21/02 Prosmotr. (1/2)

Toiseksi viimeinen työpäivä takana – huomenna vielä pitäisi ehtiä rypistää seitsentuntinen sessio Tiedeakatemian arkistossa ennen kuin palaan torstaina illalla kotiin. Lyhyt yhteenveto koetusta ja löydetystä lienee paikallaan antaa jo nyt, vaikka huominen tuoneekin taas jotain uutta eteen.

Tiedeakatemian kirjaston lukusali nro 606, eli jatkuvien kausijulkaisujen lukusali

Käyntini Pietarin Valtiollisessa Keskusarkistoon rajoittuivat tällä reissulla kolmeen, potentiaalisen kuuden sijaan. Aineisto, jota heillä siellä on hallussaan, on erityisen mielenkiintoista, mutta valitettavasti näillä aikatauluilla ja säännöillä en päässyt kuin raapaisemaan aineiston pintaa, tasan 15 kansiollisen/mikrofilmirullan verran. Ainakin näissä käymissäni venäläisissä arkistoissa on sääntönä se, että tutkijalla saa olla käytössään viisi kansiollista aineistoa kerrallaan. Aineistoja voi tilata etukäteen seuraaville päiville, mutta niitä ei saanut luettavaksi aikaisemmin. Lisäksi, tilaukset piti tehdä aina viikkoa etukäteen, jotta joku virkailija ehtisi tarkistamaan arkistoaineistot ennen asiakkaalle luovuttamista. Lisäksi, verkkosivuilla annetut tiedot arkiston aukioloista eivät pitäneet paikkaansa, vaan arkisto oli torstaisin suljettu, joten ehdin käymään tässä arkistossa vain kolmena päivänä.

Mitä näissä kolmessa päivässä sain siellä aikaiseksi? Oikeastaan pääsin tasan siihen pisteeseen mihin aikaisempi tutkimuskin edennyt, en yhtään sen pidemmälle tai syvemmälle. Keskusarkistossa lukemani PetroKUBUn arkisto on laaja ja se sisältää riittävästi aikaisemmin käsittelemätöntä aineistoa, jotta voisin tuoda omassa tutkimuksessa esiin uusia piirteitä PetroKUBUn ja Oppineiden talon toiminnasta 1920-luvun alussa. Tämä saattaisi tosin vaatia pienoista tutkimuskysymyksen ja näkökulman muuttamista, enkä ainakaan vielä ole valmis sellaisiin kurssinmuutoksiin. Ja mitä siihen yhteistyöhän Suomalaisen Yliopistollisen Avustuskomitean kanssa tulee, niin en oikein osaa sanoa mitään uutta siitä asiasta, sillä en oikeastaan ehtinyt katsomaan kuin vuosien 1920 ja 1921 arkistoaineistoja. Oikeastaan sen voisin uutena asiana sanoa, etteivät tiedemiehet todellakaan mitenkään suomalaisten organisoiman avunannon varassa olleet. Hehän olisivat ehtineet kuolla suomalaisten auttavaa kättä odotellessa, kuten kävi Blok-rukalle, vaan kyllä he olivat jatkuvasti toinen käsi ojossa elintarvikekomissariaatin suuntaan. Tästä opin sen, että mikä suomalaisen aineiston perusteella näyttää hyvinkin ainutlaatuiselta toiminnalta, niin se lienee ainutlaatuista vain avustustyöhön osallistuneille suomalaisille. Venäläisille tiedemiehille SYAn hankkimat avustukset olivat osa muuta kokonaisuutta, joskin tietty tärkeä osa sitä, sillä SYA-yhteydellä hankittiin sellaisia tavaroita mitä muilla keinoin ei saatu: ennen kaikkea ulkomaalaisia tieteellisiä julkaisuja, mutta usein myös vaatteita ja kenkiä, joskus jopa sveitsiläistä kaakaota. Väitöskirjani solidius vaatinee joka tapauksessa uuden reissun tähän arkistoon.

