Hyvää alkavaa työviikkoa Prahasta
Lensin Bukarestiin toissa perjantaina, missä olimme Ainon kanssa sunnuntaihin saakka. Sunnuntai-iltana matkustimme yöjunalla Koillis-Romaniaan, Botoşaniin, kaupunkiin missä Aino tällä hetkellä asuu ja työskentelee. Torstai-iltana lähdimme bussilla Iaşiin, läheiseen isompaan kaupunkiin ja seuraavana aamuna yritimme päästä Braşoviin, Transsilvanian eteläpuolelle, mutta pysähdyimme olosuhteiden pakosta Bacăussa. Lauantain vietimme Braşovissa ja sunnuntaina matkasimme Braşovista Bukarestiin lentääkseni takaisin Prahaan. Mukava ja tarpeeseen tullut 10 päivän loma kaikin puolin.
Bukarest, 17-19. marraskuuta 2006
En oikein pidä ajatuksesta, että jos olen lomalla jossain eurooppalaisessa suurkaupungissa, niin minun täytyy keskittyä siihen, ettei mitään dramaattista tapahtuisi. Oliko se sitten typerän länsimaalaisen, kieltä osaamattoman turistin kuvittelua tai ei, niin olin oikeastaan helpottunut päästessäni pois Bukarestista. Onneksi oli Aino, joka puhuu romaniaa. Englannilla, saksalla tai venäjällä Bukarestissa ei varmaankaan olisi paria baaria lukuun ottamatta tullut toimeen mitenkään.
Botoşani, 20-23. marraskuuta 2006 (http://ro.wikipedia.org/wiki/Boto%C5%9Fani)
Junamme saapui maanantaiaamuna Botoşaniin, noin 115 000 asukkaan syrjäiseen kaupunkiin, joka otti meidät vastaan pimeällä aamusumulla. Kello kuudelta aamulla väsyneenä ei oikein jaksa tehdä merkittäviä havaintoja, mutta mieleeni jäi se, että sumuiseen ilmaan oli todellakin levittäytynyt Ainon paljon mainostama poltettujen lehtien imelää tuoksua. Myöhempinä päivinä samainen imelä tuoksu muuttui kitkeräksi hajuksi ja silmien kirvelyksi.
Aino suorittaa kieltenopettajille tarkoitettua Comenius 2 -vaihtoa Romaniassa. Kohdepaikaksi hänelle osoitettiin Botoşani ja siellä A.T. Laurianin lukio. Kieliassistentin arkeen kuuluun koulussa annettavan kaksikielisen opetuksen avustaminen ranskaksi. Ensimmäiset puolitoista kuukautta Aino asui erään naisinsinöörin luona lähellä kouluaan, mutta nyttemmin hän oli saanut vuokrattua oman huoneiston keskustasta. Aino ei ollut juurikaan ehtinyt viettää siellä aikaa, sillä hänellä oli kiire, lämmitys oli pois päältä, vessanpönttö oli rikki ja lämmintä vettä ei tullut. Saapuessamme asunnolle lähes kaikki oli muuttunut. Vessanpönttö oli korjattu ja asunnossa oli lämmintä. Lämmintä vettä sai keittämällä sitä kattilassa. Asunto oli ollut tyhjillään puolisen vuotta, mutta siihen verrattuna se näytti täysin kelvolliselta, hieman nuhjuiselta, mutta mukavalta. Olihan sentään taas lämmintä, jonka arvioin ehdottomaksi luksukseksi.
