseksi viimeinen työpäivä, en voinut antaa itseni valua sängynpohjalle, vaan matkasin kohti arkistoja. Aamukävely Linnavuorelle ja Ulkoasiainministeriön arkistoon teki mielelle hyvää, sillä sillalla oli hiljaista ja muutenkin oli tulossa ihan kaunis päivä. Mäelle noustessa kyllä tosin huomasi, että jalat menevät vähästä hapoille ja hyvää ei heiluisi.

Nopea pikakäynti UM:n arkistolla: kaksi kansiollista materiaalista, joista otin kuriositeetinomaisesti muutaman valokuvan. Mitään asiaa ei niissä oikeastaan ollut. Lähdin jo kymmeneltä pois ja kohti Kansallisarkistoa, missä minua odotti kunnon Nansenin-komitean ja Tšekkoslovakian Kansainliiton välistä kirjeenvaihtoa vuosilta 1921-.1924, Ulkoasianministeriön perustaman Pysyvän ministerineuvoston kokouspöytäkirjoja sen ensimmäisistä kokouksista vuodelta 1921 ja muuta MZV-RPA-kamaa yhteensä yhdentoista kansiollisen verran.

Kuumeilusta ja vinhasta hartiakivusta huolimatta, tämä arkistopäivä muodostui ehkä matkan antoisammaksi. Varmistui, että Venäjälle ruoka-apua toimittaneen Nansenin-komitean perustaminen oli seurausta Tšekkoslovakian Ulkoasianministeriön  aktiivisuudesta asian kanssa. Alkaa myös piirtyä kuva siitä, miksi suomalaiset eivät olleet mukana tässä Kansainliiton ja Kv. Punaisen Ristin komiteassa, mutta siitä sitten lisää tuonnempana, kun olen päässyt suomalaisten aineistojen pariin takaisin. Edelleen vahvistuu myös käsitys siitä, että ruoka-avun (ja altruististen motiivien) taustalla oli vahvasti myös kaupallisten etujen tavoittelu Neuvosto-Venäjällä - niin suomalaisten kuin tšekkoslovakialaistenkin.

Ruská pomocná akcea (suurin piirtein: Venäläisten [nälkäänäkevien] avustushanke), on Tšekissä tutkittu viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana erittäin paljon, mutta tutkimus on keskittynyt lähinnä Tšekkoslovakian ulkoasiainministeriön toimiin maassa ollutta Rajantakaisen Venäjän venäläisemigraatiota kohtaan, jonka toimintaa se tuki niin koulutuksen, kasvatuksen kuin kulttuurinkin saroilla koko sotienvälisen aikakauden. Mielenkiintoista tutkimusta sinänsä, kaikki tyyni, mutta oma tutkimukseni lokalisoituu pikemminkin RPAn toisen haaran, eli äiti-Venäjälle annetun avustustoiminnan suuntaan, eli siihen toimintaan mitä myös Suomen Yliopistollinen Avustuskomitea tarjosi pietarilaisille oppineille vuodesta 1921 vuoteen 1925. Tähän RPAn haaraan liittyvät verkostot alkavat tältä osin pikkuhiljaa tulla esiin ja näyttää siltä, että väitöskirjan materiaalit alkavat hyvinkin olla hyppysissä, mutta ihan sitä kaikki-asiat-yhteen-niveltävää-materiaalia ei ole vielä löytänyt. Ja minusta alkaa tuntua, että myös väitöskirjan rajaukselle ja kysymyksille on ennen pitkää tehtävä joitain korjauksia. Katsotaan kuitenkin vielä hetki, minne ja miten tarkennetaan katsetta…

Kansallisarkistolla lopetin puuhastelun vajaata puoli viisi. Sain nopean bussiyhteyden metroasemalle, josta siirryin maanalaisella kohti keskustaa ja Slovankaa, missä minulla oli aika liuta kopiointitehtäviä edessä. Sain haalittua jotain sellaista matskua, mitä KK:n Slavicassa ei ole ja mitä en voi (tai halua) ostaa eLibrary.ru:sta. Nyt kun olen päässyt ruokittuna kotiin ja vajoamassa särkylääkkeiden vaikutuksesta uneen, en oikeastaan kaipaa muuta kuin omaa sänkyä ja kivuttomia jäseniä.

torstai 24. marraskuuta 2011

24/11/2011 Lost in Functionalism II

Tiistainen käynti Adolf Loosin ja Karel Lhotan suunnittelemassa Villa Müllerissä ja kävely Baban asuntoalueella sai toimia alkusoittona funktionalismikierrokselle Brnossa, tänään torstaina.

