maanantai 25. elokuuta 2008

Nuasjärven ympäriajo, 23/08/2008

Niin, kuten jo alkukesästä hekumoin samaisella palstalla, yksi kesän haaveista olisi ajaa Nuasjärven ympäri ja kammeta itsensä siinä puolessa välissä matkaa Vuokatinvaaran huipulle. Pyörän toimituksessa meni sen verran pitkään, etten kesälomien aikaan päässyt kokeilemaan miehen kestävyyttä ja pyörän sitkoa. Nyt, parisen kuukautta myöhemmin sen kuitenkin sain aikaiseksi.

Lauantaiaamulla lähdin noin 9.55 ajamaan Nuasen eteläpuolta, niin kutsuttua Sotkamontietä pitkin kohti Vuokattia. Tie oli märkä edellisen yön sateiden jälkeen ja ilma viileä – vain 13 astetta. Pitkät ajohousut jalkaa, ajotakki päälle ja reppun eväät, lisävedet ja sadekamppeet sekä kaikki mahdollisesti tarvittavat työkalut – painoa kertyi jonkin kilon liikaa, sillä sadevaatteet eivät olleet mitään nyky-teknologian kyllästämiä, pikemminkin 70-luvun jäänteitä, niin painossaan kuin muotokielestä.


Ensimmäiset kymmenen–viisitoista kilometriä on yleensä aika tervaista soutua ja niin lauantainakin. Jo alkumatka pikkumäet saivat miehen puuskuttamaan iloisesti. Kun loivasti nousuvoittoinen matka oli taittunut Korholanmäen päälle, niin olin jo omasta mielestäni ihan hyvässä timmissä ja jalat tuntuivat rennoilta ja hyväkuntoisilta, joskin hieman viileitä, sillä vesipärskeet olivat päässeet kastelemaan pohkeeni tuulipuvunhousujeni lävitse. Korholanmäeltä Joensuun- ja Sotkamontien haaraan menikin sitten ihan rennosti konkelehtien ja lasketellen. Matkaa Vuokattiin auttoivat tuuheat metsiköt tien varrella – ei tuullut juurikaan ja vaikka sää oli vielä sateisen yön jälkeen aika viileä, ihan hyvää vauhtia pääsin sotkemaan.

Pidin pienen tauon noin 25 kilometriä ajettuani. Tarkoitus oli, että lisäisin hieman öljyä rattaisiin, joihin oli jo märillä teillä ehtinyt tarttua hiekkaa ihan riittämiin. Tarkistin renkaat, ettei kiviä olisi uppoutunut renkaaseen. Tankkasin siinä samalla itseäni nautiskellen banaania, rusinoita, energiajuomaa ja –geeliä – ajattelin tehdä hyvässä ajoin ennen Vuokatinvaaralle nousuani, jotta olisi hieman enemmän puhtia reisissä. Nousun jyrkkyys olisi 7% - ei ihan Alpe d’Huez, mutta ihan riittävä haaste aloittelijalle kuitenkin.

Oli sitä lisäenergiaa mukana tai ei, niin kapuaminen vaaran päälle oli yhtä ja suoranaista tuskaa. Reidet huusivat hoosiannaa, keuhkot etsivät kosteasta ilmasta itselleen elintarvikkeita ja sydän hakkasi kuin vanhan ajan singeri, mutta hieman lujempaa, raskaammin muistuttaen niistä sadoista ja tuhansisiat synneistä joita olen ihmisen tärkeintä elintä kiustakseni elämäni varrella tehnyt.

Arviolta ensimmäinen 400-450 metriä meni hyvin, sitten loppui tenku ja lähes kaaduin pyörän selästä asfalttiin. Muutaman minuutin tauko. Tasataan pulssia ja yritetään kavuta ratsun selkään uudestaan. Reidet vispaavat, hengitys tihenee, hiki tippuu ja tunnen kuinka maalliset voimani ehtyvät jälleen. Noin 300 metrin päästä on pakko pysähtyä jälleen. En pysy pystyssä ja jaloillani, vaan kaadun reisien tärinästä maahan. Onneksi jalkani olivat jo irti lukoista. Päätin pitää uuden tauon ja katsoin toisaalta jo aukenevaan Nuasjärven maisemaan ja toisaalta yhä jatkuvaa kestopäällystetietä, joka kiemurrellen eteni kohti vaaran huippua. Olin puhki ja juuri jyrkimmän nousun alussa. Minussa ei ollut voimia ja päätin taluttaa tuon jyrkimmän kohdan, koska tiesin varsin hyvin, etten selviäisi siitä Mirandan päällä.

Kun jyrkintä nousua oli arviolta yksi neljäsosa jäljellä, päätin kuitenkin yrittää ja nitkuttelin itsekin heikoin voimin pyörän satulaan ja päätin runtata lopun mäkeä, oli mikä hyvänsä. Selvin sen lopun, selvisin sen vaaran päälle. Parilla pysähdyksellä ja noin 200 metrin taluttamisella. Ihan kohtuullinen suoritus, vaikka koko nousua en jaksunutkaan konkeloida. Jääpähän haastetta ensi kesään. Silloin sen mäen ajan ylös saakka, olipa mikä hyvänsä!

Tasasin pulssiani Vuokatin päällä, ihailin lapsuudestani saakka verkkokalvoilleni ja kollektiivisen sukumuistin perukoille etsattua maisemaa. Se on se maa kaunis! Tässä hieman videoreportaasia allekirjoittaneelta. Pätkä on otettu noin viisi minuuttia vaaran laelle pääsyn jälkeen.

video


Kun olin saanut imeytettyä lisää ravinteita itseeni, päätin jatkaa matkaani kohti Kajaania, ajaen tällä kertaa Nuasjärven pohjoispuolta, joka on yksi kauneimmista teistä, mitä kotiseudullani tiedän. Tie kulkee suoraan Naapurivaaran kautta kohti Pohjavaaraa ja sieltä edelleen Kuluntalahteen ja Kajaaniin. Tämän tien varrella on monia kauniita kainuulaiskyliä ja nämä maisemat ovat niitä paikkoja, minne nostalgiapäissäni palaan uudestaan.

Autosta katsottuna pohjoinen reitti on loivempi, mitä se on pyörän päältä. Heti Vuokatista ja varsinkin Naapurivaarasta alkaa tasainen, pitkä ja loiva nousu kohti Pohjavaaraa ja Leihunvaaraa. Nyt minulla oli vastassani myös hieman vastatuulta – järvi on pohjoisen puolen tietä alkumatkassa hieman lähempänä tietä ja muutenkin maisema on hieman avarampaa tällä puolen järveä. Vuokatinvaaran päälle nousu oli ilmeisesti vienyt voimia niin paljon, että polkeminen tuntui työltä, ei lainkaan helpolta ja rennolta. Olen sen verran kokematon vielä, että tekniikkani hajoaa kun väsyn. Jouduin keskittymään kampien pyörittämiseen yhä enemmän ja en tuntunut saavan sopivaa rytmiä ajoon millään, kiitos vastatuulen, väsymyksen ja hajoavan tekniikan. Vaihtamiseen tuli myös keskittyä pienissä ylämäissä ja tämä menikin hyvin.

Naapurinvaara, Rimpilänniemi, Nuasjärvi, Muuraissaari. Kaikki kuuluvat lapsuuteni ja elämäni portfolioon. Yksin ajaessa on se hyvä puoli, että saa ajatella jonnin joutavia tai sitten vakavempia asioita. Muistelin lapsuuttani näillä vesillä vanhempieni ja sukulaisten seurassa - Rimpilänniemen hiekkojen kuumaa poltetta jalkojeni alla, Muuraissaaressa porukalla vietettyä telttaviikonloppuja, pysähdyksiä Naapurinvaaran lomakylässä matkallamme Sotkamoon.

Tasainen ja jatkuva noin 15 kilometrin mittainen nousu alkoi olla lopuillaan kun saavuin vihdoinkin Pohjavaaralle. Matkalla oli ollut yksi lyhyt lasku, joten reidet olivat työskennelleet sekä tekniikkaongelmien että väsymyksen parissa. Pysähdyin hetkeksi Pohjavaaran koulun eteen ja tankkasin. Ei ollut enää pitkä matkaa Leihunvaaraan ja 7% alamäkeen. Pohjavaaralle ilma oli myös muuttunut ja synkät pilvet väistyneet taivaalta. Aurinko ilmoitteli olemassaolostaan ja päätin vaihtaa pitkät ajovaatteet pois päältäni, vihdoinkin.

Leihun tulin alas vedet silmissä, mutta annoin kerrankin päästellä niin lujaa kuin pääsin, sillä asfaltin pinta oli jo kuiva, miehellä enemmän luottamusta laskuun kuin Vuokatinvaaralta laskeuduttaessa ja liikennettä ei ollut nimeksikään. Oi vauhdin hurmaa!

Leihun läpilaskettuani jatkoin matkaani Kuluntaan ja pysähdyin kaupasta ostamaan hieman evästä lopuille 10-12 kilometrille, sillä olin jo juoda killittänyt 2 litraa nestettä, syönyt energiapatukkani ja –geelini ja rusinat banaaneineen. Mukaan tarttui yksi reilun kaupan banaani ja Gatorade-pullo ­– näin se globalisaatio globalisoituu Kainuunkin kulmilla.

Saramäentietä Vanhalle Vitostielle ja siitä Komiaholle mummon valmistamalle lounaalle. Isovanhempieni pihaan kääntyessäni kello oli tasan 13:45, joten matkaani oli mennyt yhteensä vajaa neljä tuntia. Se ei ole mikään upea suoritus, koska kyseessä oli vain 75 kilometrin lenkki. Puolustukseni yritän kuitenkin väittää, että tuhrasin aikaa Vuokatinvaaralle noustessani. Hieman keskinopeutta tiputtivat myös raahaamani reppu tarvikkeineen, Vuokatista Leihunvaaraan (noin. 20 km) piinannut vastatuuli ja alkumatkan märkä tienpinta, joka velvoitti minua varovaisuuteen ja maltillisuuteen.

Ei se ollut huono reissu, mietiskelin itsekseni istuessani myöhemmin lauantai-iltana saunahikisenä Nuasjärven rannalla olevan mökin laiturinnokassa, poltellessani bulgarialaisia erikoisuuksia ja lipittäen iisalmelaista olutta. Ajattelin, että haastetta ensi kesäksi jäi – mutta aion nousta saman vaaran päälle uudestaan ja tällä kertaa koko matkan ajaen. Tunti tipahtaa ajasta pois – se on varmaa ;-)

- Jussi-Pekka

1 kommentti:

Minna Uu kirjoitti...

Komiat on maisemat ja maasto rankkaa. Mies oli vaaran laella aika kalpea, joten koville varmasti otti;). Kunnon lenkki joka tapauksessa - miten pitkään kesti palautua?