Botoşani on sympaattinen pikkukaupunki, joka elää omaa uneliasta ja rauhaisaa elämäänsä - täysi vastakohta Bukarestin hälinälle ja kaaokselle. Siellä on liha-, vihannes- ja hedelmätorit sekä markkinat, joilta saa kaikkea mitä ihminen voi kaivata vanhoista autonmoottoreista hääpukuihin. Neuvostoliittolainen standardisoitu arkkitehtuuri ilmeni lähinnä asuintaloissa, mutta eräät rakennukset olivat kovin miellyttäviä kohteita 1800-luvun lopulta ja viime vuosisadan alkupuolelta. Kaupungin kävelykatu oli viehättävä, omine rosoisine erityispiirteineen.Botoşanin kulta-ajat ovat eittämättä takanapäin. Romanialaiset nationalistit ja paikalliset nurkkapatriootit pitävät kuitenkin huolta, että kaupungin suuri mies tunnetaan ja tunnustetaan koko maassa. Jos hän nyt enää mitään jalustoille asettelua kaipaisikaan. Kansallisrunoilija Mihai Eminescu on botoşanilainen ja tätä seikkaa ei voinut olla huomaamatta kävellessään kaupungissa. Epäilen vakaasti kenenkään enää resitoivan hänen kuuluisaa runoaan Iltatähteä (Luceafărul) kuun valossa paikallisessa puistossa mielitietylleen, mutta kansallisten, kirkollisten ynnä muiden merkkihenkilöiden toinen elämähän on usein merkittävämpi kuin heidän elinaikaiset tekonsa. Vai mitä Aleksis, Eino ja monet muut? Toista elämää on helpompi muokata itsellensä ja kansakunnalle sopivaksi ja mieleiseksi. En ole lukenut Eminescua, sitä vähää Iltatähteä, mutta Aino sanoi runojen olevan kauniita, mutta erikoisen vaikeita. Haluaisin tietenkin kokeilla, ja siksi saatankin toivoa erään romaniaa osaavan ihmisen niitä lukevan joskus minulle. Miksi ei ihminen osaa luonnostaan kaikkia maailman kieliä? Voi onnettomuutta!
Kun kävelee Botoşanin eräässä puistossa, jonka pyöreälle aukiolle on pystytetty botoşanilaisten merkkihenkilöiden patsaita, torsoja, niin ei voi välttyä ajatukselta, että kansallinen herääminen on ollut erityisen voimakasta Moldovan alueella, ja juuri Botoşanissa. Nicolae Iorga on eräs Romanian historian keskeisimmistä merkkihenkilöistä. Renessanssi-ihminen. Historioitsija. Dramaturgi. Runoilija. Ensyklopedi. Ministeri. Parlamentaarikko. Pääministeri. Yliopiston professori. Akateemikko. Botoşanista. Erityisen vahvasti Iorgan henkeä puhallellaan juuri Ainon lukiossa, jota Iorga itsekin kävi ja jonka rintakuva muistuttaa koulun nykyisiä oppilaita hänen erinomaisesta poikkeuksellisuudestaan. Botoşanista tai siellä vaikuttaneita olivat myös Isidore Isou, Georgeta Damian, Israil Bercovici, Lucien Goldmann ja Octav Onicescu. Mitään tarkempaa en heistä osaa sanoa – luin Wikipediasta.
Botoşanissa asuvalla ja siellä työskentelevällä rakkaalla elinkumppanillani oli muodostunut jo vahvat käsitykset Botoşanista ja sen asukkaista. Hän kertoi paikallisten ihmisten olevan erittäin vilpittömiä, avuliaita ja ystävällisiä. Itselleni muodostui lyhyen vierailun perusteella vastaava mielikuva. Erityisesti nuoremmat opettajakollegat ovat olleet hänelle sekä avuksi ja että helpotukseksi niin opetustyössä kuin arjessakin. Ainon monesti leikkimielisesti parjaama Botoşani osoittautui erittäin miellyttäväksi kokemukseksi. Itselleni Botoşanista välittyi paljon positiivisempi mielikuva kuin odotin. Periferiassa, mutta silti miellyttävä. Juuri nimenomaan ja täsmällisesti sen vuoksi.
