Ensimmäistä kertaa sitten Suomesta palattuani alan tuntea voivani hyvin. Syynä pahoinvointiini ei ollut viikonloppuinen rellestäminen Turussa vaan työkiireet. Kuten sanottua, ei oikein ole ehtinyt kuin herätä.
Käytän tässä yhteydessä tilaisuutta hyväksi ja pyrin perustelemaan kantaani. Ei Prahasta kirjoittaminen varsinaisesti olisi mitenkään vastenmielistä tai kuvottavaa, vaan vika on pikemminkin kirjoittajassa itsessään. Olen vakaasti sitä mieltä, etten ole tämän kaupungin arvoinen kirjoittaja. Minä en pysty tähän kaupunkiin ja sitä paitsi eikö Prahasta kirjoittavia ihmisiä ole jo ollut vaikka kuinka paljon ja he ovat varmasti kirjoittaneet Prahasta paremmin, mielekkäämmin, taidokkaammin, tunteikkaammin kuin minä tulen ikinä tekemään. Nerokkaitakin kirjoja. Voin antaa tarvittaessa lukuvinkkejä.
Millä oikeudella minä sitten voisin ryhtyä sellaiseen! Jos yrittäisin hapuillen tulkita tätä kaupunkia, olisi se antoisan tutkimusaineiston väärinkäyttöä, suoranainen rikos. Jos kirjoittaisin kuten oli toivottu, eli kuvaillen ja eläytyen kaupungin silhuetin ja ulkoisten piirteiden – sen metahistorian – kuvailuun, olisi kirjoittamiseni ennen kaikkea kaupungin todellisen luonteen banalisointia, latistamista, typistämistä ja pelkistämistä – stereotypian omaksumista. Viisaasti suojelen itseäni ja jätän sen epäonnistumisen mahdollisuuden muille.
Nähdäkseni kaupunkitilasta voi kirjoittaa (ainakin) kahdella tavalla. Ensimmäinen on tämä eräiden tuttavieni pyytämä tapa kuvata kaupungin ulkoisia pirteitä ja muotoja, joka on eräänlaista muistomerkkiajattelua, joissa koko kaupungin piirteet typistetään koskemaan joitain monumentteja tai kaupungin superlatiiveja. Se on matkaopasajattelua ja mielestäni sellaisenaan kovin köyhää. Jos kirjoittaisin kävelleeni sen erään sillan ylitse siihen tiettyyn linnaan, katsomaan niitä kirkontorneja, jotka törröttävät sen erään tietyn kukkulantekeleen päällä, niin yhtä hyvin voisin ottaa minkä tahansa tuhansista matkaoppaista ja toistaa jo miljoonaan kertaan kerrotun stereotypian näistä kohteista. En usko tällaisen metahistoriaan perustuvan kopioinnin olevan kovinkaan hedelmällistä. Kuva jää tällöin liian latteaksi ja kaksiulotteiseksi. Myönnän tietenkin syyllistyneen tällainen kirjoittamiseen jo aikaisemmin tässä blogissa, esim. Romanian matkakuvauksen yhteydessä.
Toinen kaupungin kuvaamisen tapa on sen sijaan kannatettavampi, mutta tietysti monin verroin haasteellisempi. Annan esimerkin selittääkseni asiaa: kun turisti tarvitsee kartan ja matkaoppaan löytääkseen tietyn monumentin luokse, niin kaupungin asukas löytää saman kohteen ilman pinnistelyjä tai apuvälineitä, sillä hänhän on itse osa kaupunkia ja varmasti tuntee elinympäristönsä. Turisti-/matkaopaskirjoittaja näkee saman kohteen eri tavoin kuin paikallinen, lähinnä kai sen vuoksi, ettei se ole hänen päivittäistä elinympäristöään, maailmaa jossa hän elää ja toimii jokaisena luojan päivänä. Kun Turisti-/matkaopaskirjoittajan pitää nimenomaan ja ennen kaikkea keskittyä näkemäänsä, niin kaupunginasukkaan ei tarvitse ajatella monumenttia, sillä hän on osa sitä samaa kertomusta, johon itse monumenttikin liittyy. Suhde näiden kahden välillä on olennaisesti erilainen.
Askel eteenpäin perusteluissani. Haluaisin kirjoittaa siis pikemminkin tästä näkymättömästä kaupunkitilan ja asukkaan suhteesta kuin ainoastaan havainnoida sitä erästä siltaa, sitä erästä tornia, sitä erästä linnaa ja tällä tavoin vain toistaa näkemääni. Kaupunki pitäisi osata aistia, tuntea ja olla osa sitä, mutta se vaatii assimiloitumisen kaupunkiin, minkä uskon saavutettavan vain syntymällä kyseiseen kaupunkiin. Kaupungista pitäisi pystyä kirjoittamaan ilman raukkamaista tukeutumista muistomerkkeihin ja stereotypioihin. Ja vielä parempi olisi kun edes mitään konkreettisia nimiä tai rakennuksia ei mainittaisi. Olisi tyydyttävää, jos osaisi kirjoittaa tilasta, jossa ihmiset elävät päivittäin omaa arkeaan, useimmiten ollen välinpitämättömiä kaupunkitilan suhteen.
Jos osaisi kirjoittaa sen koko kaupungin, kaupunginosan tai kotikadun kertomusten välisen viidakon auki tukeutumatta liikaan yksityiskohtaisten paikan tai kohteen kuvauksiin, jotka määrittelevät lukijalle miljöön ulkomuodon. Tiedän haasteen olevan valtava, sillä tätä lahjakkuuden puutetta ei korvaa edes silmitön into.
On muutamia tapauksia kun näin on todellakin onnistuttu tekemään. En todellakaan vertaa itseäni Franz Kafkaan, mutta otan esimerkin Oikeusjutusta. Kertaakaan Kafka ei mainitse, että kirjan tapahtumat sijoittautuisivat erityisesti ja nimenomaisesti Prahaan. Mutta samassa kirjailija lokalisoi kirjaansa miljöön juuri ja nimenomaisesti tietyksi. Hän pystyy jollain taianomaisella tavalla dekoodaamaan kaupunkitilan tukeutumatta matkaopaskirja-ajatteluun, niin että lukijalle on päivänselvää, mihin kirjan tapahtumat sijoittuvat. Kotimaisista kirjailijoistamme J.P. Pulkkinen onnistui tekemään myös loistavan kaupunkimiljöön kuvauksen paljastamatta, mitä kaupunkia hän kuvaa. Vuosien varrella veikkauksia on ollut monia, mutta pidän Prahaa ja/tai Budapestia todennäköisimpinä.
Olisi nautinnollista osata kirjoittaa juuri tuolla tavoin: kuvata ihmisen elinympäristöä antamatta liikaa etukäteen määritteleviä merkityksiä. Ollessani tänään päivällä kävelyllä, mietin mitä ja miten kirjoittaisin tänään illalla teille tästä kaupungista. Yritin leikkiä ajatuksella ja tapailin päässäni kävelymatkani kuvausta. Mutta se oli erittäin vaikeaa. Aloin kuitenkin leikkiä ajatuksella enemmän, jonka seurauksena syntyi pieni kaupunkikuvaus – ei Prahasta. Ei ole paljoa, eikä se ole kafkaa, mutta kun on uhottu, niin pitää ainakin yrittää antaa esimerkki:
Unohtaa ei saa
Aina kun haluan ylittää kadun tätä suojatietä käyttäen, muistan kuinka minä kerran törmäsin vasemmalta tulevaan polkupyöräilijään, sillä seisoin tuona kohtalokkaana sekunnilla pyöräkaistalla. Minun vikani, myönnetään, mutta katseeni oli silloin kiinnittynyt johonkin aivan toisaalle kuin ohiajaviin pyöräilijöihin. Johonkin varsin erityiseen.
Katsoin herkeämättä edessäni seisovaa metallikuorista rakennusta, jota paikalliset lähinnä ja poikkeuksetta vihasivat, vaikka olivat sen antaneet siihen intopäissään rakennuttaa. Nyttemmin keskustellaan, että tuo ruma kompleksi tulisi purkaa ja paikalle pitäisi rakentaa jotain aivan muuta. Lasia ja terästä, ehkä puuta. Kaipa täkäläiset ajattelevat, että heidän kaupunkinsa tulisi siitä jotenkin kauniimmaksi ja viihtyisämmäksi, jos ongelmapesäkkeen lakaisisi maton alle. Itse olen ollut aina tämän rakennuksen purkamista vastaan ja aion sitä olla vastaisuudessakin, sillä ihmisiä pitää alituiseen muistuttaa virheistään. Asia on kai pikemminkin niin, kuten Helvi Hämäläinen sanoo: ”Anteeksi saa antaa, mutta ei unohtaa.” Koska purkaessaan samalta paikalta kaupunkilaiset tulivat tuhonneeksi keskeisen osan omaa kulttuurihistoriaansa, tulisi siis rakennus pitää pystyssä hamaan maailmanloppuun saakka, eräänlaisena moraalisena liikennevalona, joka päivittäin hehkuisi punaista valoaan ja muistuttaisi ohikulkevia ihmisiä heidän käsittämättömistä teoistaan ja olla esimerkkinä tuleville sukupolville heidän esi-isiensä tekemistä virheistä.
Luulenpa, että ainakin tämän lyhyen kokeilun perusteella, minun on parempi pitäytyä siellä matkaopaskirjoittamisen puolella – se taitaa olla minulle kuitenkin helpompaa ja lopulta myös väistämätöntä.
ps. jos et vielä arvannut mistä rakennuksesta oli kysymys, niin klikkaa linkki auki:
http://www.korttelit.fi/photo.php?id=235
terveisin,
Jussi-Pekka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti