Hoh, olipa herätys. Silmät ristissä olivat noin neljän nukutun tunnin jälkeen. Eikä sekään unipätkä mennyt heräämisittä. Ensin yöllä pimeässä valvottivat autojen valot ja äänet, valoisalla… …valoisa. On se kummaa kun ei voi edes neljän tähden hotlassa nukkua kunnolla. Itseään saa taas syyttää.
Kello herätti armottomasti puoli yhdeksän aikaan. Ei kun ylös vaan ja mikäs siinä, koska aamu oli jo urjennut ja huoneestani avautui ”Executive view” Hussain Sagarille, eli Hyderabadin keskustassa sijaitsevalle valtavalle tekojärvelle, mutta toisaalta myös käsittämättömälle jättömaalle – Hyvää huomenta, Intia ja Hydi, täällä ollaan. Hussain Sagar rakennettiin Nizamien hallintokaudella (1700-luvulta 1900-luvulle) suureksi vesivarastoksi. Sen koillispuolelle kasvoikin pian Secunderad, joka oli Hyderabadin kylkiäinen ja nämä kaksi kaupunki yhdistettiin sitten taannoin joskus, en muista milloin yhdeksi ja ainoaksi, Hyderabadiksi.
Aamiaiseksi jugurrtia, hedelmiä, kuituja, kahvia ja nestettä. Ilmastoidussa huoneessa ei käsitä miten kuuma ulkona voi olla, mutta se taisi olla jo kolmenkymmenen päältä, kun lähdin liikenteeseen yhteistyökumppanin edustajien, Zakin ja Munawarin, kanssa klo 11. Meillä oli kuljettaja käytössä ja olin pyytänyt kaupunginkiertoajelua ja päänähtävyyksien selaamista päivän ohjelmistoon.
Ensi ajelimme kaupungin keskustaan, Charminarille, eli Neljälle Minareetille, joka rakennettiin vuonna 1591 kiitokseksi ruttoepidemian päättymisestä, mutta siitä on tullut myös uuden Hyderabadin rakentamisen symboli. Kuten kollegani Trude viime viikolla, niin minäkin saavutin paikallisten välittömän ja jakamattoman suosion. Käsivarteen tarttuviin ja siitä kiinni pitäviin kerjäläisiin ei oikein tahtonut aluksi tottua, mutta kyllä se siitä jotenkin suttaantui. Charminar on hieno portti, jonka torni kohoavat 56 metrin korkeuteen – Hydin päänähtävyys. Sieltä korkealta (ilman suoja-aitaa) katsellessa näki taas hieman enemmän kaupungista.
Charminarin jälkeen hoitelimme Intian-matkaajan pakolliseen ohjelmistoon kuuluvan tulikasteen, eli kadun ylittämisen paikalliseen tapaan. Siinä on vain yksi neuvo tarjolla: älä elämää pelkää!
Menimme viereiseen moskeijaan, joka oli rakentaminen oli aloitettu vain hieman Charminaria myöhemmin. Siellä oli hieman rauhallisempaa, sillä muslimit eivät tuntuneet olevan yhtä agreja kuin hindut. Siitä rauhallisemmasta ilmapiiristä nauttiminen oli kuitenkin hieman sitä ja tätä, koska menimme ensin muslimikuninkaiden eräänlaisen katoksen alla olevan hautausmaan läpi ja kun kerta ollaan jo moskeijan alueella, niin sukat ja kengät tuli ottaa pois. Enemmän kuin kuuma jalkoja polttava marmori, minua häiritsi linnunpaska, johon astumatta ei voinut edetä askeltakaan. Ihan oikeasti, kävelin tänään linnunpaskassa ja yritin vain olla kiinnittämättä huomiota koko asiaan. Ja kun se matkalaukkukin varasukkineen oli jossain Frankfurtissa, niin hippa hei vaan! Voin sanoa, että käsidesi oli omiaan myös jalkojen puhdistamiseen poistuessani moskeijasta. Paikallisia pulunpaska ei näyttänyt häiritsevän. Minua se häiritsi sen verran, että päätin lopettaa nenän kaivamisen.
Hieno moskeija, josta jäi mieleeni mahtavat 25-metriset kiviset monoliittipilarit, joista moskeijan ulkosivu muodostui. Massiivisia rakennelmia 1620-luvulta. Upeita, kaiverrettuja marmoriaitoja ja linnunpaskaa! Sikasiistii! Moskeijasta päästyämme seilasimme ambassadorien, tuk-tukien, honda herojen ja munamankeleiden seassa. Kaikkien balettitanssijoiden tulisi testata koordinaatiokykyään, notkeuttaan ja joustavuuttaan tuossa liikenteessä tietä ylittäen. Itse selvisin tulikokeesta ehjin nahoin ja elossa.
Linnunkakassa ja tuk-tukien seassa steppailtuamme, menimme lounaalle. Vastoin kaikkia viisaitakin varoituksia, päätin aloittaa intialaiseen ruokakulttuuriin tutustumisen samalla asenteella kuin T. Harviainen aikoinaan opetti minua lumilautailemaan: käännät kelkan kohti alamäkeä, etkä kaadu! Raitaa, hyderabadi linssejä, naan-leipää, minttusössöä ja pääruuaksi tandoorikanaa, kepattia ja paikallista ”Biryani Mutton Meat Biryania!”, joka on Hyderabadi Cuisinen maankuulu erikoisuus, jota haudutellaan kattilan kannen alla riittävä aika, jotta maut ehtivät tunkeutua toisiinsa. Jössö, kun oli hyvää.