Yhden päivän reissulla ei paljoa ehdi, eikä jaksa katsella. Aamupäivällä kiertelimme keskustan alueella seuraten oppaan ja BAMin vinkkejä. Muutamia upeita Arnošt Wiesnerin ja Bohuslav Fuchsin käytännöllisen teräksisen ja lasisen arkkitehtuurin helmiä näimmekin, joskin suruksemme sekä Avion että Zemanova kavárna olivat kiinni ja peruskorjattavana. Ei asiaa sisälle.

Perustavanlaatuisessa remontissa on myös eräs funktionalistisen arkkitehtuurin kauneimpiin rakennuksiin kuuluva Villa Tugendhat, jonka uudelleenaukeamista yleisölle saamme odottaa vuoden 2012 alkupuolelle. Sen sijaan, yllättäen, pitkään rappiotilassa ollut Josef Kranzin Kavárna ERAoli avannut ovensa kesäkuussa 2011 - tässä uutinen avajaisista. Uutinen ERAn korjaamisesta ja jälleenavaamisesta on kyllä ohittanut minun uutissuodattimeni, joten olin hieman yllättynyt kun näimme nuhjuisen betonirakennuksen sijaan aivan priimakunnossa olevan kauniin ja legendaarisen kahvilan. Hallelujaa! Tänne kokoontui Brnon sotienvälisen ajanjakson keskeisin runoilijakollokvio, mukanaan mm. Jan Skácel ja Jan Zahradníček jne. jne. Näin upeaa tilaisuutta ei voinut jättää käyttämättä, joten kahville piti tähän vastauudistettuun kahvilaan poiketa.



Funktionalismin värejä sopusoinnussa





Muotojen etsijöitä ja tavoittelijoita kahvila ERAn yläkerrassa





ERAn kuuluisa portaikko



Fasadi =

a B a
A A a
A a B

Kun käytte katsomassa mitä Mies van den Rohe sai aikaiseksi Villa Tugendhatissa, niin suosittelen tekemään noin 300 metrin kävelymatkan myös kahvila ERAan lounaalle, kahville, lasilliselle tai vaan aikamatkalle 20-luvun loppuun. Siellä vietetty aika ei mene hukkaan.

maanantai 21. marraskuuta 2011

22/11/2011 Nová modlitebna v Černošicích

Joskus pitää jättää aikaa nopeille päätöksille. Katselin eilissä illalla Prostory-ohjelmaa verkosta, jossa esiteltiin arkkitehti Zdeněk Fránekin Černošiceen suunnittelemaa uutta teräsbetonirunkoista rukoushuonetta, joka on ollut viime vuodesta lähtien esillä useassa paikallisessa design- ja arkkitehtilehdessä. Mielenkiintoinen rakennus sai meidät matkaamaan noin 20 km päähän Prahasta ja ihailemaan rakennusta. Oma mielipiteeni on, että rukoushuone on mielenkiintoinen ja insiroiva rakennus, ja muistuttaa moninpuolin Kiasmaa, tai ainakin osottaa miten se olisi kannattanut tehdä.




























Lisää kuvia, laadukkaampia täällä.

perjantai 18. marraskuuta 2011

18/11/2011 Filmiä paloi tiuhaan tahtiin

Tiukka kolmituntinen, klo 09-12, takana Kansallisarkistossa. Tässä ajassa ehdin ottamaan tasan 399 kuvaa, mikä tarkoittaa, että tutkija ottaa kuvan keskimäärin joka 27:s sekunti. Todellisuudessa tahtui on vieläkin nopeampi, sillä sain aineiston käsiini muutamaa minuuttia yli yhdeksän ja vastaavasti lopetin noin kymmentä vaille puolipäivä. Lisäksi, ainakin kymmenen minuuttia hukkui muistikortin varmuuskopiointiin ja kuvien siirtoon lisäkovolle. Stahanovilaista työpäivää siis.

