Beneš, itävaltalainen

Tämänkertainen kirjoitus käsittelee yhtä tässä viimeisen kuukauden aikana töitteni lomassa lukemaani kirjaa, eli Jiří Grušan (1938–2011) laajaa historian esseetä Tšekkoslovakian toisesta presidentistä, Edvard Benešistä (1884–1948). Alun perin Gruša kirjoitti esseensä saksaksi, otsikolla Beneš als Österreicher, mutta se julkaistiin ensin tšekinkielisenä Tšekissä kuin saksankielisessä maailmassa. Keväällä 2011 brnolainen kustantamo Barrister & Principal julkaisi esseen tšekinkielisen käännöksen nimellä Beneš jako Rakušan.

Heti julkaisemisensa jälkeen, Grušan essee herätti keskustelua Tšekissä, eikä reseptio jäänyt pelkästään muutaman suutahtaneen tuhahduksen asteelle, vaan keskustelua Grušan esseestä käyntiin niin blogeissa, lehdistössä, radiossa, televisiossa, yleisöesitelmissä kuin yliopiston luentosaleissakin. Närkästymisen määrä vastasi kirjoituksien volyymia, joskin täytyy muistaa, ettei Gruša jäänyt yksin ajatuksiensa kanssa: kyllä hänen esseetänsä arvostettiin, ja etenkin tšekkiemigranttien keskuudessa hänen esseetään pidetään yhtenä parhaimmista samettivallankumouksen jälkeen julkaistuista Tšekin (Böömin) historian pohdiskeluista. Joka tapauksessa, ampiaispesän rikkomisessa tapahtui kerrankin niin, että laadukkaasta argumentoinnista seurasi julkinen ja avoin keskustelu, jota käyntiin monella taholla ja monin erilaisin välinein, mutta tärkeintä oli, että keskustelu kansallisesta menneisyydestä syntyi ja keskustelussa käsiteltiin menneisyyden myyttejä ja osaksi jopa rikottiin. Kun yksi essee saa aikaan tällaisia reaktioita, niin se on syytä lukea ja opiskella, jotta voisi tietää mistä on kysymys.

Loppuvuosi 2011 oli tšekeille raskasta, surunuutisten aikaa. Ensin kuoli Jiří Gruša lokakuun lopussa, sitten undergroundrunoilija Magor, eli Ivan Martin Jirous marraskuussa.  Ja aivan kun tämä ei olisi vielä riittänyt, niin kirjailija-toisinajattelija Václav Havel kuoli ja haudattiin menneen vuoden joulukuussa. Näiden poismenojen myötä näkyvä osa 1970- ja 1980-lukujen toisinajattelijoiden ja muutostentekijöiden kärkijoukkoa sekä 1990- ja 2000-lukujen poliittisen ja yhteiskunnallisen eliitin terävintä kärkeä poistui elävien keskuudesta, mikä puolestaan muistutti tämänpuoleiseen jääneitä siitä, että yksi Tšekin historian aikakausi oli vääjäämättä saapumassa päätökseensä. Tämän pian ohitsemme lopullisesti ja hieman kivuliaastikin lipuneen aikakauden korkeimmaksi symboliksi nousee luonnollisestikin Václav Havel, mutta meille suomalaisille tuntemattomampi Jiří Gruša kuului samaan sukupolveen, samaan aikakauteen, samaan kertomukseen ja Grušan Beneš jako Rakušan on eräänlainen kuolinvuoteen pyyntö kansalle, jonka tulisi tarkastella menneisyyttään - se on pyyntö menneisyyden pohdiskeluun näkökulmaa vaihtamalla.

Jiří Gruša syntyi vuonna 1938 Pardubicessa. Hän opiskeli 1960-luvulla filosofiaa ja historiaa Kaarlen yliopistossa. Hän oli yksi julkaisujen Tvář ja Sešity pro mladou literaturu perustajista, mutta vuodesta 1969 alkaen häneltä kiellettiin julkaisutoiminnan harjoittaminen Tšekkoslovakiassa – tämän jälkeen hän pystyi julkaisemaan kotimaassaan enää samizdateja. Grušan keskeisin kaunokirjallinen ja lopulta vankeuteen johtanut teos on kokeellinen romaani Dotazník, jonka tšekkiläinen emigranttikustantamo Sixty-Eight Publishers julkaisi Kanadassa vuonna 1978. Teos on Kansalliskirjaston Slaavilaisen kirjaston kokoelmien yksi korvaamattomista helmistä. Vuonna 1981 Grušalle myönnettiin opiskelustipendi Yhdysvaltoihin, mutta maastapoistuminen tiesi monessa tapauksessa kansalaisuuden ja sen vuoksi myös kotiinpaluun mahdollisuuden menettämistä. Tämän valinnan hän teki ja Gruša palasi Tšekkoslovakiaan vasta vuonna 1990. Vuosina 1982–1990 hän asui ja työskenteli pääsääntöisesti Länsi-Saksassa. Vuonna 1991 Václav Havel nimitti hänet Tšekkoslovakian Saksan-suurlähettilääksi ja hän oli toimessaan vuoteen 1997 saakka, minkä jälkeen hän toimi hetken aikaa opetusministerinä. Vuosina 1998–2004 Gruša toimi Tšekin tasavallan Itävallan suurlähettiläänä ja edelleen vuosina 2005–2009 hän johti wieniläistä diplomaattiakatemiaa (Diplomatische Akademie Wien). Gruša oli myös kansainvälisen PEN-klubin presidentti vuosina 2003–2009. Kyseessä ei siis ollut mikään rivivirkamies. 28. lokakuuta 2011, Tšekin tasavallan itsenäisyyspäivänä, Jiří Gruša kuoli sydänkohtauksen ja sitä seuranneen sydänleikkauksen komplikaatioihin Hannoverissa, Saksassa. Gruša edusti tšekkiemigranttien keskuudessa siinä mielessä poikkeuksellista sukupolvea, ettei hän kokenut Saksaa vihollisena kuten aikaisempien sukupolvien mentaliteettiin oli taottu, vaan toisin kuin monet kanssakansalaisensa, hän ymmärsi, tunsi ja oli vihaamatta uutta kotimaataan. Jiří Grušaa pidetään merkittävänä tšekkiläisenä ajattelijana, kirjailijana, poliitikkona ja diplomaattina. Karel Hvíždalan mukaan hän oli niin merkittävä, että hänestä voidaan käyttää epiteettiä Eurooppalainen. Hvíždalan luokittelun mukaan tähän kategoriaan tšekkiläisistä pääsevät vain harvat, kuten pyhä Vojtěch (Adalbert Prahalainen), Jan Ámos Komenský, Milan Kundera ja Jiří Gruša.

Itse sain tietää Grušan kuolemasta marraskuun alussa, kun olin saapunut Prahaan arkistomatkalle. Luin tuolloin jotain Grušan esseestäkin, mutta jostain merkillisestä syystä johtuen jätin sen tuolloin ostamatta (lukematta). Nyt kun luin täällä Marburgissa Benešiin ja ensimmäiseen tasavallan ensimmäisiin vuosiin ja erityisesti sen ulkopolitiikkaan liittyvää aineistoa, niin Grušan kirja tuli uudelleen vastaan. Kun Beneš on oman tutkimukseni yhteydessä vaikuttanut pikemmin ristiriitaiselta henkilöltä kuin myyttiseltä historian (lue, kansakunnan) sankarilta, niin monisäikeinen Grušan esseen reseptio antoi minulle hyvän syyn tarttua tähän kirjoitukseen, lopultakin. Mitään se ei välttämättä tutkimukselleni antaisi, mutta jospa oppisin siitä jotain.

Mutta nyt on aika lopultakin tarkastella itse esseetä. Se on esseistiseen ja rennon analyyttiseen tyyliin kirjoitettu tutkielma Edvard Benešin maailmankuvasta, jota ohjaa hänen viharakkaussuhteensa Itävaltaan, tai kuten Gruša kirjoittaa sen, ohjenuora on Austria eine Art Hassliebe. Mitä tuo Itävalta vihan ja rakkauden kohteena tarkoittaa, palaamme siihen ehkä myöhemmin, mutta sitä ennen vielä pari huomiota esseen tyylistä.

Gruša itse kertoi viimekeväisessä radiohaastattelussa, että hänen esseensä on Edvard Benešin psykogrammi, eli kirjoitus, jossa hahmotellaan tutkimuskohteen psykologista profiilia. Kyseessä ei siis ole suoraan tietokirjallinen teos, jollaisena kustantaja on sitä markkinoinut, vaan hahmotelma mielenmaisemasta. Tämä essee ei ole pelkästään tietokirjallisuutta tai esseistiikkaa, vaan se kunnioittaa ilmaisussaan niin Michel de Montaignyn perinnettä kuin toista vahvaa esseeilmaisun haaraa: essee on nimittäin tšekkiläisessä historiografiassa ollut voimakas argumentoinnin väline, muistellaanpa vaikka Josef Pekařin esseetä (tutkielmaa) Svatý Václav vuodelta 1921, joka oli omana aikanaan mullistava (vain lähes satasivuinen, kuten Grušankin teksti), kirjoitus kansallisista stereotypioista ja niiden perinpohjaisesta analyyttisestä pöllytämisestä, aivan kuten on Grušan Beneš, itävaltalainenkin.

Vaikka ei olisi tarvinnut, niin Gruša on hyödyntänyt jonkinlaista viiteapparaattia kirjoituksessaan. Tällä tavoin hän on pystynyt torppaamaan ison osan ennakoidusta ensikritiikistä ja voinut esittää tekstinsä lähes tieteellisenä analyysinä. Ehkäpä tšekkiläinen yleisö tarvitsi tuota lähdeviitteisiin nojautuvaa vakuuttelua, mutta tekstin luonne ja tyyli on muutoin sellainen, ettei tämä välttämättä olisi ollut edes tarpeen. Siltikin, loppuviitteissä on paljon sellaista lisätietoa, jotka avartavat Grušan maalailua Benešin mielenmaisemasta, mm. niin Benešin kuin Adolf Hitlerin sukutaustat saavat lisävaloa viitteiden kautta. Toisaalta lähdeviitteisiin on sisällytetty paljon sanoihin, käsitteisiin ja sanojen etymologioihin pohjautuvia pyörittelyjä, jotka avautuvat tšekistille epäilemättä paremmin kuin satunnaiselle lukijalle – mainio lisä silti.

Grušan narratiiviin pohjautuva argumentointi on niin vahvalla pohjalla, ettei lukijalla ole oikein mahdollisuuksia kyseenalaistaa hänen tekstiään. Grušan esseetä lukiessa tulee monin kohdin sama olo kuin lukiessa Peter Englundin tuotantoa – tarina kuljettaa lukijaa yhä syvemmälle aiheeseen osoittaen historiasta nyansseja, joita moni muu ei taida (merkityksessä: osata) tuoda esiin, vaikka samat lähteet on luettu moneen kertaan. Kumpikaan heistä on tosin yritetty (Tšekissä) lannistaa lähdepositivismin valomiekkaa heilauttamalla, mutta siinä kuitenkaan onnistumatta. Kun on hyvä, niin voi kirjoittaa lähteet auki niihin orjallisesti tukeutumatta.

Eduard Beneš (kuten Gruša kirjoittaa hänen etunimensä saksalaista kirjoitusasua noudattaen) on yksi Tšekkoslovakian historian merkityksellisimmistä henkilöistä. Grušan kirjoittaman Benešin psykogrammin yksi johtavista ajatuksista on hänen suhteensa Itävaltaan, sillä elihän hän puolet elämästään itävaltalaisena, syntyen aikaan jolloin maaseudun asukkaan jälkeläisillä oli ensimmäistä kertaa mahdollisuus nousta ennen tavoittamattomille estradeille, olivatpa ne politiikan, taiteen tai tieteen näyttämöitä, omien avujensa varassa. Tämä on yksi Grušan ensimmäisistä huomioista, kun hän määrittelee Benešin sielunmaisemaa suhteessa itävaltalaisuuteen.

Ja sama luokkakierto oli mahdollista niin Böömin kuningaskunnassa kuin Itävallassakin. Tässä suhteessa Gruša rinnastaa Benešin kertomuksen hänen ikätoverinsa Adolf Hitlerin kasvutarinaan ja esittelee monia yhteneväisyyksiä heidän taustoistaan, perheistään, sukulaisistaan, koulutuksestaan ja poliittisista tavoitteistaan, esitellen näitä esimerkkejä lopulta jopa hieman anekdoottimaisella otteella. Yhtäläisyyksiä löytyy taustatekijöiden lisäksi myös kummankin henkilön aseksuaalisuudesta ja yksinäisyydestä. On siis helppoa ymmärtää, miksi tšekkiläinen lukija on voinut repiä pelihousunsa lukiessaan Grušan esseetä. Benešin tarinan kuljettaminen ja hänen elämänsä vertaaminen yhteen ihmiskunnan historian suurimpaan rikolliseen on keino, joka on tartuttanut useammankin pullan kurkkuun. Mutta näkökulma on kuitenkin herkullinen ja tarjoaa poikkeavan tulkinnan juuri suhteessa Hitleriin, josta muodostui Benešille hänen politiikkansa kohtalo, credo, antipodi. Tässä esseessä Gruša on historioitsija, joka tarkastelee tutkimuksensa kohdetta psykohistorian tutkimusvälineitä muistuttavin menetelmin ja kykenee näin tuomaan esiin ainakin perinteistä poikkeavan tulkinnan Benešistä. Tästä käsittelystä voisi ottaa oppia, vaikka onhan Mannerheimin kuvaa esimerkiksi animaatiotaiteessa taannoin rapsuteltukin.

Ei Benešistä tullut Hitlerin suurinta vihollista aikojen saatossa, mutta on hyvä muistaa, miksi Tšekkoslovakian alistaminen vuonna 1938 Hitlerin ikeen alle oli kuitenkin niin tärkeä osa kansallissosialistista kertomusta. Kun Grušakaan ei paljoa Konrad Heinleinista ja sudeettisaksalaisista kirjoita, niin minäkin olen tässä yhteydessä oikeutettu jättämään sen pohdinnan ja Benešin dekreetit hieman vähemmälle tarkastelulle. Hitlerin silmissä ranskalaismyönteinen Beneš oli yksi niistä Versaillesin häpeärauhan arkkitehdeistä, eli oli siis mukana siinä ympärysvaltojen kostossa, jossa saksalaisuus tukahdutettiin ja alistettiin.

Ennen kuin katsomme miten Gruša perustelee Benešin epäonnistumisen Hitlerin kanssa, katsahdamme hetkeksi kultaiselle 1920-luvulle. Kirjan keskeinen käsite on kuitenkin ’odrakouštět’, eli Tšekkoslovakian erkaannuttaminen Habsburgien ajan Itävallasta. En oikein tiedä, miten termi pitäisi kääntää suomeksi, mutta englanniksi se voisi olla ’de-austrianization’ ja saksaksi ’Entösterreichisierung’. Grušan piirtämässä Benešin psykogrammissa tämä käsite on keskeinen. Gruša osoittaa kuinka alkuun, Benešillä oli loistava visio siitä, mitä Itävalta pelastettaisiin, sillä olihan Tšekkoslovakia eräänlainen Itävalta-Unkari pienoiskoossa, mutta kuitenkin siitä olisi saatava siivottua itävaltalaiset elementit pois. Uuden Itävalta-Unkari –nimisen yrityksen nimi oli kuitenkin Benešin mukaan Pieni Entente, joka solmittiin Tšekkoslovakian, Romanian ja Jugoslavian kesken, Ranskan toimiessa ententen takuumiehenä. Grušan mukaan juoni oli ovela: Habsburgien restauraation estäminen perustamalla Itävalta-Unkari sen enempää Itävaltaa kuin Unkariakaan mukaan ottamatta.

Eurooppalainen liittopolitiikka kuitenkin tarkoitti 1930-luvulle tultaessa sitä, että voimistuva Saksa ja siellä vaikuttanut toinen itävaltalainen sai aikaan Benešin toiminnassa kierteen, joka oikeastaan loppui vasta 1989/1993 ja mistä toipuminen jatkuu edelleen. Pikku-ententen täydentäminen Neuvostoliiton kanssa ajateltiin takaavan turvallisuuden natsi-Saksaa vastaan, mutta kuten tiedämme, tästä liitosta ei ollut apuja Benešin Tšekkoslovakian pelastamiseksi. Kun Beneš joutui nojautumaan Neuvostoliiton tukeen, hän tuli laittaneeksi liikkeelle historian pyörän, jonka pysäyttämiseksi eivät hänen voimansa ja taitonsa enää riittäneet ja hänen päätöksensä esim. Marshall-avusta kieltäytymisestä voidaan nähdä edistäneen kommunistien valtaannousua vuonna 1948. Loppujen lopuksi kävikin niin, että Beneš ei aliarvioinut Hitleriä vaan bolševikkeja, siitä huolimatta, että hän ja Masaryk olivat esiintyneet suurina Venäjän asiantuntijoina aina 1910-luvulta lähtien. Ehkä se Benešin ulkopoliittisen uran suurin virhe tuli tehtyä jo vuosina 1919–1920, kun Tšekkoslovakia tuki Neuvosto-Venäjän vastaista interventiota – venäläisen muisti on pitkä, kuten Beneš joutui huomaamaan, kun hänen sisäpoliittisen kyvyttömyyden ja Neuvostoliiton intervention pelossa käytännössä luovutti vallan Klement Gottwaldin johtamille kommunisteille nimittämällä hallituksen uudelleen.

Gruša muistuttaa siellä täällä, että Beneš oli kuin olikin Musilin teoksen Mies vailla ominaisuuksia henkilöhahmo, Kakanian kasvatti ja sen ajattelumaailman tuote. Kyvyttömyys asianhoitoon korostui kun Beneš joutui toimimaan yksin. Tuolloin hänen toimintansa muodostui vaaralliseksi ja oman maansa etujen vastaiseksi, kirjoittaa Gruša. Hänen mukaansa Beneš oli loistava, kun hän työskenteli Masarykin (vuosina 1915–1935) ja Churchillin (vuoden 1940 jälkeen) alaisuudessa, mutta kun hän oli päätöksentekijän roolissa, eli vuosina 1935–1938 ja 1945–1948, hän toimi sekä omaa, että edustamansa kansan etua vastaan. Ja näin oli, koska hän halusi korjata Münchenin (1938) tuhot, mutta tuli samalla tuli vain edistäneekseen uusien vahinkojen aiheutumista.

***

28. lokakuuta on Tšekin kansallispäivä. Maailmansodan jälkeen syntyneiden ”uusien” kansakuntien itsenäisyyspäivien valikoitumisesta tiedämme, etteivät päivät aina osuneet aina itsenäisyydenjulistamisen kanssa kohdilleen. Tšekkoslovakian itsenäisyysjulistus luettiin ensimmäistä kertaa Philadelphiassa, 25. lokakuuta 1918. Tieto juurisyntyneen maan pääkaupunkiin saatiin pian, mutta oikein ei tiedetty, miten asiaan tulisi reagoida: 28. lokakuuta torilla kuitenkin tavattiin ja itsenäisyysjulistus saatiin luettua Prahassakin. Päivän valinta ei kuitenkaan ollut ihan täysin sattumaa, sillä vuonna 1871 samaisena päivänä tšekit (böömiläiset) äänestivät yhdenvertaisuudesta Wienin (Itävallan) kanssa. Historian pientä ironiaa, mutta samana päivänä, vain 140 vuotta myöhemmin Gruša kuolee sydänleikkauksessa, mutta kirjallinen perintö innoittaa tarkastelemaan menneisyyttään laatikon ulkopuolelta, kuten nykyään on näkökulman vaihdos ja mukavuusalueen ulkopuolinen toiminta tapana ilmaista.