Ja tämä ruoka syötiin käsin tietenkin. Vaikka sitä muka kuinka osaisi 7-sormitekniikkaa, niin Hakkaraisesta paljastui asiassa noviisi. Onneksi mukana oli hyvät ja suvaitsevat oppaat. Kun hieman raidassa kastetun liha-riisi-mökerön puristelee ja tiivistelee sormien päissä tiiviiksi palluraksi, se on helppo nostaa lautaselta sormenpäiden varaan ja tiukata myky peukalolla kohti ääntä. Helppoa kuin uudelleensyntyminen.
Upeasta ruuasta huolimatta ravintolan käsienpesuallas oli elämys, joka veti vertoja kuvottavuudessaan Bukarestin Gare du Nordin miestenvessalle tai marinmaalaisen kolhoosin ruokalan puuceelle. Bukarest johtaa yhä vieläkin, mutta ravintolan käsienpesu yltää kyllä ansiokkaasti kolmannelle sijalle. Sitruunavesi ei oikein tahtonut riittää minun nakkien pesuun, koska olin onnistunut sottaamaan ainoiden housujeni ja pöytäliinan lisäksi myös rystyseni kaikkiin niihin herkkuihin, joita olin juuri nauttinut suurella antaumuksella. Pesu ja käsidesiä päälle, ja kun pakkikaan ei ole vallan sekaisin, niin jatkamme samalla linjalla kohti loppua viikkoa.
Seuraava missiomme oli uusien vaatteiden etsiminen. Jo aikaisemmin kerrottujen seikkojen valossa lukija tietää, etten ole saanut laukkuani matkakohteeseen. Kuulemma olivat lähettäneet sen takaisin Frankfurtiin! Sukat, kalsongit, paidat, partavaahto, kunnon terä, dödö ja pari paitaa löytyvät ihanasta ostokeskuksesta. Eläköön ostoskeskukset!
Matka kuljettajan kera jatkui kohti Cyderabadia, yhtä maailman nopeimmin kasvavaa IT-keskusta. Kysyin Munawarilta mielipidettä nykyhetkisen kehityksen kulusta. Hän sanoi, että kehitys on kylää pääsääntöisesti hyväksi, koska intialainen työvoima pystyy ammattitaidollaan vastaamaan monen alan uusiin haasteisiin ja kansainväliset yritykset nostavat myös intialaisten yritysten osaamista kilpailun kautta. Matala palkkataso ei ole ainoa syy selitykselle. Tuloerojen kasvu on ymmärrettävästi täälläkin iso haaste, joskin jo pahoin arkipäiväistynyt. Asuntojen ja tonttimaan hinnat ovat kuulemma nousseet viimeisen 5-6 vuoden aikana kolmikymppisen valkokaulustyöläisen ulottumattomiin, sillä aikaa kun tavikset tappelevat riisinhinnan kasvua (ja maailmanlaajuista tulevaa ruokapulaa) vastaan, niin yläluokka rakentaa täälläkin palatsejaan mausoleumeiksi elämäntehtävästään, mistä? Kas siinäpä pulma, sanoisi tanskalainen onneton, itsesäälinen ja tuhero prinssi.
Tilanne on tuttu, joskin kontrastit ovat suuremmat kuin ne, mitä työ- ja kotimatkalla Kampin metroasemalla näkee.
IT-kaupunginosan jälkeen menimme Golconda-kukkulalle, josta annan Jukka O. Miettisen kertoa olennaisimman. Itse menen sillä aikaa jalkapesulle – olen sellaisen tarpeessa. Miettinen kirjottaa kirjassaan Golcondasta näin:
Golcondan linnake sijaitsee 11 kilometrin päässä Hyderabadin keskustasta. Rauniotuneenakin se kertoo Qutub Shahin mahdista. Graniittikalliolle ja erikoisen muotoisille luonnonjärkäleille kasvoi 1500-luvulla Intian ehkä mahtavin vuoripalatsi. Sitä ympäröi seitsemän kilometrin pituinen puolustusmuuri, jota puhkoo kahdeksan porttia. Linnakevuoren juurella levittäytyy vaikuttava hauta-alue stukkolla päällystettyine kivisine hautamausoleumeineen. Golconda-linnakkeen säilyneet osat, Charminar ja hauta-alueen mausoleumit ovat tärkeimmät esimerkit Qutub Shahin turkkilais-persialaisesta vaikutteisesta arkkitehtuurista.
Golcondan rikkaus perustui pitkälti läheisiin jalokivikaivoksiin. Niistä löytyi kuuluisa Kohinoor ja monet muut maailman suurimmista timanteista. Golcondan rikkaus ja Qutub Shahin valta tuottivat päänvaivaa pohjoisempia alueita hallinneille mogulikeisareille. Vasta mogulihallitsijoista viimeinen, keisari Aurangzeb, onnistui kukistamaan Qutub Shahien vallan.
Hmmm. Ja näiden samojen Qutub Shahien hautojen vierellä olen tänään kävellyt paskassa. Golconda oli todella hieno, joskin linnavuoren kalliolle heijastettu 55 minuutin valo- ja äänishow oli tosi ankea – myös paikallisten mielestä, ainakin siitä päätellen, että minä nukahdin 20 minuutin kohdalla tuoliini ja vieressäni istunut paikallinen pelasi kännykällään Tetristä.
Olin jo aika kuitti. Kello oli päälle kahdeksan illalla ja olin nukkunut hieman huonosti viime aikoina. Ei siis ollut ihme, että pyysin päästä hotellille peseytymään ja pääsemään levolle.
Nyt maate, sitä kroppa kaipaa. Huomenna ylös viimeistään kasilta ja siitä kohti työpäivää ja todennäköisesti elämäni rankinta työviikkoa. Kun huomenna luette tätä, olen jo tekemässä täällä sitä, miksi ylipäänsä olen täällä. Se voi olla hieman nuivempaa kerrottavaa.
/ j.