"Valokuvamallina" tänään oli täkäläisen Ulkoasianministeriön "Pomocná ruská akcea" koskevat ensimmäiset kansiot. Tällä erää käsittelyssä oli paikallisen ulkoasianhallinnon yhteistyö sekä Nansenin-komitean ja American Relief Administrationin kanssa Venäjän nälänhädän hoitoa koskien. Mielenkiintoista materiaalia melkein kokonaisuudessaan, etenkin niiltä osin mikä ajallisesti käy yhteen Suomen yliopistollisen avustuskomitean toiminnan kanssa kesäkuusta 1921 maaliskuulle 1922.

Myös paikallisen Punaisen ristin ja Moskovassa olleen ulkomaankauppakomitean toiminnasta paljastui mielenkiintoisia seikkoja, jotka vahvistivat aikaisempia käsityksiäni siitä, että avustustoiminnassa oli monin kohdin kyse myös kaupallisten etujen edistämisestä. Toisaalta, näyttää siltä, että bolshevikkivastaiset (tai pikemminkin -kammoiset) suomalaiset olivat kaukana kansainvälisen avustustoiminnan ulkokehällä, kun taas esim. muilla pohjoismailla oli enemmän vaikutusvaltaa, kannatusta ja tukea niin Kansainliiton kuin kv. Punaisen ristin keskuudessa. Viimeistään Itä-Karjalan kapina syksyllä 1921 taisi jäävätä suomalaiset avustustoiminnan ulkopuolelle.

Hmmm. Tätä pitää pureskella lisää, mutta vasta myöhemmin, sillä kesälomani kesälomavaihe alkaa itse asiassa juuri nyt. Seuraavaksi menen kotiin, tiskaan, pyykkään, siivoan, "kehitän" tämän päivän kuvat matkakovalevylle, käyn syömässä ja aloitan viikonmittaisen kesälomani (hallelujaa), enkä siunaa ajatustakaan sen koommin päivätyölleni kirjastossa kuin osa-aikatyöllenikään jatko-opiskelijana.

/ Jussi-Pekka

torstai 17. marraskuuta 2011

17/11/2011 17.11.1989

Kaksikymmentäkaksi vuotta on kulunut nk. Samettivallankumouksen alkamisesta, kuten myös niistä ensimmäisistä hetkistä jolloin aloin kiinnostua Tšekin kulttuurista ja historiasta. Tänään en kuitenkaan muistele niitä aikoja, vaan kirjoitin lyhyen matkakuvauksen tänään valtiollisena vapaapäivänä tekemästäni matkasta kylpyläkaupunkeihin.

Vielä tänä aamuna klo 4.00 jostain syystä herättyäni en tiennyt tulevani matkustamaan Karlovy Varyn kautta Mariánské Lázněen ja takaisin Prahaan. Olin suunnitellut lopettelevani aamulla yhden artikkelin ja meneväni sitten Táboriin, mutta jostain kumman sain eilen illalla itsestäni irti sen verran, että sain tehtyä ne vähäiset muutokset artikkeliin jo silloin. Nyt vielä tsekkasin ne läpi ja lähetin artikkelin kollegalle luettavaksi. Olin menossa oikeastaan jo takaisin nukkumaan kun katselin ”äkkilähtöjä” ja vastaani tuli jostain syystä Karlovy Varyn kaupungin nimi. Florencin linja-autoasemalta lähtisi bussi klo 6.30 ja olisin perillä mineraalikeitaiden luona jo 8.45. Siitä olisi helppoa jatkaa klo 13.00 lähijunalla Mariánské Lázněen ja sieltä takaisin klo 16.49 takaisin Prahaan Plzeňin kautta. Ja šup, tuumasta toimeen.

Suihku, pakkaaminen, pikainen siirtyminen Florenciin ja lippuluukulle. Mutta voi, matkani oli tyssätä jo tähän vaiheeseen, sillä en todellakaan ollut ottanut huomioon, että linja-auto saattaisi olla täynnä näin vapaapäivänä ja mitä se tietysti olikin. No, siirryin nopeasti yhden metropysäkin välin Päärautatieasemalle ja šup, lippuluukulle kysymään pilettiä seuraavaan Karlovy Varyn junaan – lähtö 7.30 ja Ústí nad Labemin kautta – perillä 10:47. Menettelee tämänkin ja sainpa samassa aikaa itselleni, eli hankkia aamun lehdet, juoda sumpit ja ihastella jokin aika sitten peruskorjattua Päärautaasemaa, jota en meinannut enää samaksi paikaksi tuntea. Prahan ehkä hirvein julkinen rakennus oli käynyt läpi ison kauneusleikkauksen. Kaikki operaatiot olivat mielestäni onnistuneet ja nyt Päärautatieasemalla uskaltaa jopa kävellä, pysähtyä kaivamaan lompakkoaan taskusta ja käydä jopa vessassa. Vielä pari vuotta sitten tämä ei olisi tullut kuuloonkaan, ilman päällesi paskovia puluja, laitapuolen kulkijoiden ojentuvia käsiä, humalaisten ja narkomaanien oresmistä jne. Muutos on ollut mykistävä – onnittelut siitä projektille. Täältä lisää tietoa projektista. 




Päärautatieasema peruskorjauksen jälkeen

Junamatka Vltavan ja sitten Elben rantapenkereillä on mielestäni nautinnollinen. Junaratya kulkee pitkään vesirajan tuntumassa, aivan jokien vieressä, jokilaakson uomassa. Kun junarata Prahan ja Dresdenin (käytännössä Berliinin) välille avattiin 1860-luvun alussa (muistaakseni), tarkoitti se myös Prahan uudelleenlöytymistä suomalaisille matkankävijöille. Aikaisemmin läntinen reitti Berliinistä Wieniin ja Roomaan oli ohittanut Prahan ja näin kaupunki alkoi tulla suomalaisille tutuksi vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla. Ensimmäisiä tämän radan kulkijoita oli mm. August Ahlqvist, joka kuvaili joen uomassa mutkittelevaa rataa päätähuimaavaksi kokemukseksi, jolla ei ollut hurjuudessaan vertaa.

Alkuperäinen toiveeni vapaapäivänvietosta oli se, että pääsisin hieman Prahasta pois, raikkaampaan ja savusumuttomampaan ilmanalaan. Ústín alue ei tässä mielessä ollut mikään paras vaihtoehto, sillä alue on yksi Tšekin tasavallan pahiten saastuneita alueita, kiitos ruskohiilikaivosten. Ústísta matka jatkui ”alaspäin” rataa, Bílinan, Teplicen, Chomutovin ja Mostin kautta lopulta Karlovy Varyyn. 

Kylpyläkaupunki Karlovy Vary tunnetaan niin parantavista lähteistä kuin mineraalivesitäänkin. Mattoni, se ehkä kuuluisin tšekkiläinen kivennäisvesi, on kotoisin täältä. Ja niin on myös toinen luonnontuote, Jan Becherin vuonna 1807 kehittelemä oiva juoma, useiden erilaisten yrttien ja alkoholitisleen lyömätön yhdistelmä, Becherovka-viina, joka antaa maukkaan säväyksen kielelle, juuri tällaisena kylmänä syyspäivänä. 


Olin Karlovy Varyssa nyt ensimmäistä kertaa elämässäni, mutta olin kuitenkin. Olin tietoinen kaupungin maineesta, kiitos vanhojen tuttujen, jotka olivat jo vuosia sanoneet näkymän olevan aika hurja, mutta näkemäni yllätti minut totaalisesti.








Katunäkymiä

Minua ei yllättänyt kaupungin kauneus, vaan sen kaupallisuus. Mutta lähteet ja kylvyt ovat ne, joiden perässä tänne ihmiset ovat vuosisatojen ajan matkustaneet – parantamaan niiden avulla itseään väliaikaisesti, jotta voisivat mässäillä ja ahmia entistäkin enemmän. Homma menee niin, että ”reitillä” on useita erilaisia (16 kpl) mineraalipitoisia lähteitä, joilla kullakin on jonkin tietty vaikutus. Spektaakkelia varten myydään tietenkin erityisiä nokallisia kannuja, joiden avulla voi napata kustakin lähteestä sopivan annoksen parantavaa vettä ja jonka avulla tämä elämänvesi voidaan helposti nautiskella siemaillen ja ”meditoiden”. Kun kulkee tämän reitin alusta loppuun ja juo jokaisesta lähteestä, niin on läpikäynyt kuurin, jota voidaan tarvittaessa tietty ylensyönnin ja irstailun välissä toistaa, että olo säilyisi vähintäänkin yhtä hyvänä kuin paikanpäälle tullessa.









Ja turvonnut Karlovy Vary totta tosiaankin oli. Täysi turistirysä, jonka tehtävänä näytti olevan tarjota lähinnä venäläisille turisteille kuluttamisen nautintoja erilaisissa muodoissaan. Ja katukuvasta ei jää epäselväksi, millaista kuluttajaa täällä halutaan palvella ja nyt ja tällä hetkellä se on venäläinen kuluttaja.




 Jos hoidot, kuurit ja lähdevedet eivät auta, aina voi turvautua varmaan
hoitokeinoon ja hankkia vaikka lisää turkiksia, kenkiä tai timantteja

Onneksi en mahtunut aamulla bussin kyytiin Prahassa. Nyt olisin varmaan tässä raa’assa säässä sortunut teeskentelemään pyhimystä ja lipittämään parantavia nesteitä lähde kerrallaan. Ehdin kulkea jokiuomaa ylös kuuluisan Puppin hotellin luokse, ylittää silta, tulla takaisin toista puolta virtaa, ottaa kuvat turistikohteista ja käydä syömässä ennen kuin minun piti selvitä Mariánské Lázněen menevään lähijunaan klo 13.00

Kuudenkymmenen kilometrin siirtyminen Karlovy Varysta Mariánské Lázněen tapahtui uudehkolla Viamont Region hallinnoimalla lättähatulla, jossa oli oivallisen isot ikkunat, josta saattoi katsella kaunista maaseutua, huurtuvia puita ja reitin varrella pujottelevaa jokea. Erittäin nautinnollinen etappi. Suosittelen menemään tätä pitkin, jos joskus käytte Karlovy Varyssa – päivän ehdoton kohokohta.










Maisemareitillä

Mariánské Lázně olikin sitten jo toista maata kuin Karlovy Vary. Vaikka tämäkin kaupunki elää pääsääntöisesti kylpyläturismista ja mineraalilähteistään, niin jotenkin kaikki oli vähän niin kuin sinne päin – ei merkkivaateliikkeitä, ei timattipuoteja, ei luksusautoja kaduilla.









Vaikka suurin osa kadulla kuljeskelevista ihmisistä olikin turisteja, niin heille ei tarjottu loputonta kuluttamisen maailmaa jokaisen askeleen edestä. Pääkadun varrella oli ihan tavallisia puoteja ja ravintoloita, joskin kyllähän puitteet täälläkin huokuvat menneen maailman hikeä. Mutta jotenkin tuntui siltä, että marianskeláznelaiset ja heidän vieraansa eivät ottaneet mineraalejaan ja vesiään ihan niin vakavasti kuin kuluttajasiirtokunta Karlovy Varyssa. Vaikka täälläkin myytiin niitä nokkamukeja, niin aika moni lisäsi suoraan omaan astiaansa, joko kertakäyttömukiin, muovipulloon tai vaan kahvikuppiinsa, tämän elämänveden.



Tässä esimerkkejä lähteiden ”rahvaallistamisesta” Mariánské Láznessa.

Paljoa en ehtinyt aikaa viettää Mariánské Lázněssakaan. Vain reilut pari tuntia kuten Karlovy Varyssakin. Juna kohti Prahaa lähti klo 16.49 ja tätä kirjoittaessani olen jossain Rokycanyn ja Berounin välillä – noin tunnin matkan päässä väliaikaista kotiani, suihkua, iltapalaa ja Nukkumattia.

***

Vielä ennen kuin lähetän tämän kirjoituksen ja nukahdan, niin haluan kiittää kenkätehtailija Tomáš Baťaa ja hänen liikkeitään siitä, että he ovat pitäneet uskollisesti kiinni myymälöidensä funkkisilmeistään, oli sitten kaupunki mikä hyvänsä. Traditioita pitää olla ja siitä kertoo mielestäni se, että Mies van den Rohen Barcelona-tuoli koristaa Václavinaukion myymälän asiakastilaa. Tällä halutaan osoittaa, että Baťan tyyli ja designarvot ovat ajattomia, kuten tämän matkan kaksi tyylikkäintä rakennusta:



Baťan myymälät Karlovy Varyssa ja Mariánské Lázněssa.

Hyvää yötä ja nukkukaa hyvin…