Venäjän Kansalliskirjaston käsikirjoitusosasto oli mielenkiintoinen paikka, joka muistutti pikemminkin kaukolainoista vastaavan kollegani työtilaa kuin arkistoa. Hauskannäköistä on myös se kun nautsnii sotrudnik nousee kenenkään asiaan kiinnittämättä huomiota työpöydän päälle käyttääkseen sitä jakkarana ja päästäkseen pöydältä edelleen kolmimetrisen pystykaapin tasanteelle ja ylettyäkseen sieltä kaapin ylähyllyllä sijaitsevaan arkistoluetteloon. En usko, että tuollaista akrobatiaa suosittaisiin meidän talossa pitkäänkään. Mutta kaiken hässäköinnin lisäksi ”Publitsan” käsikirjoitusosaston lukusali on todella suosittu – siellä on ehkä noin 40 lukupaikkaa ja aina kun itse kävin siellä, mahduin hädin tuskin istumaan. Lisäksi mitenkään nyt varsinaisesti kenenkään estelemätön vilkas puheensorina virkailijoiden ja asiakkaiden välillä tuntui kuuluvan siihen ympäristöön luonnollisena osana kirjastopalveluja. Tutkijat tarvitsevat henkilökuntaa ja päinvastoin. Huomasin lauantaina kun eräs vanhempi mies toi kaksi julkaisemaansa ja kirjoitti niiden nimiölle omistuskirjoituksensa antaen ne kahdelle osaston virkailijalle. Kuuntelin miehen ja virkailijoiden keskustelua korvat höröllään ja pistin merkille, miten mies kiitteli kaikesta saamastaan avustusta, ilman sen suurempia juhlapuheita pitämättä ja joihin vastattiin asiaankuuluvin lämpimin kiitoksin ja kyseltiin seuraavan jo kirjan perään. Jotenkin jäi sellainen olo, että henkilökunta oli lähempänä tutkijaa tässä suhteessa kuin mitä meillä Suomessa on totuttu.

Valitettavasti Publitsan käsikirjoitusosasto ei tarjonnut tällä kertaa tutkimukselleni mitään. Platovovin arkisto on valtava (lähes 3800 kansiota) ja kyllä siellä PetroKUBUun ja Oppineiden taloon liittyvää aineistoa oli, mutta valitettavasti hieman liikaa oman rajaukseni ulkopuolelta. Tutkimuksellisesti parasta antia oli Konstantin Grotin vaiheiden kartoittaminen. Slavisti Konstantin Grot oli kuin olikin sen Helsingissäkin vaikuttaneen kuuluisan Jakov Grotin veljenpoika, mutta omaan tutkimukseeni hän ankkuroituu slavistien ja kielitieteilijöiden verkostojen kautta. Näyttää siltä ettei Grot tuntenut suomalaisia slavisteja (Mansikka ja Mikkola) kovinkaan hyvin, tai ainakaan yhteydet heihin eivät olleet tiiviit, mutta sen sijaan suhteet norjalaiseen slavistiin, Olaf Brochiin, näyttävät olevan 1900-luvun alussa erittäinkin tiiviit. Konstantin Grot olikin juuri se henkilö, jonka ansioksi avunpyyntöjen osoittaminen ei-venäläisille slavisteille on annettava. Hän otti yhteyttä Brochiin ja pyysi ruoka-apua, kun taas Broch puolestaan kääntyi asiassa Mikkolan puoleen loppuvuodesta 1920, jolloin hän pyysi josko Mikkola voisi järjestää norjalaista kalaa Pietariin tiedemiehille. Asia sai kuitenkin talven ja kevään 1921 aikana uusia muotoja ja kalalasti jäi vielä pidemmäksi aikaa seisomaan Turun satamaan. Joka tapauksessa, Konstantin Grotista sain jotain irti – jotain, aika vähän, mutta jotain.

Tiedeakatemian kirjasto on mielenkiintoinen paikka, missä kaikki tapahtuu hieman niin kuin joskus ennenkin - hieman monimutkaisen vanhanaikaisesti, mutta silti tyylillä. Pidän kirjaston valtavista aakkosellisista ja systemaattisista käsikortistoista, aineistopyyntöjen toistamista kalkkeripaperin avulla tilauslomakkeelle, useista mitä mielenkiintoisimmista lukusaleista, ja ennen kaikkea siitä, että täällä on todellinen kysy kirjastolta –palvelu: en löytänyt erään vuonna 1926 julkaistun artikkelikokoelma signumia, mutta täällä voi onneksi jättää sisään myös signumittomia aineistopyyntöjä ja toivoa parasta. Kahdelle kolmesta pyynnöstäni kävi onnellisesti ja sain tänään kopioitua näiden sokkopyyntöjen ansiosta pari tärkeähköä aikalaisartikkelia. Joka nurkalla törmättävään byrokratiaan ja lappuleikkiin kannattaa suhtautua kahtalaisesti: leikkisästi ja vakavasti. Ensimmäinen tahtoo sanoa, että maailmassa on varmaan monta muutakin asiaa kuin venäläisten kirjastojen paperisodat joiden vuoksi kannattaa menettää malttinsa. Maan tapa ja olkoon niin, tosin venäjänkielen taitaminen helpottaa asioidenhoitoa verrattomasti, mutta muutenkaan ei kannattaisi ottaa asioita niin vakavasti, olen huomannut oppineeni. Esimerkiksi Tiedeakatemian kirjaston Isossa lukusalissa on kolme kertaa päivässä tiettyyn aikaan 20 minuutin mittainen läpituuletus, jonka aikana lukusalin ikkunat avataan, mutta palvelutiskillä ei ole palvelua. Silloin on hyvä pitää vaikka teetauko, eikä ihmetellä sen kummemmin asiantilaa. Toisekseen, kannattaa suhtautua sinulle annettaviin erilaisiin paperilappuihin siltikin vakavasti, sillä ilman niitä asiasi eivät edisty. Tästä olkoon esimerkkinä ”päiväkortin” (se lipuke johon sinun toimintasi sen kulloisenkin päivän aikana kirjaston eri osastoilla merkitään) kadottaminen Kansalliskirjastossa johtaa kuukauden mittaiseen käyttökieltoon.

