maanantai 21. joulukuuta 2009

Hyvää joulua ja hauskaa joulua

Vuosi 2009 on lopuillaan ja pitää sanoa, että on ollut hyvin vaihtelevaa maastoa koko ajan. Entiseltä työpaikaltani ja niistä stresseistä pelastauduin Kansalliskirjastolle, tosin määräaikaisuuteni loppuu vuoden vaihteessa, joten työnhakuun tässä joudutaan.

En vielä tiedä oliko se onni vai onnettomuus, että hakeuduin tekemään toista tutkintoa slavistiikasta? Opiskelu sinänsä on ihan antoisaa, varsinkaan kun paineita ensimmäisen tutkinnon loppuunsaattamisesta ei enää ole. Nyt työttömyyden uhatessa toinen opiskeluoikeus saattaa muodostua taloudelliseksi kompastuskiveksi, mutta ennen kuin kirves lentää kaivoon, niin katsotaan tukiasiat ensin loppuun saakka työkkärissä.

Syyskuisen Tour d'Estoinen jälkeen ei ole paljoa tullut pyöräiltyä eikä blogitettua, mutta jospa uusi vuosi antaisi taas uuden mahdollisuuden molempien harrastamiseen. Voisin nyt vihdoin ja viimein aloittaa kirjoittamaan enemmän oman ekspertiisin aiheista, kunhan saan saamattomuuteni sillä saralla selätettyä. Hieman esimakua tässä. Oheen olen hieman kirjoittanut tutkimussuunnitelmaan Slaavilaisten kielten ja kulttuurien pro gradustani, joka koskee niin oppiaineen kuin Kansalliskirjaston Slaavilaisen kirjaston (osaston) historiaa.

Ostetaan ja myydään: kirjasto. Helsingin yliopiston slavistien ja venäläisten emigranttien toiminta Venäläisen kirjaston myyntihankkeessa Tšekkoslovakiaan 1918–1927.

Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas Nikolai I myönsi Helsingin yliopistolle vapaakappaleoikeuden vuonna 1820. Kaikkien Venäjän valtakunnan alueella olevien kirjapainojen tuli lähettää kappale jokaista julkaistua kirjaa tai lehteä yliopiston kirjastolle. Tämän vapaakappaleoikeuden perusteella Helsingin yliopiston kirjastoon muodostui kansainvälisesti merkittävä vanhan venäläisen kirjallisuuden kokoelma - nykyisen slaavilaisen kokoelman perusta. Suomen itsenäistyttyä koostumukseltaan universaalin kokoelman rakentuminen päättyi, ja koko kirjastonkin asema oli epävarma - sitä oltiin ostamassa ja siirtämässä Prahaan. 1920-luvun alussa Tšekkoslovakian ulkoasianministeriö oli antanut kirjallisuustieteilijä ja etnologi Jiří Horákille (1884–1975) tehtäväksi selvittää, olisiko Venäläinen kokoelma ostettavissa ja uudelleen sijoitettavissa Prahaan. Tiedämme, ettei ehdotusta pidemmälle ostohanke edistynyt, kokoelma säilyi Suomessa ja konsistorin alaisuudessa itsenäisenä toiminut Venäläinen kirjasto liitettiin vuonna 1924 Helsingin yliopiston kirjastoon omaksi yksikökseen.

Hypoteesina onkin, että Venäläistä kirjastoa oltiin hankkimassa itsenäistyneen Tšekkoslovakiaan sivistyksellisistä syistä. Prahan yliopisto oli tehnyt itsenäistymisen jälkeen aloitteen slavistisen tutkimuskeskuksen perustamiseksi, jolla oli ensisijaisesti sivistyksellisiä ja tieteellisiä tehtäviä. Instituutin tuli antaa slaavilaisten kielten opetusta, ylläpitää kirjastoa ja harjoittaa tieteellistä tutkimusta. Vuonna 1922 opetusministeriö antoi lain Slaavilaisen instituutin (Slovanský ústav) perustamiseksi, joka ensimmäiset jäsenet tosin nimitettiin vasta vuonna 1927 ja ensimmäinen yleiskokous järjestettiin vuonna 1928. Instituutin toimittamien aikakausikirjojen Slavia ja Byzantinoslavia julkaisutoiminta alkoi vuosina 1922 ja 1929. Lisäksi, kansainvälinen slaavilaisten maa- ja kansatieteilijöiden kongressi järjestettiin vuonna 1924 ja ensimmäinen kansainvälinen slavistikongressi vuonna 1929. Kaiken tämän toiminnan seurauksena Prahasta muodostui tuohon aikaan slavistisen tutkimuksen keskus, johon Venäläisen kirjaston kohtalo osaltaan liittyy. Laajakantoisen toiminnan edellytyksenä oli tutkimustulosten kerääminen mahdollisimman täydellisesti, kuten Veli Kolari on omassa tutkimuksessaan huomauttanut. Tämä tutkimustulosten kerääminen vaati taloudellista tukea ja instituutin kirjastoasiaa toimitti Tšekkoslovakian ulkoasiainministeriö, jotta perustettava kirjasto täyttäisi Slaavilaiselle Instituutille asetetut tieteelliset tavoitteet. Olettamus on, että Venäläinen kirjaston hankkiminen Helsingistä Prahaan kiinnosti juuri tästä syystä niin Tšekkoslovakian ulkoasiainhallintoa kuin Slaavilaista instituuttia.
Historioitsija Max Engman on kuvannut tätä hanketta vuonna 1985 julkaistussa artikkelissaan ”Böcker i kristid. Biblioteken i relationerna mellan Finland och Rådsryssland 1917–1926.” Vaikka Engman pystyykin piirtämään totuutta lähellä olevan kuvan tapahtumista, hänen artikkelinsa pohjautuu ainoastaan kotimaiseen lähdeaineistoon, josta ei paljastu Tšekkoslovakian Ulkoasiainministeriön todelliset motiivit hankkia venäläistä kirjallisuutta Suomesta Prahaan. Kirjaston ostohankkeen yhteys slavistiikan ja kielitieteellisen tutkimuksen kasvamiseen sotienvälisessä Tšekkoslovakiassa, keskeisten suomalaisten slavistien, lähinnä Viljo Johannes Mansikan ja Jooseppi Julius Mikkolan osallisuus hankkeeseen sekä Venäläisen kirjaston ja sen johtajan Andrei Igelströmin rooli ovat jääneet tässä yhteydessä kokonaisuudessaan selvittämättä, olihan hänelle ehdotettu jopa muuttoa Prahaan yhdessä kirjaston kanssa.

Venäläisen kirjaston hoitaja Andrei Igelström (1860–1927) oli sortokaudella alkaneella virkakaudellaan sinnikäs Suomen asian puolustaja. Igelström oli ruotsalaisen aatelissuvun venäläisen haaran jälkeläinen ja myös August Strindbergin vävy. Hän oli myös Leninin läheinen toveri, ja piilotteli tätä asunnossaan toimittaen hänelle säännöllisesti luettavaa kirjastosta. Venäläiselle kirjastolle Igelströmin suhteista venäläisiin oli merkittävä hyöty, sillä suhdeverkostonsa avulla hänen onnistui hankkia maanalaista kirjallisuutta vallankumouksellisilta ympäri Eurooppaa, mm. Genevestä, Pariisista, Berliinistä ja Lontoosta. Hyvien henkilösuhteidensa takia Igelström myös kykeni huolehtimaan vapaakappaleoikeuden takaamasta kirjallisuuden saannista vaikeista olosuhteista huolimatta. Igelström, Mansikka ja aikaisemmin mainittu kielitieteilijä Jiří Horák tunsivat toisensa jo ennen vuotta 1923, jolloin Tšekkoslovakia esitti tarjouksensa kirjaston hankkimiseksi. Engmanin mukaan he kaikki kolme olivat olleet mukana välittämässä elintarvikkeita venäläisille tiedemiehille muutamia vuosia aikaisemmin. Igelström oli myös vuonna 1918 esittänyt mahdollisuuden kirjaston myymisestä ulkopuoliselle taholle, mikä Engmanin ja Kolarin mukaan olisi voinut toimia viestinä kaupan olevasta kirjastosta Prahan suuntaan. Engman ja Kolari pitävät mahdollisena, että Mansikka olisi voinut toimia tässä asiassa informanttina Tšekkoslovakiassa vuonna 1920. Itse pidän Igelströmiä mahdollisena informanttina, mutta ei Tsekkoslovakian ulkoministeriön, vaan Prahassa olevan venäläisten emigranttien avustusjärjestön Zemgorin (Земгор, Российский Земско-городской комитет помощи российским гражданам за границей) suuntaan, jonka keskuudessa oli paljon venäläisiä opiskelijoita ja tiedemiehiä ja jonka keskuudesta Prahan koulukunta sai alkunsa. Eräs Prahan Zemgorin johtohahmoista oli Vladimir Tukalevski (1881–1936) järjesteli Igelströmin muuttoa Prahaan vielä vuonna 1927, antaen Igelströmille yksityiskohtaisia ohjeita jopa huonekalujen myymisestä. Tukalevski oli lehtimies ja elämänkerturi, mutta oli myös Prahan koulukunnan aktiivinen jäsen. Hänen yhteytensä Suomeen oli rakentunut ilmeisesti kirjanvälitystoiminnan ja Helsingissä maailmansodan jälkeen toimineen venäjänkielisen kirjallisuuden kustantajan, Biblionin, kautta.



Andrei Igelström

Jooseppi Julius Mikkolan (1866–1946) nimittäminen slaavilaisen filologian dosentiksi aloitti yliopistoslavistiikan kotimaisin voimin vuonna 1895. Ylimääräisenä slaavilaisen filologian professorina Mikkola toimi vuosina 1900–1921 sekä varsinaisena professorina vuosina 1921–1934. Hän oli monipuolinen kielitieteilijä, saaden sekä kotimaista että kansainvälistä tunnustusta. Hänen mielenkiintonsa kohdistui paitsi slaavilaisiin kieliin myös sanskriittiin, germaanisiin, suomalais-ugrilaisiin ja turkkilaisiin kieliin sekä yliopisto-opetukseen, ylioppilaiden osakuntatoimintaan, suomen kieleen ja Suomen kansainvälisiin suhteisiin. Mikkolan pääteos Urslavische Grammatik ilmestyi 1913. Mikkola oli tuolloin johtavia tutkijoita slaavilaisessa filologiassa ja hän kuului useiden ulkomaisten tieteellisten aikakauskirjojen toimituskuntaan. Venäläisen kirjaston hankintayrityksen yhteydessä Mikkola esitti sivuroolia, mutta hänen yhteydenpitonsa eri toimijoihin niin Suomessa kuin Tšekkoslovakiassa, erityisesti Slaavilaisen Instituutin kanssa tulee selvittää nykyistä kattavammin.



J.J. Mikkola


Viljo Johannes Mansikka (1884–1947) oli sotienvälisen ajan slavisteistamme aktiivisin Prahan suuntaan. Hän oli hakenut Venäjän kielen ja kirjallisuuden professuuria vuonna 1906, mutta koska hän ei olut syntyperäinen venäläinen, tiedekunta asetti hänet vasta toiselle sijalle. Mansikan väitöskirja Über russische Zauberformeln mit Berücksichtigung der Blut- und Verrenkungssegen vuodelta 1909 käsitteli venäläisiä loitsuja ja se herätti aikanaan taajaa kansainvälistä keskustelua. Mansikan toinen pääteos oli slaavilaisen uskontotieteen tutkimus Die Religion der Ostslaven I : Quellen vuodelta 1922. Mansikasta tuli vertailevan kansanrunouden ylimääräinen professori vuonna 1926. Mansikan toiminta Tšekkoslovakiassa ja yhdysmiehenä Tšekkoslovakian suuntaan vuosina 1920–1925 on tutkimukseni kannalta keskeinen henkilöhahmo kontaktiverkostonsa vuoksi, sillä Mansikka oli myöhemmin Prahan slaavilaisen instituutin ulkomaalainen jäsen ja hän osallistui kansainväliseen maa- ja kansatieteilijöiden kongressiin Prahassa jo vuonna 1924. Lisäksi hän oli ottanut vastaan Tšekkoslovakian tunnustuksen Suomen itsenäisyydestä Prahassa vuonna 1920.



V.J. Mansikka


Suomessa oleva arkistomateriaali ei aivan suoraan paljasta kuinka tiiviit yhteydet suomalaisilla slavisteilla oli venäläisiin emigrantteihin Prahassa, mutta yksi varteenotettava hypoteesi on, että venäläiset emigrantit Prahassa tunsivat Igelströmin ja Venäläisen kirjaston kokoelmat hyvin jo ennen vallankumousta ja aloite Helsingissä olevan venäläisen kirjallisuuden hankkimiselle nousi ennen kaikkea venäläisten emigranttien ja tiedemiesten keskuudesta, ei suoraan Tšekkoslovakian ulkoministeriöltä, jota tässä teoriassa olisi toiminut vain neuvottelukumppanina Suomen kanssa. Venäläisen kirjaston aineisto epäilemättä kiinnosti venäläisiä emigrantteja, sisälsivät se täydellisemmin kuin missään muualla 1800-luvun ja 1900-luvun alun venäläistä kirjallisuutta. Vapaakappaleoikeuden takaaman aineiston kartuttamisen lisäksi Igelström oli omalla aktiivisuudellaan pystynyt täydentämään kirjastoaan ulko-russica –aineistolla, erityisesti koskien venäläisiä aktivistien tuotantoa ennen maailmansotaa ja sen aikana. Kokoelmien universaalisuus ja toisaalta sen hyödyntäminen venäläisten emigranttien keskuudessa voi olla yksi selitys Tšekkoslovakian kiinnostukselle ostaa kokoelma. Igelström oli myös vieraillut Petrogradissa vuonna 1921 Helsingin yliopiston asettaman komitean edustajana, jolloin hän toimitti Helsingin yliopiston avustuksia venäläisille tiedemiehille. Mitä ilmeistä on, että yhteyden kautta hän tutustui Jiří Horákiin ja mahdollisesti jopa Vladimir Tukalevskiin saaden tietoja venäläisten emigranttien tilanteesta ja tavoitteista Prahassa.

Engmanin artikkelin ja myöhemmän Yliopiston kirjaston slaavilainen osaston kirjastonhoitajan Veli Kolarin tutkimukseen nojautuen kotimainen lähdeaineisto ei anna vastausta näihin kaikkiin kysymyksiin. Täten voidaankin olettaa kirjaston hankinnan taustalla olevien motiivien ja toiminnan paljastuvan vielä tutkimattoman tšekkiläisen lähdemateriaalin avulla, joka täydentäisi kuvaamme niin Helsingin yliopiston slavistien ja Venäläisen kirjaston toiminnasta kuin Tšekkoslovakian ulkoasianministeriön pyrkimyksistä hankkia kokoelmat Tšekin tasavallassa olevan tutkimusaineiston avulla.

Tšekin tasavallan Kansalliskirjaston arkistoon (Archiv Národní Knihovny ČR) on sijoitettu Tšekkoslovakian Kansallis- ja yliopiston kirjaston virka-arkistot, Kansalliskirjaston entisten työntekijöiden henkilökohtaisia arkistoja ja kirjaston vuosikertomuksia, joiden avulla voidaan tutkia kokoelmapoliittisia tarpeita Venäläisen kirjaston hankintaan. Tšekkoslovakialaisten toimijoiden näkökulmia ja suhtautumista kirjaston ostoon voivat valaista Tšekin tasavallan Tiedeakatemian arkistoon (Archiv Akademie věd ČR) on sijoitettu myyntihanketta Suomessa esitelleen Jiří Horákin ja tuolloin Tšekkoslovakian ulkoministerinä toimineen Edvard Benešin sekä ostohankkeessa aktiivisesti toimineen varaulkoministeri Václav Girsan henkilöarkistot sekä Ulkoasiainhallinnon alaisuuteen perustetun Slaavilaisen kirjaston (Slovanský ústav) ja Prahan kielitieteellisen piirin, l. Prahan koulukunnan (Pražský lingvistický kroužek) arkistot. Erityisen arvokkaaksi tiedoksi voivat osoittautua suomalaisten slavistien kirjeenvaihdot venäläisten emigranttien, Zemgorin keskeisten jäsenten kanssa, joista Vladimir Tukalevski ja Sergei Postinikov toimivat sekä Zemgorin että Slovanský ústavin kirjastotoiminnassa aktiivisesti Suomeen päin, joista tämän tutkimuksen kannalta keskeisen Tukalevskin arkisto on sijoitettu Památník národní písemnictvín kirjallisuusarkistoon Prahaan.

Tutkimukseni liittyy kahden Helsingin yliopiston yksikön historiaan. Ensinnäkin se laajentaa käsitystämme maamme ensimmäisten slaavilaisen filologian tutkijoiden kansainvälisistä yhteyksistä niin poliittisina toimijoina heidän toimiessaan Suomen edusmiehinä itsenäisyytemme alkuvuosina kuin jo meritoituneina kielitieteilijöinä, jotka rakensivat tieteellisen yhteyden vielä tuohon idullaan olevaan, mutta pian kukoistavaan Prahan koulukuntaan. Venäläisen kirjaston myyminen Prahaan ei siten välttämättä ole anomalia Suomen slavistien kansainvälisessä tieteellisessä toiminnassa. Erityisesti Mikkolan ja Mansikan aktiivisuus ja/tai passiivisuus Prahan koulukuntaa kohtaan antanevat uutta tutkimuksellista tietoa kotimaisen slavistiikan tutkimuksen asemasta kansainvälisessä vertailussa. Toisekseen, tutkielmaani liittyy olennaisesti myös Kansalliskirjaston Slaavilaisen kirjaston historiaan ja sen olemassa olon kannalta kriittisimpään aikakauteen, jolloin koko Venäläinen kirjasto oli kadota maastamme, mukaan lukien sen kirjastonhoitaja Igelström. Onkin lopulta kysyttävä, miksi kokoelmat päätettiin pelastaa ja kirjasto siirrettiin ostohanketta seuraavana vuonna Helsingin yliopiston kirjaston alaisuuteen. Andrei Igelströmin toiminnan ja hänen kontaktiensa tutkiminen tässä yhteydessä antanee lopullisen vastauksen esitettyihin kysymyksiin.

// Vapaasti kommentoitavissa //

Kuvat: SKS, Biografiakeskus ja Valtion taidemuseo


Hyvää joulua!

1 kommentti:

Mariaana kirjoitti...

Mikä perusteellinen tutkimussuunnitelma! Ihailtavaa. Vaikka en tunne asiaa millään muotoa, esittely imaisi mukaansa. Go-go!