Lukulampun valossa ja varjossa: 12/11/2011 Päiväkävelyllä

Talvi alkaa lähestyä vääjäämättä täälläkin. Kun lähdin aamukävelylle, niin maa oli ensimmäistä kertaa kuurassa ja vielä pitkälle aamupäivään. Hyvä, raikas ja rauhallinen sää sopikin mainiosti kaifin etsintään, matkalle, jonka tekeminen on tärkeämpää kuin perille pääseminen, kuten on joskus tullut kai yritettyä sanoa.

Kaifin etsintämatkoilla perussääntönä on se, ettei samaa katua saisi kävellä kahteen kertaan. Jos kulkee eri reittejä, löytää väistämättä uusia asioita. Eksyminenkin on sallittua, sillä varsinkin silloin löytää jotain uutta, jotain sellaista mitä ei ollut edes aavistanut olevan olemassa. Kartta on kielletty samoista syistä, mutta myös sen vuoksi että kartta ohjaa liikaa meitä muodostamaan tietynlaisen, etukäteen säädellyn metahistoriallisen käsityksen kaupunkitilasta – kartta ohjaa meitä katsomaan muistomerkkejä, arvokkaina pitämiämme kohteita, valtaa, uskontoa jne., mutta turistin kartta (ja varsinkin matkaopas) jättää usein arkiset asiat sivummalle. Kartta tavallaan pakottaa meidät pysyttelemään turistin ja ulkopuolisen roolissa, mutta jos heitämme kartan nurkkaan, niin samassa annamme itsellemme mahdollisuuden yhtyä kaupunkitilaan aivan toisella tasolla.

Me, jotka emme asu Prahassa, emmekä kanna sisällämme kaupungin paikkojen (katujen, kadunkulmien, patsaiden, rakennusten, puistojen jne jne) kerrostunutta historiaa, emme tietenkään pääse samalle keskustelemaan kaupunkitilan vuosisataisten kerroksien kanssa – se vaatii aikansa, ja en ole varma haluanko ikinä uppoutua tämän kaupungin kertomuksiin niin syvälle, että sen muuttuisin selkeästi enemmän osaksi tarinaa kuin ulkopuolista tarkastelijaa. Tätä kaupunkitilan ja kaupunginasukkaan välistä metahistoriallista sidettä on esim. Daniela Hodrová tutkinut niin kaunokirjallisuudessaan kuin teoksessaan Citlivéměsto, Tunteva kaupunki, jossa hän operoi paikan mytopoetiikan käsitteellä. Sen kaiketi pitäisi tarkoittaa kutakuinkin tuota mitä yritin kirjoittaa yllä: asukkaan sulautumista mukaan kaupungin kertomukseen. Ja toisaalta ulkopuolisuuden käsitettä kaupunkiympäristössä.

Ilman karttaa siis matkaan. Jonkinlainen suunnitelma sentään oli, ja koska joskus olen niin hölmö, että minun pitää käydä pilaamassa jokin hyvä muisto menemällä siihen paikkaan uudelleen, niin otin riskin ja päätin, että vierailu Bohnicen psykiatrisessa parantolassa kuuluisi tämän päivän kaifin etsintämatkalle. Ja toisaalta, en ikinä ole ollut Prosekissa, joten tämä saneli matkani pääpiirteet – eli kävelyn toisinaan Pohjoisena kaupunkina kutsuttujen asuinalueiden janassa, jotka sijaitsevat Vltavan jokiuoman yläpuolella.

Ensin kävelin asunnoltani Stromovkan puiston lävitse Trojan eläintarhan ja linnan luokse, josta mäkeä ylös Bohniceen ja parantolaan, mistä matkani jatkui kalliotörmää seuraillen Dablicen luonnonpuistoalueelle, sieltä edelleen Kobylisyn ja Ládvín lähiöiden kautta alas Libeniin, mistä takaisin ylös Prosekiin. Harmittava (ja poikkeuksellinen – kröhöm!) suuntavaiston pettäminen Ládvíssa maksoi minulle liikaa energiaa, enkä jaksanut enää kääntyä uudelleen kohti Vysočanya ja Kolbenovan teollisuusrakennuksia, jotka etäisesti ajatuksissani kuuluivat ohjelmaani - tulin Střížhovin pysäkiltä metrolla kotiin aika väsyneenä, mutta posket tyytyväisyyttä punottaen. Matkaa kertyi himpun yli 26 kilometriä ja aikaa kului neljä tuntia ja 20 minuuttia.

Näytä suurempi kartta

Seuraavassa pieni kuvakavalkaadi joillain kommenteilla varustettuna päivän matkaltani.