Mielestäni eräs positiivinenkin seikka maailman tasapäistymisessä on. A.T. Laurianin lukiossa on keskusteltu napapaitojen soveltuvuudesta kouluasusteeksi. Hyvä hyvä. Otin tämän tiedon kiitollisena ja huojentuneena vastaan. Luojan kiitos, että lapset ja teinit ovat todennäköisesti kaikkialla maailmassa lähes samanlaisia! Mielestäni on hyvä, että teinit saavat olla teinejä. Muistan jonkun joskus sanoneen, että kuusitoistavuotiaana lapsi luulee hallitsevansa koko maailmaa ja mitä tulee vanhemmaksi, niin huomaa olleensa tuolloin oikeassa. Nyt se on jo myöhäistä. Hyvä että kapinoivat auktoriteetteja ja edellisten sukupolvien ummehtuneita arvoja vastaan. Vaikka sitten edes napapaidoin. Maailmalla on siis vielä jonkinlaista toivoa.
Iaşi, 23-24. marraskuuta 2006
Torstai-iltana bussin ja meidän nokkamme kääntyivät kohti Iaşia. Koska Botoşanista ei päässyt suoraan Braşoviin, niin meidän oli matkattava ensin Iaşiin ottaaksemme sieltä seuraavana aamuna junan. Sanottu ja tehty. Onnikka kuljetti meidät Iaşiin illaksi. Kävimme kävelyllä ja syömässä kaupungin yliopistoalueella. Iaşissa oli jälleen kerran toisenlainen henki kuin muualla. Se oli selkeäti ylevämpi, aristokraattisempi, eurooppalaisempi, monikulttuurisempi kuin Bukarest. Se oli vanhaa Moldovaa, Tapanin hallinta-aluetta, joten kaupungilla riitti perinteitä valistumattomalle riittämiin.
Iaşin vierailun piti olla lyhyt. Sitä se olikin, mitta pidempi kuin ajattelimme. Tarkoituksenamme oli matkustaa heti perjantaiaamuna Braşoviin ja viettää siellä rauhassa kaksi päivää.
Saavuimme aamupäivällä juna-asemalle. Junan oli määrä lähteä yhdeltä, mutta vuoroa ei ollut, joten piti improvisoida. Päätimme yrittää matkustaa Bacăuhun, joka sijaitsee jokseenkin lähellä Braşovia (160 km) ja katsoa, josko sieltä pääsisi vielä illaksi Braşoviin, josta olimme jo varanneet majapaikan. Juna lähtisi iltapäivällä ja Bacăussa olisimme iltasella. Toinen vaihtoehto olisi ollut jäädä Iaşiin, mutta meillä oli jo tavarat mukana ja kaikkea. Siis Bacăuhun. Meillä olisi siis vielä jonkin verran aikaan Iaşissa, joten päätimme jättää tavarat aseman säilöön ja mennä ruokailemaan ennen matkaa. Päädyimme aseman lähelle ravintolaan, jonka nimi oli kansainvälisesti Moulin Rouge. Tarinassa ei ole mitään muuta hauskaa kuin se, että perunat olivat kylmiä ja ravintolassa soi Alanis Morissetten Ironic toistona. Muita kappaleita ei soinut. Voitte kuvitella miltä tuntuu olla 45 minuuttia samassa paikassa ja kuunnella samaa kappaletta kerta toisensa jälkeen. Aikaisemmin pidin kyseisestä kappaleesta. Nyt voi vierähtää tovi, että kuuntelen sen vapaaehtoisesti.
Hieman harhailtuamme ja kierreltyämme juna-aseman ympärillä, löysimme Eminescun Bulevardin ja neuvot kohti keskustaa. Romaniassa matkaavalle ohjeeksi täytyy lausua, että juna-asemat sijaitsevat yleensä kaupungin laitamilla kuten muuallakin Euroopassa ja pääkadun nimi on mitä suurimmalla todennäköisyydellä Mihai Eminescun bulevardi. Kun sitä kävelee, niin pääsee johonkin. Muista kaduista en osaa sanoa mitään.