Ota tämä vakavasti

Tiedeakatemian kirjaston anti oli tämän reissun näkyvintä: riisillinen sellukuitua kulkee rajan yli kopioitujen paperien muodossa. Oli myös tärkeää, että sain käsiini sellaista omaan tutkimusaiheeseeni liittyvää venäläistä tutkimusta ja aikalaiskirjoittelua, mihin en Suomessa pääse käsiksi. Tältä reissulta mukaani lähtee reilut kolmesataa sivua valokopioita Tiedeakatemian historiasta, useita artikkeleita Venäjän tieteenhistoriasta ja kansainvälisestä kirjavaihdosta, joitain kymmeniä sivuja lähdekokoelmissa julkaistuja kirjeitä, muutama akateemikko Sergei Oldenburgin harvinaisempi artikkeli sekä valikoidusti PetroKUBUn julkaisemaa Nauka i ee rabotniki –julkaisua vuosilta 1920-1922. Hyvä saalis, sanoisin. Niin hyvä, että näistä materiaaleista alkaa kasaantua hyvinkin kestävä ja ei-enää-mitenkään-niin-pahasti-pintapuolinen kokonaiskuva täkäläisestä tiedeyhteisöstä, sen rakenteista ja mahdollisuuksista tutkimukseni rajavuosien ajalta. Olisin tietty voinut enemmänkin hyödyntää tätä kirjaston suomaa mahdollisuutta, mutta koska minulla on taipumusta haalia kasaan liikaa aineistoa hyödyntämättä niitä tai niistä sitten kuitenkaan itse tutkimuksessa, oli kaiketi hyvä että jouduin keskittymään vain sen keskeisimmän (keskeinen++) materiaalin hankkimiseen. Kirjaston aulassa olevasta kirjanmyyntipöydästä tuli hankittua myös pari kirjaa - edelleen Tiedeakatemian ja tieteentekijöiden historiasta, eli ei sittenkään mikään turha reissu.

Huomenna menen siis vielä kerran Tiedeakatemian arkistolle lukemaan Sergei Oldenburgin arkistoa. Tilattuna on myös kirjeenvaihtoa mainitsemani Konstantin Grotin kanssa. Valitettavasti vasta tänään löysin yhden artikkelin, joka käsitteli S. F. Oldenburgin piiriä, Veljeskuntaa, joka alkoi muodostua 1880-luvun aikana, lähtien Varsovasta ja palaten Moskovan kautta Pietariin 1900-luvun ensimmäisinä vuosina. Kun katsoo ketä tähän Veljeskuntaan piiriin sanotaan kuuluneen, niin heittäydytään taas yhteen tärkeään ulottuvuuteen tutkimusaiheessani: saadaanko tätä kautta, tämän Oldenburgin Varsovan-linkin avulla myös vastaus siihen, miten Oldenburg ja Igelström tunsivat toisensa? Minua on askarruttanut tämä kysymys jo pidempään, mutta en ole kiireellisempien töiden odottaessa ehtinyt pureutua asiaan yhtään sen syvemmin ja heitän ilmaan kysymyksen, ihan vain muistuttaakseni itseäni asiasta: onko mahdollista että Oldenburg ja Igelström tunsivat toisensa jo Varsovan-aikojen kontaktiensa kautta ja olisiko mahdollista, että pikemminkin juuri Puolan-vuosilta periytynyt tsaarinvastaisuus kuin tieteelliset painotuotteet toivat heidän matkansa yhteen jossain kohtaa Venäjän imperiumia?

Nado prosmotrit'/

JPH