Stromovka

Kotoa Benediktskálta kävelee vain muutamia minuutteja. Ensin ylitetään joki, sitten noustaan Letnán puiston portaat, kuljetaan Gogolovaa Stromovkan porteille. Keidas on viiden minuutin päässä kaikesta turistihölöstä, autojen torvista ja muusta mekkalasta. Puisto on suosittu koiranulkoiluttajien, lenkkeilijöiden ja rullaluistelijoiden parissa, mutta siellä näkee hyvin usein myös ratsastajia, sillä lähimmät hevostallit sijaitsevat toisella puolen jokea, Trojan puolella. Sieltä näyttivät tänäkin aamuna vossikankuljettajat koniensa ja kiesiensä kanssa siirtyvän Keisarinsaarelta kohti keskustan rajattomia mahdollisuuksia viedä asiakas lyhyelle ja liian kalliille ajelulle.

Vossikkain jonosta en ottanut kuvaa, mutta koirien ulosteiden poiskeräämisestä sakot saaneista ulkoiluttajista kyllä. Stromovka. 12.11.2011.

Troja

Trojan alue tiedetään ennen kaikkea linnastaan ja nyt jo kahdeksankymmentä vuotta toimineesta eläintarhastaan. Prahan vuoden 2002 tulvien yksi sankaritarinoista oli eläintarhan evakuoiminen, sillä koko zoo oli päätyä veden valtaan pahemman kerran. Trojan linna sen sijaan selvisi vahingoitta – edes sen muotopuutarha ei tainnut kärsiä lainkaan. Ei ole yllättävää, etten ole käynyt tuossa eläintarhassa kuunaan päivänä, mutta sen sijaan viereisessä linnassa useaankin kertaan. Siltikin, minusta alueen parasta antia ovat sen kallioleikkaukset ja Kasvitieteellinenpuutarha, jonne en tällä kertaa tosin mennyt, sillä syksy on jo ikävän pitkällä, eikä ulkopuutarhassa olisi juurikaan katsottavaa – paitsi tietty maisemat. Matka jatkui mäkeä ylös Bohnicen lähiöön.

Botanická ylhäällä, linna alhaalla

Bohnice

Bohnicen alue rakennettiin yhteistoimin tsekkoslovakialais-puolalaisin voimin. Alueen monilla kaduilla on puolalaisia nimiä, sellaisiakin jotka poliittisten konjuktuurien muuttuessa olisi varmaan voitu vaihtaa. Mutta jostain syystä esim.- Rokosška jäi elämään Bohnicen kaupunginosaan - samoin Bohnicen kulttuuritalo kantaa Krakovan (KD Krakov) nimeä.

Bohnicen fasaadeja, kulturák Krakov ja näkymiä

Bohnicen psykiatrisen parantolan löysin joskus keväällä 2007 kävellessäni siellä täällä. Vanha kirjoitus täältä. Mukavat muistot vievät uudestaan kohti parantolaa – en ollut lääkinnän tarpeessa, vaan mielestäni Bohnicen parantolan puistoalue on yksi Prahan piilossa olevia helmiä. Esim. Lapinlahtea Helsingissä voisi kehittää kaupunkilaisten retriittejä varten Bohnicen esimerkin mukaisesti. Täällä oli jälleen rauhallista, autotonta ja melutonta.

Bohnicen parantolan sisäänkäynti

Aulasta edemmäs ja puistoon

Bohnicen parantolan kirkko ja parantolan raittia

Matka jatkui Bohnicesta pikkuhiljaa Kobylisyä kohti. Matkalla tein pienen detourin Velká Skálan alueella haistelemassa vastikään rakennettujen ja peruskorjattujen talojen rytmejä.

Arkipäivän kubismin nautintoa

Velká Skálan jälkeen matkani ensi lopulta Kobylisyyn, mutta koska nenä näytti minne näytti, löysin itseni pian Dáblický háj'ssa, jossa sai kävellä rauhassa lehtien seassa ja katsella mitä, missä ja minne. Ja syödä eväitä, kuten niin monet muutkin vapaapäiväänsä viettävät ihmiset kävelyittensä ja ulkoilujensa lomassa näyttivät tekevän.

Lehtiä ja sen sellaistya ynnä leijan lennätystä Dablicen mäellä

Aina jotain yllätyksiä tulee vastaan ja tällä kertaa se oli Dablicen tähtitorni. Mitäs siitä sanomaan, mutta kuin että tähtitorni. Ja kivaa, että sieltä näkyi kauas, mm. kaatopaikalle. Nyt sitten tiedetään missä ainakin yksi sellainen mahdollisesti on, jos sellaista joskus tarvitsee.

Hvězdárna Dablice na okrají města

Kobylisy ja Ládví.
Nämä päästiin kävelemällä ohitse, mutta en edes viitsinyt kaivaa kameraa repusta pois. Koska ja siksi. En aina halua kuvata toisten ihmisten koteja. Ja kun olin jo aikaisemmin Bohnicessa ja Velká Skálassa tirkistellyt, niin en nyt enää halunnut. Ja itse asiassa. Kun näiden massalähiöiden maastoon on kasvanut luontevalla tavalla toimintaa, niin en näe miksi nämä nyt olisivat niin pahoja paikkoja asua. Täytyyhän sitä nyt ihmisen jossain asua. Ja nyt varsinkin, kun uuden ajan mittaan ainakin ulkoasut on korjattu, niin nämähän hakkaavat suomalaiset arkkitehtiunelmat lyttyyn monella tapaa, vrt. Pihlajamäki tms.

Näkemiin

Libeň.

Joo. En tykkää tästä seudusta ollenkaan. Rähjäistä ja paskaista vanhoissa kulisseissa. Jotain on mennyt kaupunginosa nro 8:ssa pahasti pieleen, sillä Libeňillähän olisi saumaa tulla ihan tyylikkääksi kaupunginosaksi, kun ottaa huomioon että rakennuskanta suurimmilta osin edellisen vuosisadan vaihteesta ja betonimassaa ei ole. Mutta kun ei, niin ei.

Prosek/Střížhov

Kun eksyin kerran sinne Libeňiin, niin piti sieltä päästä poiskin. Prosek – kaupunginosa, josta en ole koskaan tiennyt mitään ja olin vailla minkäänlaista ennakkokuvitelmaa. Mutta Prosek sijaitsee kauniisti kukkulan päällä ja näyttää selviytyvän nykyajan haasteista paremmin kuin kerjäläisten ja hampparreiden nuhjuinen Libeň. Täällä on kunnostettu ympäristöä kuosiin ja onpa saatu aikaiseksi myös Vysočinyn, Prosekin ja Střižhovin yhteinen kulttuurimaisemareitti, jossa avulla kerrotaan menneistä ajoista kaupunginosassa.

Prosekin viinitupa, koulu, pyhän Venceslauksen kirkko (romantiikan ajan kolmilaivainen basilika) ja Sokolovna, eli kuntoilusali. Ennen ja nyt.

Kaupunginosaan levitetyt opastaulut olivat informatiivisia ja niiden avulla löysin niin pyhän Venceslauksen kirkon kuin Ystävyyden puiston hoteille. Näyttää edelleenkin siltä, että ne kaupunginosat joissa on hiemankin yhteisöllisyyttä tai halua tehdä jotain omalle hoodille, pärjäävät ja voivat kohottaa kasvojaan, mutta yhä useammin näyttää olevan niin, että nämä kaupunginosat eivät tosiaankaan ole ODSn johtamia. Tästä saa ja pitää olla anakroninen.

Střižkov

Ystävyyden puisto ja Jiří Wolkerin patsas, kumpinkin, lopulta löytyivät. Puistoa ympäröi kerrostalojen loputon ja korkea rivistö. Sain oppia, että 60-luvun vapaan rakentamisen huumassa oli kuitenkin jonkin verran yritetty miettiä yhteisiä tiloja, jotenka arkkitehti X oli suunnitellut työläisille Ystävyyden puiston vuosina (1964-1973), joskin suunnitelma toteutettiin vasta vuonna 1983. Vuonna 2004 alueen kehittämistä varten haettiin ESR-rahaa ja se saatiin. Vuonna 2008 saatiin loppuun puiston elävöittämissuunnitelma, jonka mukaan noin kaksi kilometriä pitkän suorakulmion muotoisen puiston rehab toteutettiin ja toteutuihan se. Ainakin nyt tuntui, että pahimmat irvistykset olivat siivottu ja sen sijaan oli oltu humoristisia koiranulkoiluttajia kohtaan ja ilmoitettu missä saa ja miten saa koiraa ulkoiluttaa

Ota nyt selvää, koirana, mitä tässä pitäisi tehdä

Ja lopulta. Löysin sen Jiří Wolkerin patsaankin, mutta en edelleenkään tiedä miten hän liittyy millään tavalla tähän kaupunginosaan. Epäilys on sellainen, että nuorena kuolleesta avantgardisti-työläisrunoilijasta tehtiin jonkin sortin esikuva jollain aikavälillä,mutta aika ohuella kultin siivellä on kyllä silloin ratsastettu.

Edellisen kerran kun yritin mennä Prosekiin tai Střížhoviin, niin en päässyt, sillä metroasemat olivat vielä silloin tekeillä. Kaupunkin kasvaa suurta vauhtia tähän suuntaan ja luo välillä irvokkaitakin vastakohtia uuden ja vanhan välille. Mutta täytyykö sen nyt niin irvokas olla? Ehkä tässä nyt vaan puhuu ”muka-länsimaalainen” sovinnaisuuden kannattaja, jonka mielestä moderni metroasema, sirkusteltta ja 60-luvun valtavat elementtitalot eivät sovi samalle pellolle. Pitäisi ehkä tarkastaa asenteita???