Aamulla oli lähtö Braşoviin. Edellisenä ilta kun olimme käyneet asemalla, paikallinen neuvonnan rouva oli sanonut, että Braşoviin pääsee aamulla ja helposti. Samainen rouva piti huolen, että pääsimme noin 40-vuotiaan vanhan norjalaisen linja-auton rakkineen kyytiin ja Braşoviin. Matkaa tosin haittasi se, että aamulla olin rinkkaa selkään nostaessani venäyttänyt niskani, enkä pystynyt kääntämään päätäni vasemmalle lainkaan. Sattui ihan perkeleesti, mutta eihän se Romanian vika ollut.
Šafööri oli mukava ja hilpeänpoloinen mies. ”– No, mutta tehän puhutte mainosti romaniaa, hyvä rouva.” ”Kiitoksia. – Ei, mieheni ei valitettavasti osaa romaniaa.” Se oli se mukava luottamuksenosoitus matkamme alkuun, sillä minua totta puhuen hirvitti lähteä risaisen linja-auton kyytiin siinä sumussa tiedostaen että edessä olisi hieman riittämiin vuoristoa ja romanialaista liikennekuria. Arvoisa herra kuljettajamme kuitenkin hoiti leiviskänsä kuin vettä valaen ja pelkoni hälveni yhtä matkaa sumun kanssa noustessamme yhä korkeammalle vuoristoon. Sumu kaikkosi ja eteemme avautui niin kauniita näkymiä, että olisi voinut joko kuolla tai kusta hunajaa. Kaunista, erittäin kaunista, huomioon ottaen sen alituisen viiltävän kivun, joka iski välittömästi kiinni niskaani kuin Vicki Rostin Sata salamaa uutena vuonna. Niskan lukkiutumisen lisäksi sain matkalla jonkun elukan puremia käsivarsiini, jotka muistuttavat minua edelleenkin tuosta matkasta.
Rehellisesti sanottuna, matka oli minulle täyttä tuskaa. No, maisemat tietty olivat mahtavat.
Braşov 25-26. marraskuuta 2006 (http://www.brasov.ro/nou/index.php )
Vaivaisen kolmen ja puolen tunnin sekä 147 kilometrin jälkeen saavuimme Braşoviin, Kronstadtiin. Olimme siis vihdoinkin siellä, minne olimme alun perin halunneet päästä. Vuorokausi myöhemmin tosin, mutta kaupungin kauneus korvasi menetetyn ajan. Nyt kalpeni Iaşi, sillä Braşov oli hullaannuttava kokemus.
Braşovin vanha kaupunki oli todellakin jännittävät ja miellyttävä kokemus, sillä se muistutti ihan mitä tahansa habsburgilaista raatihuoneen toria. Tämä erityinen tapaus tosin oli mainittavasti koristeellisempi kuin Cisleithenian länsipuolella olevat vastaavat. Ehkä se johtui siitä, että vaikka oltiin Transilvaniassa, niin kaupunki oli reformoitu. Täällä vaikutti Johannes Honterus, eli luterilaista oppia täälläkin veisattiin.
Huono matkaaja. Minä koin jälleen henkilökohtaisen takaiskun Braşovissa. Juuri kun niskakipu oli alkanut kaupungin kauneudesta humaltuneenan hellittää, hampaani lohkesi. Olin kitissyt jo niin pitkään Ainolle vaivoistani, että päätin pitää turpani ummessa ja mennä hammaslääkäriin vasta Prahassa. Veloittivat siitä 63€, kanadalaiset perhana.
Epilogi
Romania on mahdoton, arvaamaton, tuntematon ja vähintäänkin käsittämätön. Ikinä ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Sen vuoksi on parasta asennoitua elämään samoin kuin paikalliset ihmiset: sellaista se vaan on!
- Jussi-Pekka
Palautetta, millaista tahansa, voi antaa osoitteeseen:
[ jussipekka.hakkarainen@gmail.com ]
Terveisin,
Jussi-Pekka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti